30. joulukuuta 2018

Viimeisen neljänneksen luetut ja kuulumisia

Viime kerrasta on jälleen jo aikaa, tästä on tainnut tulla jo tapa, hups. Kiirettä on piisannut ja pakostikin blogi jää sitten vähemmälle huomiolle. Koitan kuitenkin pitää edelleen sen, ettei tulisi välikuukausia sentään, että jos nyt edes vähintään sen yhden postauksen saisin kuukaudessa ulos, niin olisi hyvä.
 
Kirjapostauksia on rästissä todella pitkältä ajalta, ja ehkä joskus saan ainakin osan niistä vielä ulos, katsotaan. Osasta en välttämättä kirjoita mitään, liian kauan aikaa on jo kulunut välissä. Monta olen kirjoittanut jo ajat sitten valmiiksi asti, mutta postaaminen on jäänyt kuvien puuttumiseen. Näin loppuvuodesta kun tuota valoa ei juuri ole, ja tietysti muistan koko asian aina myöhään illalla jolloin kuvien ottamisesta ei oikein tule mitään. En ole kovin paljoa toki ennenkään käyttänyt aikaa kuvien ottamiseen tai asetelmiin ym., mutta edes joku kuva olisi kiva olla.

Loppuvuodesta luin jopa hieman enemmän mitä aiemmalla neljänneksellä, mutta sekin sarjakuvien (ja päättyvän sarjakuvahaasteen) ansiota. Enemmänkin olisin voinut lukea, mutta syksy oli aika raskas, eikä pelkästään koulun vuoksi. 

Lokakuussa vietin ensin mukavan syntymäpäivän, jonka jälkeen vietin elämäni kamalimman syysloman, sillä menetimme toisen kissamme heti loman alussa. Ninjalla todettiin yllättäen hyvin laajalle levinnyt syöpä mahalaukussa, jota ei voinut leikata yrityksestä huolimatta. Tämä on sitten tietenkin varjostanut koko loppuvuotta, eikä energiaa tai kiinnostusta oikein ole riittänyt lukemiseen tai tänne asti. Ninja oli ensimmäinen oma kissani, joka kulki ja koki kanssani koko tähänastisen aikuiselämäni, ja ikävä on vieläkin kova.

Lokakuussa luin siis vain kaksi kirjaa, tästä johtuen. Keplerin luin heti alkukuusta, ja koko tapahtuneen jälkeen vain Hilda ja kivipeikon. Molemmat kirjastolainoja.

Timo Parvela: Kepler62: Uusi maailma (256s.)
Luke Pearson: Hilda ja kivipeikko (40s.)

Sivuja yhteensä: 296

IMG_20181015_145151_416

Marraskuu tuntui siis todellakin synkkääkin synkemmältä, mutta pikkuhiljaa elämä alkoi palautua, jos ei normaaliksi niin ainakin lähelle normaalia. Marraskuukin oli vielä kiireinen koulun puolesta, kun kandia täytyi alkaa työstää enemmän. Sain kuitenkin luettua huomattavasti enemmän, lähinnä tosiaan tuon kuun lopussa loppuneen sarjakuvahaasteen takia. 

Marraskuussa luin 7 kirjaa, joista 5 oli sarjakuvia, yksi tarinakokoelma ja yksi romaani. Näistä kaikki muut on kirjastolainoja, paitsi Mitfordin murhat, joka on arvostelukappale.

Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti (112s.)
Sarah Andersen: Big Mushy Happy Lump (128s.)
Kris Keränen: Ahistunu Pupu (62s.)
Jessica Fellowes: Mitfordin murhat (398s.)
Denis-Pierre Filippe: Mikki ja hukkunut meri (60s.)
Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne (132s.)
Taru Anttonen ja Milla Karppinen (toim.): Sankaritarinoita tytöille (256s.)

Sivuja yhteensä: 1148


Joulukuussa olisi ollut ehkä aikaa sitten jo enemmän lukea, mutta eihän se nyt pakottamalla sitten tule. Joululomalla kyllä sitten taas teki jo mieli lukea, mutta sukulointi ja koko joulu meni yllättävän kiireisissä ja sosiaalisissa tunnelmissa, ettei siinä kerennyt. Joulu sujui kuitenkin mukavasti ja rauhallisesti, ja ihanaa nyt hetki vielä vain olla, ennen kuin tammikuussa alkaa taas koulukiireet vauhdilla viimeisen työssäoppimisen merkeissä. 

Joulukuussa luin 5 kirjaa, joista jälleen neljä oli sarjakuvia ja yksi ja vuoden viimeinen kirja oli romaani. Näistä kaksi sarjakuvaa oli omiani ja muut kirjastolainoja. 

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä (143s.)
Robert Kirkman: The Walking Dead: Here's Negan! (72s.)
Robert Kirkman: The Walking Dead, Book Fourteen (296s.)
Sarah Andersen: Herding Cats (112s.)
Maria Turtschaninoff: Maresin voima (383s.)

Sivuja yhteensä: 1006

IMG_20181031_151805_373

Loppuvuoden kirjat koostuvat siis suurimmalta osin sarjakuvista, mutta eipä tuo haittaa. Romaaneihin ei ole ollut aikaa uppoutua, ja jotain on kuitenkin halunnut lukea niin miksipä ei niitä. Molemmat loppuvuoden romaanit olivat kyllä mainioita, ja erityismaininta täytyy sanoa ehdottomasti vuoden viimeiselle kirjalle, Maresin voimalle. Se oli aivan huikea tarina ja vei Maresin ja Naondelin ihanaan maailmaan ja tunnelmaan jälleen täysin.

