Lukupäiväkirja: Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

Luin kyseistä kirjaa joululoman alla, ja ajanpuutteen vuoksi ajattelin kirjoittaa postauksen lukupäiväkirjamuotoon. Noh, tarkoitus oli siis lukea kirja vuoden loppuun mennessä, mutta eihän siitä sitten aivan valmista tullutkaan. Sitten postauksen viimeistelykin jäi muiden kiireiden ja blogisynttärien ja vaikka minkä jalkoihin. En kuitenkaan enää muista kirjasta juurikaan mitään, joten en viitsi kirjoittaa siitä toista postausta. Sen takia saattekin vielä katsauksen viime vuoden viimeisiin päiviin ja urakkaani tämän klassikon parissa. Olkaa hyvät!

 

Charlotte Brontë

Kotiopettajattaren romaani

(Jane Eyre, 1847)

Suuri Suomalainen kirjakerho, 1991

Suom. Tyyni Haapanen

478 s.

10.12.2015

Nyt se alkaa, pakko tähän on tarttua mahdollisimman pian tai jää pian lukematta kokonaan. Fontti on ikävän tiukkaa, vaikka muuten pidänkin vanhasta tyylistä. Kirja tuoksuukin vanhalle, ihan samalle mitä omistamani Runotytöt. Tunnelma on ainakin siis kohdallaan.

Aloitus kirjassa on mieleenpainuva. Jane elää tätinsä, Mrs. Reedin hoivassa, mutta elämä suuressa kartanossa ei ole hääviä. Täti on ottanut Janen hoivaansa vain miesvainaansa pyynnöstä, eikä liioin anna tytölle hellyyttä. Tädin lapsetkin kiusaavat Janea alinomaa, ja Janen puolustautuessa saa hän silti syyt niskoilleen.

 s.17

12.12.2015

Huh, kirja on muuten suhteellisen nopealukuinen, mutta väliin kuvailut ovat aika uuvuttavia. Jotkut virkkeet ovat myös todella pitkiä aivan liian monine pilkkuineen, niin että ajatus ehtii katketa välissä ainakin sen kymmenen kertaa.

Erään ikävän tapahtuman johdosta Jane saa luvan lähteä kouluun Lowoodiin, orpolapsille tarkoitettuun hyväntekeväisyyslaitokseen. Koulu on vaatimaton, ruokaa ei ole paljon eivätkä vaatteet lämmitä, mutta Jane on kuitenkin tyytyväinen että pääsi pois tätinsä luota. Koulussa Jane päättää näyttää opettajille ja muille lapsille, ettei hän oikeasti ole valehtelija, kuten hänen tätinsä häntä kutsuu.

s.61

14.12.2015

Jane on valmistunut koulusta ja parin vuoden opettajuuden jälkeen hän saa töitä kotiopettajattarena eräästä talosta, Thornfieldistä. Vastassa häntä on Mrs. Fairfax, joka osoittautuu mitä lempeimmäksi vanhaksi leskirouvaksi. Pian Janelle kuitenkin paljastuu, ettei Mrs. Fairfax suinkaan omista taloa, vaan on vain emännöitsijä, ja talon omistaa Mr. Rochester, mies joka ei paljoa talolla oleskele. Jane tapaa myös Mr. Rochesterin holhokin ja tulevan oppilaansa, suloisen Miss Adèlen.

s.112

22.12.2015

Vihdoin pääsen jatkamaan kirjan parissa. Matkustus ja kaikki jouluhössötys on vienyt aikaa vähän liiaksikin, eikä aina vaan ole sitten jaksanut ja kiinnostanut tarttua tähän. Jotenkin tämä kuitenkin poikkeaa aika paljon tavanomaisista joulukirjoistani, eikä kiinnostus ole ehkä ylimmillään. Kuitenkin aina kun tätä sitten jatkaa, kirja etenee ihan mainiosti.

Jane tapaa vihdoin kartanon omistajan, Mr. Rochesterin, jonka mielialat tuntuvat vaihtelevan alituiseen lempeästä välinpitämättömään ja kylmään. Mielenkiintoinen hahmo, ja jänniäkin juttuja on jo tapahtunut, kuten mystinen tulipalo joka oli viedä talon herran hengen. Talossa kuljeksii myös aika hämärä ompelija, jolla on karmiva nauru. Janella ja Mr. Rochesterilla taitaa myös nousta jo hieman tunteitakin esiin. Molemmat ovat hahmoina todella kivoja, vaikkakin hyvin eri tavalla.

s.190

31.12.2015

Viimeistä päivää viedään, ja pahasti alkaa näyttää ettei tämä kirja tänä vuonna valmiiksi tule. Aikaa kyllä olisi ollut jo aiemmin, mutta alkava flunssa on vähän verottanut lukijaa. Tänään pitäisi kotiutumisen jälkeen hieman juhlia vielä vuoden vaihtumistakin, joten taitaapi jäädä kirja ensi vuodelle.

Jane matkustaa pikaisesti tapaamaan sairasta tätiään, Mrs. Reediä, ja sai siellä tietää kaukaisesta sedästään. Tullessaan takaisin hänen ja Mr. Rochesterin välillä tapahtuu vaikka mitä mullistavia asioita. Asiat eivät kuitenkaan (tietenkään) mene suunnitelmien mukaan, ja Jane joutuu tekemään vaikeita päätöksiä. Jälleen kerran uusia odottamattomia juonenkäänteitä ja paljon uusia, mielenkiintoisia ja ärsyttäviäkin hahmoja.

s.389

2.1.2016

s.478 Nyt se on luettu loppuun! Huh, mikä urakka. Alku kirjassa oli hyvin lupaava, orpolapsista on aina jotenkin kiva lukea. Janen ja Mr. Rochesterin orastava molemminpuolinen ihastus oli kivaa luettavaa, kuten myös yllättävät käänteet tässä suhteessa. Kirja alkoi loppupuolella kuitenkin vähän laahata, ja muutaman juonenkäänteen arvasin jo kaukaa. Lopetus oli kuitenkin taas joiltain osilta yllättävä, ja ihan hyvä.