Koitan ehtiä kirjoitella heti alkuvuodesta koko vuodesta pienen koosteen, parhaimmat kirjat ja muita huomioita, ja sen jälkeen jos saisin ainakin muutamia rästipostauksia ulos. Instagraminkin kanssa koitan aktivoitua, ja ehkä vihdoin tehdä blogille ihan oman instatilin.

Ihanaa ja turvallista vuodenvaihdetta kaikille!

30. marraskuuta 2018

Sarjakuvahaasteen koonti

Hurja Hassu Lukija lanseerasi viime vuoden lopulla sarjakuvahaasteen, tarkoituksena innostaa ihmisiä lisää sarjakuvien pariin ja kirjoittamaan niistä. Itsekin tähän tietenkin osallistuin, sillä sarjakuvat ovat jo jonkin aikaa kuuluneet ihan säännölliseen vakiolukemistooni. Heti alkuvuodesta haalinkin monia sarjakuvia lukemistoon, mutta kesän ajaksi niiden lukeminen hiipui ja kiireiden vuoksi vähän kaikki lukeminen jäi. Viime aikoina yritin taas enemmän muistaa lukea sarjakuvia kun haaste alkoi lähentyä loppuaan.

sarjis2

No kuinkas monta sarjakuvaa tämän melkein vuoden aikana tulikaan sitten luettua ja postattua? No vaikka sarjakuvien suurkuluttajaksi itseäni kutsun, en nyt kovin montaa kuitenkaan ehtinyt lukea, mutta kun vertaa itse kirjoihin, niin onhan tuo määrä sitten suuri.

En tosiaan tiennyt itsekään luettujen tai postattujen määrää ennen kuin nyt, ja määrä oikeastaan hieman yllätti, eikä harmi kyllä positiivisesti. Kun laitoin tuon haastetason näkyviin, ajattelin että taisin päästä Muumipeikkoon saakka, mutta jäinkin Agnesiin 11 sarjakuvan määrällä. Agnesia taisin ilmoittautuessanikin arvata, mutta jotenkin luulin silti lukeneeni enemmän.

Ja oikeastaan luinkin enemmän, mutta en vain koskaan postannut niistä sarjakuvista. Kyseessä on Sagan seitsemäs ja kahdeksas osa sekä The Walking Deadin kolmastoista kirja. En ole tainnut aiemmin juuri kirjoittaa noista sarjoista, joten niiden jatko-osia on heti paljon vaikeampi tuoda blogiin asti, kuin tällaisia yksittäisiä sarjakuvia, joita kaikki postaamani ovat. Lisäksi luin jo keväällä Vihan ja inhon internetin, mutta siitä vain aina jäi postaamatta. Koitan saadan sen vielä ainakin kyllä ulos, hieno sarjakuva. Noilla neljällä olisin päässyt Muumipeikkoon asti, mutta ei se mitään. Pääasia että niitä tuli luettua ylipäätään hieman enemmän kuin ehkä normaalisti. 

Luetut sarjakuvat:

Kerascoët & Hubert: Beauty 
Paco Roca: Wrinkles 
Tillie Walden: Spinning
Mari Ahokoivu: Oksi 
Kris Keränen: Ahistunu Pupu 
Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti ja Big Mushy Happy Lump
Luke Pearson: Hilda ja kivipeikko 
Denis-Pierre Filippi: Mikki ja hukkunut meri 
Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne

***
Haastetasot

1-2 Aku Ankka
3-5 Jaska Jokunen (Tenavat)
6-8 Fingerpori
9-11 Agnes (Saniaislehto)
12-14 Lucky Luke
15-17 Muumipeikko (Muumit)
18-20 Marv (Sin City)
21-23 Annie (Sailor Moon)
24-26 Tintti
27-29 Batman
30+ Asterix 

Kiitos Hurja Hassu Lukija kivasta haasteesta! Ja katsokaa myös hänen huima kirjalista luetuista!

28. marraskuuta 2018

Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne

20181128_1450581

Liv Strömquist 
Prinssi Charlesin tunne
(Prins Charles känsla, 2010)
Sammakko, 2017
Suom. Helena Kulmala
132 s.

Jos on yhtään lukenut tänä vuonna kirjablogeja, ei mielestäni ole voinut välttyä kuulemasta Liv Strömquistista. Itselleni hän oli alkuun täysin uusi tuttavuus, mutta nimi tuli kyllä pian hyvin tutuksi. En kuitenkaan suurimman pöhinän aikaan tarttunut hänen teoksiinsa, sillä jotenkin minulle tulee usein jonkinlainen ähky, jos kirjasta puhutaan kaikkialla. 

Onneksi Hurja Hassu Lukijan sarjakuvahaaste innoitti (& suurimman keskustelun laannuttua) lainaamaan nämä ja vihdoin tutustumaan. Tarkoituksena oli lukea kaikki kolme putkeen ja tehdä yhteispostaus, mutta tämä ensimmäinen olikin sellainen pakkaus, että sen jälkeen ei ihan heti pystynyt tarttumaan seuraavaan. Muut ovat kyllä tiukasti lukujonossa yöpöydällä!

Prinssi Charlesin tunne kertoo siis muun muassa parisuhteista ja rakkaudesta, avioliitosta sekä naisen ja miehen valta-asemasta tällaisessa suhteessa. Kirja ravistelee näitä aiheita oikein kunnolla ja kyseenalaistaa monet normit. Kirja on todellinen tietopaketti ja oikeasti itsellenikin todella silmiä avaava kokemus. Valta-asemat toki ovat jo ennestään tuttuja, mutta Strömquist avaa niitä tässä teoksessaan jotenkin tosi selkeästi ja hauskastikin historian kautta. Sitä ymmärtää heti jotenkin paremmin sekä itseään, että tuntemiaan ihmisiä, ja saa myös hieman puhisemaan muutoksen toivossa. Kirja antaa uusia näkökulmia asioihin ja yhteiskunnan rakenteisiin, joita itsekin on pitänyt aika itsestäänselvinä ja pysyvinä, vaikkei ne välttämättä sitä ole tai ainakaan niiden ei kannattaisi olla. 

Kirja on todella hauska, ajatuksia ja jopa niskakarvoja ylös nostattava ja välillä vakavakin. Siinä on nostettu erittäin hyviä pointteja esiin, ja vaikka saatoin joitain ihmetellä ja olla vastaankin, kuten parisuhteista koskevassa osiossa, oli ne kuitenkin argumentoitu ja selitetty hyvin auki. Kirjassa annetaan myös paljon mielenkiintoisia esimerkkejä historiallisista henkilöistä, useimmiten miehistä, joita ei omassa elämässään koskaan haluaisi tavata, hrrr. 

Sarjakuvan paras osio oli mielestäni sen alku, jossa kerrottiin emotinaalisesti etäisistä miehistä ja läheisyyttä kaipaavista naisista, ja kuinka nämä mallit tulevat meille jo lapsena. Esimerkkinä Strömquist mainitsee muutaman tv-sarjan ja niiden mieshahmot. Sitä ei jotenkin itsekään ihan ollut tajunnut, miten kaikki nuo sarjat nojaavat vain yhteen, samaan "ongelmaan"; miehen kamalaan sitoutumispelkoon naisten aina langetessa kuitenkin juuri näiden miesten jalkoihin. Onneksi tällaiset tv-sarjat kuten Miehen puolikkaat tai Seinfeld ovat jo vanhoja, joten sitä ainakin toivoisi että uudemmissa sarjoissa huumoria löytyy muistakin aiheista.

Luin kirjaa aika hitaasti, sillä paketti on aika tiivis ja kuvissa on paljon tekstiä luettavaksi. Puolessa välissä meinasi tulla pieni ähky ja kirja jäi vähäksi aikaa jopa kesken odottamaan. Ei kuitenkaan mitenkään huonouden takia, vaan informaatioähkyn ja myös visuaalisen ähkyn takia. Vaikkei piirustustyyli ole juurikaan omaan makuuni, siihenkin lämpeni loppua kohden. Itse kuvat olivat tarpeeksi asiaa kuvaavia ja hauskojakin, mutta kuitenkin mielestäni sivuosassa verrattuna itse tekstiin ja sanomaan. Se, mikä tässä osassa jäi harmittamaan ja oli myös osasyy ähkyyn, oli kaikkien kuvien mustavalkoisuus. Selasin muita kirjoja (Kielletty hedelmä ja Nousu ja tuho) ja niissä näytti olevan myös värillisiä kuvia siellä täällä, mikä olisi tässäkin ollut kiva juttu.

Liv Strömquist kirjoittaa ihan hurjan hyvin, kiinnostavasti ja ymmärrettävästi ja vieläpä huumorin kautta. Tutustumisen arvoinen ehdottomasti, vaikkei tämä nyt ihan ehkä parhaita lukukokemuksia ollutkaan. Odotan kuitenkin paljon hänen muilta teoksiltaan.


Arvosana: Kolme kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin
Sarjakuvahaaste

20181128_1449571

20. marraskuuta 2018

Sarjakuvia: Mikki ja hukkunut meri & Hilda ja kivipeikko

20181120_1251021

Luke Pearson
Hilda ja kivipeikko
(Hilda and the Troll, 2013)
Sarjakuvakeskus, 2013
Suom. Heikki Kaukoranta
35 s.

Hilda on nuori tyttö, joka rakastaa oleilla luonnossa, nukkua teltassa sateella ja luonnostella vihkoonsa erilaisia kiviä. Eräänä päivänä hän löytää kiven, joka näyttää ulkomuodoltaan aivan kivipeikolta. Peikko pelottaa Hildaa, joten hän päättää laittaa roikkumaan sen nenänpäähän kellon, joka varoittaa jos peikko aikoo lähteä liikkeelle, ja pian alkaakin kuulua kellon kilinää.

Piirustustyyli on mukavan simppeliä, mutta ehkä omaan makuuni hieman liian pelkistettyä ja tavallaan "lastenkirjamaista", olisin kaivannut kuviin lisää yksityiskohtia. Hahmot ovat kuitenkin oikein suloisen näköisiä, varsinkin Hildan lemmikkikettu Nuppi, jolla on pienet sarvet. Kirjan värityksestä pidin sen sijaan paljon. Kirja on täynnä kauniita murrettuja sävyjä, ja kansikin on jo jotenkin seesteisen oloinen. Vuoristomaisema ja tuon paikan tunnelma tulevat hyvin esille värityksen kautta.