Loppukaneetiksi voisin sanoa että kelpo klassikko, mutta kirjan synkkyys jätti ehkä vähän kylmäksi. Jotenkin tästä ei saanut irti samanlaista tunnetta kuin muita tällaisia vanhoja kirjoja lukiessa, enkä lopulta ihan kamalasti välittänyt hahmojen kohtaloista. Oli kuitenkin virkistävää lukea tarina, jossa ihan kaikki ei mene saman tutun kaavan mukaan, mitä ehkä yleensä odottaisi. Välillä pidin kirjasta todella paljon, mutta toisinaan pitkät, kappaleen pituiset virkkeet ja luontokuvailut kyllästyttivät.

Muualla: Jokken kirjanurkka, Maailman ääreen, Morren maailma, Kirjaneidon tornihuone, Ei vain mustaa valkoisella

Arvosana: Kolme kissanpentua

On muuten hauskaa, että aloitin viime vuoden aivan samalla tavalla, lukemalla klassikkoa (vaikkakin ei niin vanhaa) vuoden molemmin puolin. Silloin kyseessä oli Sadan vuoden yksinäisyys, josta tulikin sitten ensimmäinen kirja-arvosteluni.

John Williams: Stoner

John Williams

Stoner

(Stoner, 1965)

Bazar, 2015

Suom. Ilkka Rekiaro

306 s.

William Stoner syntyy vuonna 1891 pienellä maatilalla Keski-Missourissa. Stoner on maatilalla oppinut tekemään kovasti töitä ja jatkaa samaan malliin aloittaessaan opinnot Columbian yliopistossa. Stoner rakastuu yliopistoon ja opintojensa päätyttyä jatkaakin siellä opettajana. Stoner rakastuu myös erääseen naiseen palavasti, ja vie tämän vihille, juuri häntä edes tuntematta. Lopulta yliopistosta tuleekin Stonerille se ainoa paikka, jossa hän tuntee olonsa onnelliseksi, vaimon tehdessä elämän hankalaksi kotona.

Stoner on hyvin vähäeleinen kirja. Silti vain vähän yli 300:een sivuun mahtuu kokonainen ihmiselämä. Tarina kulkee ajoittain aika vauhdilla, hyppien vuosissa pitkällekin eteenpäin. Silti tuntuu kuin kirja kulkisi hiljaa hiipien hitaasti, vaivihkaa. Millään ei mässäillä eikä mitään painoteta liikaa. Kaikki tapahtuu rauhassa ja kaikki kerrotaan kuin ohimennen.

Jos itse kirja on vähäeleinen, niin on itse Stonerkin. Hän on hahmona todella sympaattinen. Alkuun hänestä oli vaikea päästä perille, mutta niin taisi olla hänen itsensäkin. Oli mielenkiintoista nähdä miten hän pikkuhiljaa oppi itsestään enemmän, oppi rakastamaan kirjoja ja lukemista, oppi heittäytymään opetukseen ja virran vietäväksi. Välillä tosin teki mieli takoa Stonerin päätä, niin tossun alla kun oli. Stoner on kuitenkin sellainen hahmo, johon tutustuisi mielellään, ja juuri hänen luennoilleen olisi hienoa päästä kuuntelijaksi. Itselle kirjan parasta antia olikin keskivaiheen paikkeilla alkaneet yliopiston tapahtumat ja miten Stoner niihin asennoitui ja niistä selvisi. 

Tavallaan kirjassa ei tapahdu juuri mitään. Mutta silti siinä tapahtuu kovinkin paljon. Stonerin elämä ei ole helppoa, mutta kuten hän itsekin sanoo, ei hän kai halunnutkaan sen olevan. Avioliitto on yksi murheenkryyni, ja vaikeudet yliopistolla toinen. Stoner menee elämässä kuitenkin eteenpäin omalla tarmollaan, jäämättä liikaa murehtimaan asioita joille ei voi tehdä mitään. Stoner myös kokee eläneensä hyvän ja onnellisen elämän, vaikkei se lukijalle sellaisena aina näyttäydykään. Onnellisuus on kuitenkin hyvin suhteellinen käsite, ja toisaalta onkin lohdullista ajatella että jopa Stoner, tällaisen elämän jälkeen pitää itseään onnekkaana ja onnellisena.

Stoner on kaunis, ja oikeastaan se onkin suuri rakkaudenosoitus, niin itse rakkaudelle kuin kirjoille ja lukemiselle. " - että ihminen, jota rakastamme aluksi, ei ole sama ihminen, jota rakastamme lopuksi, ja ettei rakkaus ole päämäärä vaan kehitys, jossa yritetään oppia tuntemaan toinen toistaan." Niin, näinhän se on. Stonerin ajatuksia rakkaudesta, sen kokemisesta eri muodoissa ja sen ymmärtämisestä oli hienoa lukea. Siinä lähti omatkin ajatukset lentoon, ja kirja saikin paljon erilaisia ajatuksia nousemaan mieleen.

Stonerin lukeminen ei kuitenkaan ollut aivan yksioikoista. Kirja oli todella hyvä, mutta vasta oikestaan puolesta välistä eteenpäin se imaisi täysin mukaansa. Alku oli jokseenkin hidas ja oli vaikea päästä mukaan tarinaan. Lisäksi alkupuolen avioliittoaikeet eivät vaan napanneet mukaansa, siinä oli jotain luotaantyöntävää. Se etäännytti tarinasta jonkin verran, ja vaikken puolen välin jälkeen melkein pystynytkään laskemaan kirjaa alas, se vaikutti silti lukukokemukseen aika paljon.