Harmillisesti sarjakuva ei loppujen lopuksi ehtinyt nostaa juuri minkäänlaisia tunteita tai ajatuksia esille, kun se jo loppui. Sarjakuva on ehkä hieman liian lyhyt luettavaksi sellaisenaan, olisin voinut lukea tähän perään vielä ainakin pari itsenäistä kertomusta lisäksi ja silloin tämä olisi ollut hyvä. Omissa kansissaan sarjakuva tuntuu lyhyelle, mutta esimerkiksi lapsille varmasti oikein passelin pituinen.


Arvosana: Kolme kissanpentua

Sarjakuvahaaste

20181120_1252131

*****

20181120_1252371

Denis-Pierre Filippi, Silvio Camboni, Gaspard Yvan
Mikki ja hukkunut meri
(Mickey et l'océan perdu, 2018)
Suom. Saara Pääkkönen
Sanoma, 2018
60 s.

Sarjakuva sijoittuu steampunk-henkiseen maailmaan, jossa Mikki, Minni ja Hessu ovat jonkinlaisia keksijöitä, jotka kiertävät ilma-aluksellaan etsimässä harvinaista ja kallisarvoista koralliinia merien pohjasta. Musta Pekka on kuitenkin aina heidän kintereillään viemässä löydökset heidän nenän edestä. Mikki kumppaneineen päätyy lopulta erään löydöksensä vuoksi tiedemies Ykskorvan luo, joka hävittää meren painovoiman.

Rakastin joka hetkeä tämän sarjakuvan parissa! Koko kirja on värien ilottelua ja jokaisessa ruudussa on paljon yksityiskohtia. Kuvat ovat pehmeitä, sillä missään ei ole kovia, mustalla tehtyjä ääriviivoja. Värejä on joka lähtöön ja ne ovat ehdottomasti tämän sarjakuvan parasta antia, vaikkei missään muussakaan ole mitään vikaa. Väritys vaan tuo koko kirjan ja tarinan eloon, sillä jokaista sivua voisi jäädä ihastelemaan pidemmäksikin aikaa. Hahmot ovat ilmeikkäitä ja yksityiskohdat maailmassa tuovat siihen sekä syvyyttä että kiinnostavuutta.

Tarina itsekin on mielestäni kivan omaperäinen ja mielikuvituksellinen sekä hauska. Kirja on jaettu lyhyisiin kappaleisiin, jotka vievät tarinaa hyvin eteenpäin. Koko ajan sattuu ja tapahtuu, tylsää hetkeä ei kirjassa ole. Mahtuu siihen myös muutamia erikoisia juonenkäänteitäkin, joita en osannut kirjan avatessani arvata. 

Mikki on aina ollut yksi suosikkihahmojani, mutta en ole vuosiin lukenut mitään hänen seikkailujaan. Tämä oli kyllä ehdottomasti yksi parhaista Mikki-seikkailuista, ja täytyykin etsiä muita sarjan osia käsiin.


Arvosana: Viisi kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 23. Kirjassa on mukana meri
Sarjakuvahaaste

20181120_1255441

9. marraskuuta 2018

Sarjakuvia: Ahistunu Pupu ja Sarah's Scribbles

Tästä loppukuusta taitaa tulla aikamoinen sarjakuvakuukausi lähenevän sarjakuvahaasteen lopun ansiosta. Yöpöydällä roikkuu suuri pino eri sarjakuvia kirjastosta, jotka pyrin lukemaan ja myös postaamaan mahdollisimman pian. Tässä muutama ensimmäinen pinon päällimmäinen sarjakuva!

20181103_1517171

Kris Keränen
Ahistunu Pupu 2: Elämä on mut siihen tottuu
Arktinen Banaani, 2017
62 s.

Ahistunu Pupu kertoo nimensä mukaisesta pupusta, joka on hyvin ahdistunut kaikesta. Ahistuneen pupun lisäksi sarjakuvassa on Ahistava pupu, joka tekee Ahistuneen pupun elämästä aika vaikeaa. Ahdistavia tilanteita voi olla esimerkiksi soittaminen puhelimella tai ylipäätään ulos lähteminen, kaupassa asiointi tai vain pelkkä oleminen.

En ole lukenut aikaisempaa Ahistunutta pupua, mutta en kokenut että se haittasi. Sarjakuvassa on yksittäisiä lyhyitä strippejä eri tilanteista, joissain tarina ikään kuin jatkuu muutaman stripin verran saman aiheen parissa tai samojen hahmojen kanssa, kuten Kivan kisun kanssa keskustellessa. Piirustustyyli on ihan kivan näköistä, hahmot ovat suloisia ja ilmeikkäitä.

Kirjassa on ihan hyvin kuvailtu sitä, miten ahdistuneena kaikki vain pyörii päässä vastaan ja mikä tahansa muiden mielestä pienikin asia voi olla hyvinkin ahdistavaa, joskus ilman syytäkin. Lopulta en kuitenkaan itse oikein kovin viihtynyt tämän sarjakuvan parissa, valitettavasti. Olen itsekin hyvin helposti ahdistuva ihminen ja koin monissa kohdissa kyllä samaistuvani pupun tunteisiin tai tilanteisiin, mutta jotenkin kirjan sävy tuntui niin synkälle ja toivottomalle, että siihen puutui aika pian ja, ironista kyllä, itse lukemisestakin tuli jopa vähän ahdistavaa.

Arvosana: Kaksi kissanpentua

Sarjakuvahaaste

20181103_1518541


Ahistuneen Pupun jälkeen tartuin toiseen, hieman samantyyppiseen sarjakuvaan, joka kuitenkin oli minulle aiemmin jo jokseenkin tuttu, eli Sarah Andersenin Sarah's Scribbles -kokoelmiin. Ja nämä eivät onneksi enää ahdistaneet vaan vain naurattivat!


20181103_1518241

Sarah Andersen
Aikuisuus on myytti, "Sarah's Scribbles" -kokoelma (Adulthood Is a Myth 2016)
Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2017
Suom. Aura Nurmi
109 s. 

Big Mushy Happy Lump
Andrews McMeel Publishing, 2017
125 s.

Olen törmännyt Sarah Andersenin sarjakuviin netissä jo pitkään, mutta vasta nyt sain aikaiseksi lainata nämä itse kirjat ja lukea kerralla enemmänkin. Lainasin sekä englanninkielisen että suomenkielisen käännöksen, ja täytyy sanoa että molemmin päin sarjakuvat toimivat erittäin hyvin. Suomenkieliseen ehti tottua ensimmäisen kirjan parissa, joten oli hassua hypätä seuraavaksi englanninkielisen pariin, mutta tottumiseen ei mennyt kuin pari sivua.

Andersenin sarjakuvat ovat yksinkertaisia pieniä tarinoita niin ikään ahdistuksesta, mutta myös paljon arkipäiväisemmistä asioista, kuten kaikista mahdollisista aikuisuuden vaikeuksista, itsetunnosta, naiseudesta, introverttiydestä ja sosiaalisista suhteista ja tilanteista. Tilanteet vaihtelevat hyvin laidasta laitaan ja ovat todella samaistuttavia ja hauskoja. Muistan nauraneeni monta kertaa tämän kanssa ääneen löytäessäni strippien joukosta todellisia helmiä, joidenkin kuvaten itseäni tai kohtaamiani tilanteita täydellisesti.

Sarjakuva on myös piirretty todella hauskasti, juuri sellaisella tavalla mikä vain toimii itselleni ainakin mainiosti. Tyyli on hyvin yksinkertaista ja suloistakin, nimensä mukaisesti "scribbles" tyyppistä piirrustelua, joka kolahtaa juuri sen yksinkertaisuuden ja lähestyttävyyden vuoksi.

Nämä Andersenin sarjakuvat voisin hankkia omaan hyllyynkin, näitä olisi kiva selailla silloin tällöin kun kaipaa jotain huvitusta ja ehkä jopa vertaistukea elämän pieniinkin haasteisiin. Sarjakuvat ovat hauskoja ja ihania, ehdottomasti suositukseni niille, näihin ei kyllästy ihan heti.

Arvosana: Viisi kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 16. Kirjassa luetaan kirjaa (lempparikohtia kirjassa!)
Sarjakuvahaaste

20181103_1531381

1. marraskuuta 2018

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia Kent

20180816_1224551

Vilja-Tuulia Huotarinen & Satu Koskimies
Emilia Kent: Runotytön tarina jatkuu
WSOY, 2018
308 s.


Emilia on ollut naimisissa Teddyn kanssa jo 5 kuukautta ja elämä on auvoisaa Autiossa talossa, joka nimestään huolimatta on nyt täynnä rakkautta ja elämää. Teddyllä on kiire maalatessa tilaustöitä ja suurta näyttelyä varten, mutta Emilialla sen sijaan ei kirjoitus ole lähtenyt liikkeelle ollenkaan viime aikoina. Leimahduksia ei ole tullut ja uusi vaimon rooli vie yllättävän paljon aikaa. Emilia kamppailee ja tasapainoilee vaimon roolin ja kirjailijan roolin kanssa, ja Uudessa Kuussakin on muutoksia edessä.

Kun kuulin tästä kirjasta ensimmäisen kerran, olin yhtä aikaa hyvin innostunut ja hieman peloissani. Runotytöt ovat minulle niin rakkaita kirjoja, että tavallaan tuntui väärälle, että niihin joku muu kuin Montgomery kirjoittaisi jatkoa, mutta samalla taas olin enemmän kuin kiinnostunut, kuinka joku muu näkee Emilian tulevaisuuden Runotyttöjen jälkeen. Sillä Runotytöthän loppuvat siihen, kun Emilia ja Teddy ovat juuri viimein saaneet toisensa ja aloittavat yhteisen elämänsä. Anna-kirjoissa tarina jatkuu häistä aina pidemmälle lapsiin ja heidän seikkailuihinsa asti, mutta Runotytöissä Emilian tarina on loppunut tuohon. Enkä voi kieltää, etteikö ensimmäisen kerran luettuani Runotytöt se harmittanut, ettei saanut nähdä sitä ihanaa ja suloista yhteiselämää mikä Emilialla ja Teddyllä varmasti tuon jälkeen oli. Lopulta ei mennyt siis kauaa kun olin jo päättänyt, että tämä kirja on luettava.

Ja onneksi luin, sillä tämä oli aivan ihana kirja ja teki sekä Runotytöille että Montgomerylle kunniaa.

Huotarinen ja Koskimies ovat mielestäni onnistuneet Montgomeryn kielen ja tunnelman luonnissa todella hyvin. Kieli on samanlaista koukeroista ja kaunista, täynnä ihania ja kauniita kielikuvia ja maiseman maalausta. Myös itse Emilia ja hänen ajatuksensa tuntuivat tutuille, jonka ansiosta kirjan pariin oli helppo heittäytyä. Kaikki on tarinassa tavallaan entisellään, mutta pieniä muutoksiakin kirjailijakaksikko on tehnyt. Emilia tuntuu nykyaikaisemmalta ja kirjassa on muutenkin mainintoja muun muassa naisten asemasta, mitä pidin vain hyvänä asiana. Ihan kaikkea vanhaa ei tarvitse pitää samana.