Huomasin eräässä vaiheessa myös odottavani, että no joko tässä alkaa tapahtua, joko se jokin tulee ja iskee? Ajatus täytyyhän tässä jotain tulla kun niin monet tykkäävät kävi useasti mielessäni puoleen väliin saakka. Meinasin jo hieman pettyä, kun kirja hupeni enkä vieläkään tajunnut kirjan ideaa. Onneksi se ideakin sieltä lopulta ilmestyi.

Mietin parikin päivää minkä arvosanan kirjalle oikein annan. Olen huomannut olevani aika kranttu antamaan täysiä pisteitä kirjoille nykyään, ja kaikki vähänkin paremmat ja todella hyvät kirjat tuntuvat tippuvan samaan syssyyn. Jos antaisin puolikkaita, saisi tämä neljä ja puoli. Mutta koska en anna, pyöristän arvosanaa korkeammalle. Jotenkin tuntuu että tämän kuuluu olla siellä, niiden parhaista parhaiden kirjojen joukossa, vaikken siihen aivan varauksetta rakastunutkaan. Kirja on kuitenkin vielä hyvin vahvasti mielessä näin parin päivän jälkeen, ja aivan varmasti myös pysyy siellä pitkään. Tekisi jopa mieli aloittaa kirja jo uudelleen, mikä on aika paljon sanottu.

Kirjasta on kirjoitettu todella monessa blogissa, tässä muutama: Ullan luetut kirjat,Leena Lumi, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Ei vain mustaa valkoisella, Luetut, lukemattomat, Eniten minua kiinnostaa tie, Rakkaudesta kirjoihin, Nannan kirjakimara, Hurja Hassu Lukija, Amman lukuhetki, Pieni kirjasto

Arvosana: Viisi kissanpentua

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Harper Lee

Kuin surmaisi satakielen

(To Kill a Mockingbird, 1960)

Gummerus, 2005

Suom. Maija Westerlund

411 s.

Kuin surmaisi satakielen kertoo Jean Louisesta, Scoutista, nuoresta kahdeksanvuotiaasta tytöstä ja tämän perheestä. Scoutin isä, Atticus Finch, on asianajaja ja isoveli Jem muutaman vuoden vanhempi Scoutia. Jemin ja Scoutin rauhallinen maailma saa melkoisen kolauksen kun Atticus alkaa puolustaa oikeudessa erästä mustaa miestä, jota syytetään valkoisen naisen raiskauksesta. Kaikki tuntuvat pitävän Atticusta hölmönä, ja puolustusta turhana tai häpeällisenä, eikä rumilta nimityksiltä välty Scoutkaan.

Koska kirjan lukemisesta on jo toista viikkoa, muistikuvat alkavat jo hämärtyä. Yritän kuitenkin saada jotain tekstiä aikaiseksi. Kun muistelen tuota kirjan parissa vietettyä aikaa, ensimmäisenä mieleen palaa kirjan tunnelma. Alkuun hyvin rauhallinen, seesteinen ja lämmin ilmapiiri muuttuu pikkuhiljaa enteileväksi, odottavaksi. Rauha alkaa järkkyä. Oikeudenkäynnin ajaksi kaikki tuntuu pysähtyvän, seisovan paikallaan. Oikeudenkäynnin jälkeen tunnelma muuttuu jälleen odottavaksi, lopulta jopa pahaenteiseksi. Kirja piti otteessaan loppuun saakka, vaikka välissä joitain hieman hitaampia suvantoja olikin.

Mielestäni kirja on ennen kaikkea Scoutin kasvutarina. Kirjan alussa Scout ajattelee lähinnä vain itseään ja perhettään, antaa muille lapsille köniin kuullessan epämiellyttäviä huhuja, eikä juurikaan mieti miltä muista mahdollisesti tuntuu, kuinka he näkevät asiat. Tarinan ja oikeudenkäynnin edetessä Scout alkaa ymmärtää maailmaa paljon enemmän, sen kulkua, oikeutta ja epäoikeudenmukaisuutta. Kirja kerrotaan Scoutin näkökulmasta, mikä on mielestäni hyvä valinta. Se tuo tarinaan lisää viattomuutta, eikä Scoutista voi olla pitämättä.

Kirjan hahmot ovatkin kaikki hyvin mieleenpainuvia. Atticus on oikea oikeuden perikuva, rauhallinen, hyvää tahtova ja rakastava isä. Hän kulkee omaa tietään, vaikkei se aina helppoa olekaan. Scout ja Jem kunnioittavat isäänsä hyvin paljon, vaikka välillä kapinoivatkin vastaan, kuten lasten kuuluukin. Kirjassa on myös paljon sivuhahmoja, jotka tuovat kivasti väriä tarinaan. Kirjan kiinnostavimpiin sivutarinoihin kuuluu myös mysteeri Boo Radleystä. Scout perheineen asuu Radleyn aukion vieressä, ja lapset ovatkin kovin kiinnostuneita siitä, miksei Boo Radley ole tullut ulos talosta vuosikymmeniin.

Kyseessä on hieno klassikkoteos, jonka soisin mahdollisimman monen lukevan. Nautin kirjan parissa todella paljon. Scout on ihastuttava päähenkilö, juoni on vetävä ja tarina tärkeä ja ajankohtainenkin. Täytyy myös mainita, että kirjan loppu oli harvinaisen kaunis, pidin siitä kovasti. Jotenkin summasi koko tarinan kauniisti yhteen.