Tunnelman ja hahmojen ollessa melko pitkälti samantuntuisia kuin ennenkin kirjaa oli todella miellyttävä lukea. Tarina tuntuu oikealle, siihen on helppo uskoa ja heittäytyä mukaan. Juuri noin Emilian kuuluisikin sanoa ja pohtia, juuri noin Jimmy-serkku tekisi! Kaikki vanhat tutut hahmot ovat mukana, Uuden Kuun väki, Ilse ja Perry tietenkin mutta myös Emilian entinen kihlattu Dean matkapäiväkirjojensa kanssa. Kaikki on tuttua ihanaa, mutta uusilla, aikuismaisemmilla sävyillä. Enää ei seikkailla metsissä Tuulen tytön kanssa (paitsi ehkä ihan vähän), mutta unelmointia Emilia ei ole jättänyt pois.

Mielestäni Emilia Kent kannattaa ehdottomasti lukea, jos Runotytöt ovat tuttuja, sillä tämä oli kaikessa nostalgisuudessaankin ihastuttava jatkotarina, jonka mielelläni hyväksyn osaksi Runotyttöjä.



Arvosana: Viisi kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa

29. lokakuuta 2018

Mari Ahokoivu: Oksi

20181019_0926451

Mari Ahokoivu: Oksi
Asema, 2018
367 s.

Luin vuosia sitten Ahokoivun sarjan Talviunta 1-3, ja muistaakseni pidin siitä, varsinkin viimeisestä osasta. Osat olivat todella lyhyitä ja tarinat niissä hieman irrallisia toisistaan, mutta tyyli oli jo silloin tosi mieleenpainuva ja nätti. Harmillisesti en muista tuota Talviunta-sarjaa enää kovin, mutta tunnelma ja jotkut yksittäiset tarinat ovat jääneet mieleen. Olen myös muistelevinani, että osa Oksin hahmoista on jo näkynyt Talviunta-tarinoissa, mutta täysin varma en ole. Seuraavalla kirjastokäynnillä aion vilkaista Talviunta-sarjaa vielä uudelleen.

Oksia on oikeastaan aika vaikea kuvailla, ja mielestäni se onkin helpoin sisäistää vain lukemalla ja kokemalla tarina itse. Tarinaa ymmärtää koko ajan paremmin mitä pidemmälle lukee, sillä aika ajoin Sotka selittää, mitä on tapahtunut. Mutta koska Oksin tarina on sen verran erikoinen ja lähinnä kuvin kerrottu, jäi minultakin varmasti jotain tajuamatta. Yritän parhaani kertoa tästä jotain, paljastamatta kuitenkaan liikaa.

Oksi siis kertoo vanhan suomalaisen mytologian pohjalta karhun synnystä. Alkusivulla on Karhun syntylaulu -runo, ja lyhyessä prologissa nähdään, kuinka karhu on tullut taivaasta Emuun huomasta salaa maan pinnalle. Emuu on siis kaikkien nisäkkäiden äiti, kuten takasivun viitteessä selitetään. Karhulla on nyt omia poikasia, joista yksi on kuitenkin hyvin erilainen kuin muut. Hän on toisille vain Parka, pienen liekin näköinen olento, joka oppii Sotkan avustuksella laulamaan erikoisia, koukeroisia säkeitä ja luomaan näin tulta. Emuun, Sotkan, Karhun ja Paran lisäksi tarinassa on myös Mana, joka on luonut koko metsää uhkaavia varjoja.

Sarjakuva on ensinnäkin ihan hurjan kaunis. Ruudut muodostuvat kauniista vesivärikuvista ja rajautuvat yleensä puihin, tai välillä koko sivu on yhtä suurta kuvaa. Teos on suurimmaksi osaksi täynnä synkkiä harmaan ja mustan sävyjä, mutta siellä täällä nähdään myös kauniita ja värikkäitä revontulia ja keltaista korostamassa lauluja, tulta ja Sotkan kertomia tarinoita. Muodot ovat lempeän pyöreitä ja pehmeitä ja puhekuplat sopivat kuvien tyyliin hyvin. Sarjakuvassa on melko vähän tekstiä ja puhetta, välillä on monta aukeamaa ilman mitään tekstiä, välillä sitten taas enemmän. Tämä sopii teoksen tunnelmaan mielestäni hyvin, teos antaa kuvien kertoa tarinaa.

Toiseksi tarinaa on helppo lukea ja seurata, se soljuu eteenpäin ja kirjan lukee hetkessä, jos ei unohdu ihastelemaan kuvia. Välillä keltaisista laulukoukeroista oli hieman hankala saada selvää, mutta englanninkieliset käännökset sivujen alareunassa helpottavat onneksi tätä ja niistä pystyy lukemaan mitä koukeroissa sanotaan. Luin muutenkin välillä huvikseni englanninkielisiä käännöksiä, sillä oli mielenkiintoista nähdä, miten jotkut kohdat oli käännetty, saako niistä samanlaisen kuvan ja tunnelman kuin alkuperäisestä, ja mielestäni Silja-Maaria Aronpuro on tehnyt käännökset taidokkaasti.