Muualla: 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Kirsin Book Club, Kirjoihin kadonnut, Jokken kirjanurkka, Nenä kirjassa, Ullan luetut kirjat, Kirjaneidon tornihuone

Arvosana: Neljä kissanpentua

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

Ernest Hemingway

Vanhus ja meri

(The Old Man and the Sea, 1952)

Tammi, 2009

Suom. Tauno Tainio

133 s.

Vanhus ja meri kertoo nimensä mukaisesti vanhuksesta, ja merestä. Vanhus on kalastanut jo 84 päivää ilman saalista, ja uskookin että seuraava päivä on muutoksen aika, silloin se iso kala tulee. Vanhus lähtee merelle yksin pienen veneensä kanssa, aiemmin häntä auttanut poika on mennyt onnekkaamman kalastaja-aluksen kyytiin. Vanhus seilaa tällä kertaa hieman pidemmälle ulapalle, ja jää odottamaan pyydyksineen kalaa. Lopulta syöttiin tarttuu kuin tarttuukin suuri kala, ja niin alkaa vanhuksen ja kalan välinen pitkä uuvutustaistelu elämästä ja kuolemasta.

Lainasin kirjan ihan hetken mielijohteesta kirjastosta, kun se sattui sieltä hyllystä niin pistämään silmään. Johan oli aikakin jo tarttua kyseisen kuuluisan ja arvostetun kirjailijan tuotantoon, ja tunnettuun kirjaan. Kirja houkutteli jo pelkästään mittansa ansiosta, lyhyt kirja kun ei jäisi viikoiksi luultavasti kesken. Myös kansi on houkuttelevan sininen ja simppeli.

Nopealukuinen ja lyhyt Vanhus ja meri kyllä on, mutta ei kuitenkaan mikään helpoin luettava. Koin kirjan alusta loppuun saakka hyvin surullisena ja haikeana, välillä suorastaan masentavana. Vanhus on yksin ja hyvin yksinäinen, poikakaan ei enää ole hänen mukanaan merellä. Hän käy vuoropuhelua itsensä kanssa sekä ääneen että ajatuksissaan, muistuttelee itseään syömään vaikkei maistuisikaan ja kaipailee poikaa avukseen.

Tarina ja kerronta on hyvin vähäeleistä, kuten itse tapahtumatkin. Vanhus puhelee yksinään, meri on tyyni, kala vetää venettä. Asetelma on yksinkertainen, kovin paljoa kirjassa ei oikeastaan tapahdu, mutta tapahtuu kuitenkin. Kirjasta on oikeastaan hyvin vaikea kertoa yhtään mitään, ilman että paljastaa liikaa. Se kun se pitää ennemmin kokea itse. Mielestäni on kiva yleensäkin lähteä lukemaan kirjaa kuin kirjaa juuri tietämättä mitään.

Kirja on välillä kuitenkin aika toiveikas, on mukava ajatella että vanhus on vihdoin saanut koukkuunsa isoimman kalansa ja hänen onnensa on selvästi kääntynyt. Näin vanhus itsekin väliin ajattelee. Välillä taas tulee toivottomia hetkiä, niin vanhukselle kuin lukijallekin. Vanhuksen kädet väsyvät, selkään sattuu, mieli sumenee ponnistuksesta ja syödäkin pitäisi. Kunpa poika olisi siellä vanhuksen kanssa, sitä toivoo.

Vähäeleinen ja simppeli kirja, jossa on silti todella koukuttava juoni ja tarina. Kerronta ei minua ainakaan missään vaiheessa puuduttanut, vaikka ymmärrän kyllä että sekin on mahdollista. Loppua kohden nousee monenlaisia tunteita esiin, taas niin lukijalla kuin vanhuksellakin. Toivo ja epätoivo vuorottelevat läsnäolollaan.

Pidin kirjasta lopulta todella paljon, tarina jäi mieleen pitkäksi aikaa. Näin pienenä välipalakirjana oikein vaikuttava teos. Voisin kuvitella lukevani tämän joskus uudestaankin.

Muualla: Kannesta kanteen, Eniten minua kiinnostaa tie, Maailman ääreen, Järjellä ja tunteella, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, La petite lectrice, Kirjahullun päiväkirja

Arvosana: Neljä kissanpentua

Tällä kirjalla osallistun myös Reading Challengeen ja ruksaan kohdan 18. A Pulitzer Prize-winning book.

L. M. Montgomery: Annan perhe

L. M. Montgomery

Annan perhe

(Anne of Ingleside, 1939)

WSOY, 2002

Suom. Paula Herranen

301 s.

Annan perhe sijoittuu tarinallisesti Anna omassa kodissaan-kirjan jälkeen. Anna ja Gilbert ovat olleet avioliitossa jo kymmenisen vuotta, ja lapsiakin on syntynyt jo viisi. Kirjan alussa Anna odottaa kuudetta lastaan, seuraavista kirjoista tuttua Rillaa. Kirja seuraa Annan ja tämän lapsikatraan elämää n. kuuden vuoden ajan. Noihin vuosiin mahtuu jälleen kerran paljon erilaisia hauskoja ja pelottaviakin tapahtumia.

Annan perhe erottuu muista sarjan kirjoista siinä, että pääosassa ovat sekä Anna että tämän lapset. Enää ei seurata pelkästään Annan edesottamuksia, mutta ihan vielä ei myöskään hypätä kokonaan lastenkaan kyytiin kuten sarjan seuraavissa osissa. Sen sijaan välillä seurataan kuinka Anna tapansa mukaan sekaantuu eräiden nuorten rakkauselämään, välillä taas kurkistetaan kymmenvuotiaiden pikkupoikien murheisiin. Keskiössä on kirjan nimenkin mukaisesti kyse koko perheestä, jossa kaikki saavat osakseen huomiota ja omat sattumuksensa.

Tai no, melkein jokainen. Jokainen lapsi saa kirjassa omat seikkailunsa ja murheensa, paitsi Shirley, joka tuntuu myöhemmissäkin kirjoissa jäävän todella pienelle huomiolle muihin verrattuna. Toki Shirleyn sanotaan alusta lähtien olevan Susanin "oman pieni ruskea poika", ja ehkä jää siksi niin taustalle. Sinänsä silti harmi, sillä nyt Shirleytä ei opi tuntemaan ollenkaan ja tuppaankin aina unohtamaan koko pojan muiden viedessä huomion persoonillaan. Shirleyllä sitä kun ei ole, persoonaa nimittäin.

Olen lukenut kirjasta muutamia kommentteja, joissa ihmetellään että kenelle tämä kirja on oikein kirjoitettu, kun siinä seurataan sekä jo selvästi ikääntyneen Annan että pienten lasten kommelluksia. Minua tuo ei haitannut ollenkaan, sillä muistan miten en Sateenkaarinotkon alussa ollenkaan tiennyt miten suhtautua siihen, että Anna ei yhtäkkiä olekaan enää päähenkilönä. Olisikin ollut hyvä jos olisin lukenut tämän silloin, sillä mielestäni Annan perhe toimii hyvänä välikirjana ja siirtymänä tässä tilanteessa. Annetaan Annalle vielä huomiota, mutta pikkuhiljaa siirretään huomio lapsiin. Sitäpaitsi Anna on ikuinen nuori, ja noinkin vanhana hänestä on ihana lukea hauskoja juttuja ja huomata miten hän selvästi eroaa muista ikäisistään, kuten vaikkapa lapsuudenystävästään Dianasta.

Kirja koostuu siis oikeastaan vain erilaisista tarinoista ja hassuista sattumuksista mitä jokaiselle vuosien saatossa on käynyt. Jemillä on murheensa perheen eläinten kanssa (oh mikä viittaus Kotikunnaan Rillaan!), Dillä on karvasta epäonnea ystävien valitsemisessa ja Nan uskoo liiaksi kuvitelmiinsa. Samalla kirja on osaltaan myös kasvutarina lapsista, osaltaan taas selvä merkki Annan ikääntymisestä. Leppoisa, mukava kirja, jossa vain erilaiset tapahtumat seuraavat toisiaan, mutta ei sen kummempaa.

Pidin siis kirjasta oikein paljon! Hyppäsin tämänkin kirjan kyytiin aika kylmiltään, sillä en lukenut sarjan aiempia osia ennen tätä. Anna opettajana-kirjan kanssa se ei niin haitannut, kun ympäristö ja kaikki oli muutenkin uutta, mutta nyt olisi ollut kyllä ihan hyvä lukea edes tuo Anna omassa kodissaan uudestaan. Onneksi hämäräkin muisti on parempi kuin ei muistia ollenkaan, ja saatoin kyllä nauttia kirjasta ihan hyvin. Tässä oli sitä samaa tuntua kuin muissakin Anna-kirjoissa, eivätkä ylirasittavat hahmotkaan tällä kertaa repineet hermojani, kuten viimeksi kävi.

Oikein hyvä jatko-osa ihanalle sarjalle! Hieman täyteosan tuntua, mutta se ei minua haitannut. Kirjaa luki oikein mielellään, tapahtumat naurattivat ja välillä ärsyttivät, lähinnä kuitenkin ihastuttivat. Kirjan lopussa oleva pieni draama sai minutkin jopa jo varpailleen ja oikein kutkutti mieltä. Varmasti palaan vielä monesti Annan pariin, koko sarjan.

Muualla: Kirjaneidon tornihuone, Lukuisa, Cilla in Wonderland

Arvosana: Neljä kissanpentua

Kirjankansibingosta ruksaan kohdan Fiktiivinen hahmo, jonka myötä nappaan itselleni vihdoin ensimmäisen bingon!

L. M. Montgomery: Anna opettajana

L. M. Montgomery

Anna opettajana

(Anne of Windy Poplars,1936)

WSOY, 2002

Suom: Paula Herranen

277 s.

Kirjastolaina






Anna opettajana sijoittuu Annan unelmavuodet-kirjan jälkeen, jolloin Anna lähtee kolmeksi vuodeksi Summersideen yhteiskoulun rehtoriksi. Kirja koostuu enimmäkseen Annan kirjeistä rakkaalle Gilbertilleen, joissa hän selostaa Summersiden värikkäitä tapahtumia ja antaa hienoja kuvauksia uusista ihmisistä keihin tutustuu.

Annan opettajan tehtävät eivät ala kuitenkaan kovin hyvin, huolimatta ihastuttavasta talosta Kummituskujalla ja suloisista leskistä keiden luo hän päätyy vuokralaiseksi. Summersidea hallitsee Pringlejen suku, ja Anna on vienyt rehtorinpaikan eräältä Pringen sukuun kuuluvalta. Niinpä Annasta tuntuukin että koko Summerside on häntä vastaan, kun sekä oppilaat että jopa suvun vanhimmat nöyryyttävät häntä. Anna on tapansa mukaan harmissaan ettei hänestä pidetä, ja tekee kaikkensa ystävystyäkseen heidän kanssaan. Kolmeen vuoteen mahtuu paljon tapahtumia, niin surullisia kohtaloita kuin myös iloisia sattumia.