Tarina on muutenkin todella kaunis ja melankolinen, täynnä synkkiä sävyjä muutenkin kuin vain kuvien muodossa. Tällaiset melankoliset ja synkät aiheet tuntuvat aina uppoavan minuun todella hyvin ja kun siihen vielä yhdistetään kaunis kuvitus ja väritys, paketti on valmis. Loppujen lopuksi se on kaikessa raakuudessaankin kaunis kertomus, tai kuten takakannessa sanotaan, laulu äidistä ja tyttäristä.

Arvosana: Viisi kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
Sarjakuvahaaste

20181019_0928011

30. syyskuuta 2018

Heinä-, elo- ja syyskuun luetut kirjat + kuulumisia

Hei, elossa ollaan! Pitkästä aikaa jälleen täällä, melkein kaksi kuukautta onkin kulunut viime postauksesta, hups. Nytkin vähän kiirehdin, että saan tämän ulos vielä tämän kuun puolella, ettei jäisi ilman postauksia koko syyskuu.

Jos nyt lyhyesti sitten jotain kuulumisiakin tänne, vaikka eipä tässä mitään kummallista ole tapahtunutkaan, perus-elämää vaan. Muutama huippu kesäreissu tehtiin niin kesähäihin, Ähtäriin pandojen luo kuin Helsinkiin (kuten edellisessä, maratonpostauksessa mainitsinkin), mutta muuten oli ihana hengata kotona, mitä nyt helteiltä siis kykeni. Meillähän oli siis pahimpaan aikaan koko ajan sisällä 32 astetta lämmintä, joten täällä ei kyllä nautittu helteistä yhtään, ja Helsinkiinkin lähdettiin oikeastaan vaan pakoon tätä saunaa, ilmastoitu hotellihuone oli taivas. Viime aikoina on tosiaan kuulunutkin sitten ainoastaan koulukiireitä ja niihin liittyvää stressiä, sekä aivan kammottavan hirveä viisaudenhampaan poistoleikkaus. Nyt, reipas kolme viikkoa myöhemmin särkyä ilmenee enää vain silloin tällöin, huoh.

Kiirettä on aikalailla pitänyt kandivuoden alkaessa koulussa, jonka lisäksi on ollut päällä jonkinlainen lukujumi kuin myös kiinnostuksen puute blogia kohtaan. Nytkin kesken on kaksi kirjaa, mutta kumpikaan ei oikein kiinnosta, pitänee ehkä rikkoa jumi jollain toisella kirjalla. Postauksia taas on roikkunut alkukesästä asti, mutta jotenkin kirjoittaminen on tökkinyt ja vanhoihin lukemisiin on koko ajan vaikeampi palata. Yritän kuitenkin kirjoittaa vielä kaikista jotain, sillä suurin osa kirjoista on kuitenkin ollut hyviä. Plus blogista uhkaa tulla aika autio, jos jätän kaikista kirjoittamatta, kun uusiakaan ei juuri ehdi lukea.

Blogin lisäksi olen ollut todella huono päivittämään kaikkia somekanavia, ja varsinkin Goodreads on ollut ihan heitteillä jo pitkään. Yleensä tarkistelen sieltä, mitä luinkaan ja milloin, mutta nyt se onkin hieman haastavaa, sillä en ole muistanut päivittää sinne kirjoja pitkään aikaan ja se näyttää edelleen muutaman kirjan olevan kesken, vaikka niiden lukemisesta taitaa olla jo reipas kuukausi. Täytyy yrittää kunnostautua sen kanssa pikimmiten. Välillä vaan tuntuu hölmölle merkata sinne kirjoihin tähtimäärät ennen kuin niistä puhuu blogissa mitään, onko muilla tällaista ongelmaa?

IMG_20180930_172531_303

Luin näiden kolmen kuukauden aikana siis (muistaakseni) 8 kirjaa. Bradleyn kirja ainakin oli aloitettu reippaasti kesäkuun puolella, mutta luettu heinäkuussa loppuun. Varma en ole mitä luin missäkin kuussa ja koko ajan tässä pohdin että toivottavasti en unohtanut mitään, mutta jos nyt kuitenkin oikein muistan, niin luin heinäkuussa kaksi kirjaa, elokuussa neljä ja nyt syyskuussa myös kaksi.

Luetut:

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia Kent 308 s.
Dan Brown: Alku 463 s.
Brian K. Vaughan: Saga, Vol. 8 146 s.
Robert Kirkman: The Walking Dead, Book thirteen 296 s.
Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen 269 s.

Sivuja yhteensä: 2584

Huippuja kirjoja on tullut luettua, parhaita on jopa vaikea valita! Morriganin koetukset oli ihan huikea seikkailu ja sarjan aloitus, Emilia Kent suloinen tuulahdus nostalgiaa, Alku ihanan koukuttavaa seikkailua, Tuntematon Kimi Räikkönen todella hieno henkilökuva, sekä viimeisin, tänään luettu Oksi supernätti ja vaikuttava sarjakuva.

Sellaista täällä, mites kaikilla muilla on mennyt alkusyksy? ♥

4. elokuuta 2018

Päivittyvä maratonpostaus 4.8. - 5.8. (21:00 päättynyt)

20180803_1721571

Tämän kesän viimeinen yhteinen kesälukumaratonpäivä on tänään, ja itse tein päätöksen lähteä mukaan vasta äsken. Vietimme juuri pari päivää Helsingissä ja tämän hetken energiataso on siis sen verran alhainen, että mitään ei oikein jaksa tehdä. Lukeminen ei onneksi vaadi paljoa, joten ajattelin hypätä mukaan vielä kuitenkin. 