Luin muun sarjan viime vuonna vasta ensimmäistä kertaa, mutta sekä tämä että Annan perhe jäivät tuolloin välistä, nämä ns. uudemmat kirjat jotka on kirjoitettu väliin myöhemmin. Melkein olisikin pitänyt lukea koko sarja alusta ennen kuin hyppäsin lukemaan tätä melkein kylmiltään, sillä yksi lukukerta ei jätä mieleen kovin tarkkoja yksityiskohtia hahmoista ym. Onneksi suurin osa hahmoista tulee uutena tähän kirjaan, eikä muistissa olevat aukot niin haitanneet. Ja onneksi on wikipedia. 

Pidin alusta asti kirjeiden muodossa kerrotusta tarinasta, mutta on kuitenkin kiva että välissä on myös muutamia tavallisia kappaleita, sillä kirje-muotoon tahtoo lopulta hieman kyllästyä. Yksi asia kirjeissä kuitenkin jäi harmittamaan. Olin jo päässyt siihen ihanaan lämmittävään tunteeseen aloittaessani jälleen yhtä tyttökirjaa, että oikein odotin kaikkia kivoja söpöily-kohtia Annan kirjeissä Gilbertille. Mutta niitäpä ei ollutkaan, vaan välissä saattoi lukea että muutama sivu hypätty yli. Voi miksi, miksi näin. Olisi ollut kiva lukea edes muutama söpö rakkauskirje.

No mutta. Muuten tarina oli kyllä taattua Montgomerya ja Annaa. Todella kuvauksellisia tapahtumapaikkoja, tunnelmallisia taloja ja metsikköjä, mutkittelevia polkuja Huomiseen, kukkien tuoksua, unelmointia. Ja täynnä erilaisia, karismaattisia ja omannäköisiä ihmisiä. Erilaiset ihmiset ja ihmiskohtalot onkin parasta Montgomeryn kirjoissa. Ainoa vaan, että tällä kertaa mukana oli muutama niinkin raivostuttava hahmo, että minulla suorastaan alkoi kiehua niistä lukiessani. En muista että aiemmin olisi ollut ihan näin ärsyttäviä, valittavia ja kamalia hahmoja. Ja jos yleensä on tottunut, että lopulta heidän sydämet sulatetaan ja he muuttuvat, tai että edes omalla tavallaan "paha saisi palkkansa", näin ei käynyt tällä kertaa. Heillä ei ollut oikeastaan mitään virkaa koko kirjassa, mutta silti luin 7 sivua pelkästään siitä kuinka kaikki on kamalaa ja kuinka jokainen lause alkoi sanoin "pahoin pelkään, että..." tai "ettei vaan olisi..." Huoh. Yleensä jaksan nauraa näille, sillä huvittaviahan he olivat, mutta jotenkin tällä kertaa se muuttui aika pian puuduttavaksi ja ärsyttäväksi.

Muut hahmot olivat kyllä oikein ihastuttavia ja suloisia, juuri näillä sanoilla kuvaten. Pieni Elizabeth, joka joutuu asumaan synkässä ja pimeässä talossa ihmisten kanssa, jotka eivät häntä rakasta. On Katherine, joka vaan ei osaa elää elämää kuten muut, ja Rebecca Dew, kenestä ei voi puhua pelkällä etunimellä. Mahtavia hahmoja jälleen kerran, vaikka omalta osaltaan kaipaankin hieman myös niitä vanhoja, ja niitä jotka tulevat vasta seuraavissa osissa. Onneksi on vielä yksi lukematon Anna-kirja, jonka pariin varmaan pian käynkin. 

Tätä kirjaa oli kyllä todella vaikea pisteyttää. Sillä vaikka todella pidin kirjasta ja kirjan loputtua oli ihana olo, en silti aivan pääse yli niistä parista tooodella raivostuttavasta hahmosta. Ne pilasivat lukukokemustani jonkin verran, ja tiputtaa siksi yhden pykälän alemmas.

Muualla: Kirjaneidon tornihuone, Lukuisa, Cilla in Wonderland, Sonjan lukuhetket, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan

Arvosana: Kolme kissanpentua

Kirjankansibingoon kohta Nainen. Reading Challengeen kohta 16. A book from an author you love that you haven’t read yet.

George Orwell: Vuonna 1984

George Orwell

Vuonna 1984

(Nineteen Eighty-Four, 1949) 

WSOY, 2008

suom: Raija Mattila

kansi: Liisa Holm, Heikki Kalliomaa

330 s.

kirjastolaina

Vuonna 1984. Kaikkien ainakin nimeltä tuntema klassikko, josta on sitäkin tunnetumpi lausahdus "Isoveli valvoo". No, niinhän se valvoo. Koko ajan, kaikkialla, joka paikassa. Ikinä et ole yksin, et edes ajatuksissasi. Ajatuspoliisi voi nimittäin tulla ja viedä jos huomaa vääränlaisen ilmeenkin kasvoillasi, ilmeen joka paljastaa väärät anarkistiset ajatuksesi. Kasvojen ilmeiden ja kaikkien eleiden täytyy olla koko ajan hallitut, jopa nukkuessa. Tämän tietää kirjan päähenkilö Winston Smith erittäin hyvin, eikä anna ilmeidensä paljastaa itseään vaikka puolueesta toisin ajatteleekin. Ei vaikka suoraan teleruudun edessä hänen käteensä sujautetaan raskauttava lappu.

Winston on töissä Totuusministeriössä, jossa hänen tehtävänään on muokata vanhoja lehtijuttuja, artikkeleita, erilaisia painoksia uuteen muotoon joka vastaa nykyistä totuutta. Historiaa muutetaan alituisesti puolueen hyväksi, ja kansalaiset hyväksyvät sen mukisematta, huomaamatta edes muutosta. Tämän lisäksi puolue on luonut uudiskielen jolla pyritään estämään kokonaan edes ajatuskin puolueen vastustamisesta. Kielessä ei kerta kaikkiaan ole sellaisia sanoja, joilla puoluetta voisi vastustaa, ja pian uudet sukupolvet eivät tiedä enää vanhaa kieltä.

Vuonna 1984 näyttää aika pelottavan kuvan täysin totalitaarisesta yhdyskunnasta, jossa ihmisten jokaista tekoa kontrolloidaan, jopa muistia. Ihmisille uskotellaan vaikka mitä, kun he eivät tiedä paremmasta. Ja vaikka he hyvin tietävät mitä eilispäivänä tapahtui, jos puolue vain väittää tapahtumien olleen toisin, he uskovat sen ja unohtavat muistaneensa toisin. Sillä jos puolue jotain sanoo, sen täytyy olla totta. 2+2=5 ja musta on valkoista.

Koen oikeastaan hyvin vaikeaksi kirjoittaa tästä mitään. Mitä sellaista tästä voisi sanoa mitä ei olisi jo sanottu moneen kertaan. Lisäksi kirjan lukemisesta on jo pari viikkoa aikaa, ja tuoreimmat muistikuvat on jo hävinnyt mielestä. Luin myös kirjan alkua aika pitkään, en koskaan saanut kunnolla aikaiseksi lukea pitkää pätkää kerralla, ja se hieman häiritsi lukukokemusta.

Pidin kirjasta kuitenkin lopulta todella paljon. Kirja oli ahdistava ja tunnelma oli toivoton, eikä kirjan jälkeen jäänyt mitenkään kovin hyvä mieli. Enkä oikeastaan lukiessa juurikaan tuntenut ahdistusta, mutta kirjan loputtua oli hieman inhottava olo. Vaikea sanoa mikä kirjassa oli hyvää ja mikä huonoa. Välissä oli muutama hitaasti etenevä kohtaus, jotka kuitenkin sisällöllisesti olivat oikein mielenkiintoisia. Välillä oli olo etten halua lukea näin masentavaa tekstiä, mutta silti mielessä jylläsi vielä pieni toivonkipinä paremmasta. Kirja piti otteessaan alusta loppuun, ja on vain todella kiinnostavaa kuinka ihmismieli ja yhteiskunta toimii tällaisessa maailmassa.

Muualla: Kirjainten virrassa,  Jokken kirjanurkka, Anna minun lukea enemmän, Rakkaudesta kirjoihin,

Arvosana: Neljä kissanpentua

Reading Challengen kohtaan 48. A banned book. Kirjankansibingoon kohtaan kasvokuva.

Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira

Arthur Conan Doyle

Baskervillen koira

(The Hound of the Baskervilles, 1904)

Suom. Yrjö Weilin

E-kirja painos, Elisa Kirja, 2012

206 s.

Baskervillen koirassa Sherlock Holmes ja tohtori Watson selvittävät erikoista mysteeriä pienessä Dartmoorin kylässä. Baskerville Hallin isäntä Sir Charles Baskerville on kuollut, ja kylässä asuva tohtori Mortimer uskoo että hänet murhattiin. Tohtori Mortimer kertoo kaksikolle tarinan Baskervillen suvun kirouksesta, joka sai alkunsa esi-isä Hugo Baskervillen kuolemasta nummilla. Suuren koiran sanottiin jahtaavan häntä kuolemaansa, ja siitä lähtien nummia on vältetty uskoen paholaismaisen koiran elävän siellä. Sir Charles Baskerville uskoi koiran olemassaoloon, ja näytti olevan pakenemassa jotain kuollessaan lopulta sydänkohtaukseen. Baskerville Hallin uusi isäntä, nuori Henry Baskerville on tulossa perintötilalleen, ja tohtori Mortimer uskoo Henryn olevan vaarassa.

Tohtori Watson matkustaa Dartmooriin ja pitää silmällä Henryä, tutustuen nummen läheisyydessä asuviin naapureihin. Kirja koostuukin lähinnä Watsonin muistiinpanoista ja hänen Holmesille lähetetyistä kirjeistä, jossa hän tekee selkoa kylässä tapahtuvista asioista ja mysteerien aukeamisesta. Kirja päättyy lopulta suureen ja jännittävään takaa-ajoon nummella.

Baskervillen koira oli oikein mainio kirja! Henkilöhahmoja oli juuri riittävästi ja heidän keskinäiset suhteensa oli mielenkiintoisia. Itse mysteeri oli yllättävänkin jännittävä, vaikkei lopulta kovin mystinen ollutkaan. Siinä oli kuitenkin monia eri lankoja eri tahoille, ja vaikka loppuratkaisun arvasikin aika aikaisin, itse loppukohtaus oli jännittävä ja dramaattinen. Yllätyin miten vähän Holmesia oli itse kirjassa, vaan pääsipä hän kuitenkin lopussa selventämään Watsonille kuinka selvitti kaiken. Pidin kirjasta, vaikkei se lopulta mitään kovin erityistä tarjonnutkaan.

Aloitin kirjaa jo helmikuussa, kun kaipasin nopeasti jotain muuta lukemista, ja huomasin tämän Elisan Kirjan ilmaisissa klassikoissa. Kirja kuitenkin tyssäsi jo ennen puolta väliä pitkäksi aikaa. Vika ei ollut kirjassa, vaan siinä etten omista oikeaa lukulaitetta, vaan luin kirjaa normaalilta tabletilta. Tabletilla tulee normaalisti tehtyä kaikkea muuta kuin luettua kirjoja, joten lukeminen oikeastaan vain unohtui, ja muut kirjat kirivät edelle. Mites muilla, kannattaisiko hankkia oikea lukulaite? Pääsiäislomalla lopulta kunnostauduin ja parissa tunnissa olinkin valmis.

Yllätys oli melkoinen, kun luulemani viimeisen sivun jälkeen kirjaa oli jäljellä vielä n. 50 sivua. Pienen googlettelun jälkeen sain tietää, että joskus Baskervillen koiran yhteydessä on julkaistu lisäksi myös pari lyhyttä novellia, Merisopimus ja Viimeinen tehtävä. Näistä Viimeisen tehtävän piti aikoinaan olla viimeinen tarina Sherlock Holmesista, tarina jossa mestarietsivä kuolee, mutta yleisön paineesta Doyle kirjoitti sitten Baskervillen koiran, joka tosin sijoittui aikaan ennen Viimeistä tehtävää.

Molemmat lyhyet novellit olivat myös kovin hyviä, molemmissa oli omanlaisensa mysteeri, pidin varsinkin Merisopimuksen hieman huvittavastakin jiposta. Viimeinen tehtävä oli tarinana jo ennestään tuttu. Hyvä lukukokemus siis takana, ja aion jatkossa ehdottomasti lukea Sherlock Holmesia lisää.

Pohdin muuten myös kirjan sivumäärää, sillä se tuntui kamalan lyhyelle, ja mietinkin että oliko tämä jonkinlainen lyhennetty laitos? Muistan lukeneeni että tämä olisi Holmesin tarinoista pisin täysipitkä romaani, mutta ainakaan tämä e-kirjapainos ei ollut kovin pitkä. Täytyy varmaan vielä lainata painettu kirja ja verrata mitä tarinasta mahdollisesti jäi puuttumaan.

Arvosana: Kolme kissanpentua

Tällä kirjalla ruksaan Reading Challengesta kohdan 23. A book more than 100 years old.

Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys

Gabriel García Márquez 

Sadan vuoden yksinäisyys 

(Cien años de soledad, 1967)  

suom. Matti Rossi

WSOY 1988 

414 s.

Pitkä ja hidas lukuprosessi on vihdoin ohi! Aloitin Sadan vuoden yksinäisyyden viime vuoden joulukuun ensimmäisenä päivänä ja sain sen päätökseen tasan viikko sitten. Kuukausi ei ole loppujen lopuksi kovin pitkä aika lukea tällaista klassikkoa, varsinkaan joulun aikaan kun on kiire ja hoppu. Mutta jostain syystä se tuntui vielä pidemmältä ajalta, aivan kuin olisin lukenut kirjaa kokonaisen ikuisuuden. Välillä tuntui etten etene kirjassa ollenkaan, eikä se lopu koskaan. Toisella kertaa taas huomasin lukeneeni aivan huomaamatta monta kymmentä sivua, enkä malttanut lopettaa.

Sadan vuoden yksinäisyys on sukukronikka Buendíojen suvusta, kertomus pienestä Macondo -nimisestä kylästä, sen synnystä, kukoistuksesta ja kuolemasta. Kirja on täynnä eriskummallisia hahmoja ja tapahtumaketjuja, mielestäni ihanan arkipäiväiseen tapaan kerrottuna. Tuohon arkipäiväisyyteen kätkeytyy kuitenkin aina vähän yliluonnollista, pieniä tapahtumia, pieniä merkkejä jostain mikä juuri ja juuri voisi tapahtua. Ja Macondossahan tapahtuu. Veri joka kulkee ylämäkeen, haamuja, banaanirutto, ylösnousemus, vuosia aiemmin tehty ennustus Buendíojen suvun synnystä ja kuolemasta.

Kirja lähti hyvin liikkeelle, luin ensimmäisen kolmanneksen todella vauhdikkaasti ja innolla. Sitten taisi tulla muuta ohjelmaa sen verran että kirjan luku jäi päiviksi kokonaan kesken. Kun vihdoin palasin kirjan pariin, huomasin unohtaneeni täydellisesti kestä Aurelianosta ja Arcadiosta olikaan kyse. Lapsia syntyy vauhdilla ja kaikille annetaan totta kai isän, isänisän, mummon tai sedän nimi. Samat nimet siis toistuvat monen monta kertaa kirjan aikana, joten pitkien taukojen jälkeen oli vaikea muistaa kuka olikaan kenen lapsi ja kuka oli tämä isänisä kestä puhutaan. Tämä oli tietysti häiritsevää, sillä haluan aina olla ehdottomasti kartalla siitä kuka on kukin. Suosittelenkin etsimään netistä Buendíojen sukupuun, josta sukulaisuudet voi tarkistaa. Itse käytin sitä varsin ahkerasti aina kun unohdin kuka oli kuka. Loppupuolella sukupuuta ei onneksi juurikaan enää tarvittu, sillä hahmoilla oli niin paljon omalaatuisia ja persoonallisia tunnusmerkkejä, että ne jäivät mieleen. Lisäksi joihinkin hahmoihin alkoi kiintyä ja sitä todella välitti miten heille käy. 

Pitkästä lukuprosessista ja nimissä sekaantumisista huolimatta pidin kirjasta paljon. Yllättävänkin paljon, sillä odotin kirjalta lähinnä kyllästymistä ja puuduttavaa tekstiä. Onnekseni tarina vei kuitenkin mukanaan ja luin kirjaa innolla ja hyvällä mielellä. Hidas lukeminen oikeastaan kävi tälle kirjalle, kunhan ei unohtanut sitä päiviksi lojumaan. Parhaiten mieleen jäi kirjan loppu, mikä oli mielestäni ihana, todella kaunis ja hieno.

Arvosana: Neljä kissanpentua

Osallistun tällä kirjalla myös Reading Challengen kohtaan 5. A book with a number in the title

Myös mm. näissä blogeissa:

1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Lue, ihminen!, Lukuisa, La petite lectrice

Annan arvioni Goodreadsin tähdityksen mukaan, mutta pienellä twistillä muuttaen tähdet blogiin sopien kissanpennuiksi. :)