Mitään ihmeempiä lukusuunnitelmia ei siis ole vielä ehtinyt muodostua, mutta ajattelin nyt ainakin jatkaa pitkään kesken ollutta Dan Brownin Alkua ja huomenna ehkä viettää enimmän osan ajasta sarjakuvien parissa. Jos huomenna huomaan, että lukeminen ei niin kiinnostakaan, niin teen sitten jotain muuta. Ihan rennosti siis tällä kertaa, osallistumispäätös kun tuli vähän yllätyksenä itsellenikin.

Merkitsen aloitusajankohdaksi klo. 21:00 jotta huomenna ei veny liian myöhään. Päivittelen tänne aina kun jaksan, ja luultavasti myös twitterin puolelle! Tsemppiä kaikille muillekin!


SUNNUNTAI  KLO  9:40

Jaahas. Yli 12 tuntia maratonia mennyt ja sivuja luettuna parikymmentä, oivoi. Eilen illalla jaksoin jonkin aikaa lukea Alkua, mutta kirjan superpieni fontti ja väsymys vaikuttivat melko paljon lukunopeuteen. Nyt ajattelin pitkien yöunien jälkeen jatkaa kirjaa aamupalalla, ja jatkaa sitten sarjakuvien parissa. Vaihtoehtoina olisi mm. Sagan kahdeksas osa, Monstressin ensimmäinen osa tai pitkästä aikaa lisää The Walking Deadia. Katsotaan mitä tekee mieli lukea. 

Sivuja yhteensä: 27


KLO 14:30

Kohta alkaa jo loppu häämöttää maratonilla, ja tuntuu että vasta pääsen vauhtiin! Luin aamupalalla ja sen jälkeen Alkua hieman eteenpäin ja vaihdoin sitten Sagan kahdeksanteen osaan, joka oli mitä mainioin maratonkirja. Syötykin on, joten lukeminen voi taas jatkua. En vain ole ihan varma mitä haluaisin lukea, ehkä lisää sarjakuvia. Mutta sitä ennen voisi käväistä kaupassa hakemassa hieman jotain evästä loppukiriin!

Sivuja yhteensä: 206

IMG_20180805_125602_615

KLO 18:15

Vielä n. kolme tuntia maratonia jäljellä, ja ihan kivasti on mennyt tähän asti. Lueskelin kauppareissun jälkeen kuitenkin vielä Alkua hetken aikaa ja päädyin sitten The Walking Deadin kolmannentoista kirjan pariin. Siitä on todella pitkä aika, kun viimeksi luin tuota sarjaa, että hieman kesti päästä juonesta taas kärryille. En muistanut edellisistä osista kuin pikkujuttuja ja lopun, osin tapahtumat tuppaavat sekoittumaan myös tv-sarjaan. Nyt puoleen väliin ehtineenä tapahtumat onneksi muistuvat mieleen ja kirja on napannut hyvin mukaansa. On ollut kyllä kiva palata takaisin tuttujen hahmojen pariin.

Seuraavaksi ruoan tekoa ja sitten varmaan vielä toinen puolikas tuota sarjakuvaa loppuun. Jos sen jälkeen jää vielä aikaa, taidan viettää sen parvekkeella lukemalla Alkua niin pitkälle kuin ehdin. Tavataan siis maratonin päätyttyä!

Sivuja yhteensä: 381


KLO 21:00  M A R A T O N  O H I

Ja niin on lukumaraton minunkin osaltani ohi! Olipas mukavaa keskittyä taas vain lukemiseen pitkäksi aikaa, melko rentouttavaa. Tällä kertaa ei myöskään tullut ollenkaan mitään lukuähkyä, mikä aina silloin tällöin käy. Oikeastaan, sen verran hyvin Alku taas nappasi mukaansa pitkän tauon jälkeen, että taidan vielä jatkaa sen parissa tänään. 

Kaiken kaikkiaan nämä maratonit ovat mukavia, koska kerrankin tuntuu että saa oikeasti luettua oikein kunnolla ja vieläpä kokonaisia kirjoja alusta loppuun. Sellainen tuntuu omalla kohdalla olevan harvassa nykyään. Tässäpä siis luetut kirjat. Alkua luin keskeltä jonkin verran, Saga ja The Walking Dead alusta loppuun kokonaan.

Luetut kirjat:

Dan Brown: Alku 120 s., osittain
Brian K. Vaughan: Saga, Vol. 8 146 s.
Robert Kirkman: The Walking Dead, Book thirteen 296 s.

Sivuja yhteensä: 562

1. elokuuta 2018

Jessica Townsend: Nevermoor - Morriganin koetukset

20180731_1233311

Jessica Townsend
Nevermoor - Morriganin koetukset
(Nevermoor - The Trials of Morrigan Crow, 2017)
Otava, 2018
Suom. Jaana Kapari-Jatta
368 s.

Morrigan Korppi on kirottu lapsi, sillä hän on syntynyt ajan viimeisenä päivänä, ehtoona. Melkein kaikki paha mitä Sakaalifaksissa tapahtuu - onnettomuudet, kuolemat, flunssat tai vain huonot kaupat, laitetaan hänen syyksi. Morriganin on määrä kuolla yhdentenätoista syntymäpäivänään, ja ehtoo lähestyy. Morrigan on alistunut kohtaloonsa, vaikka kovasti toki haluaakin elää. Ennen ehtoota Morriganin elämään kuitenkin astelee omituinen punahiuksinen Jupiter Pohjoinen, joka vie hänet mukanaan Nevermooriin osallistumaan Meineikkaan Seuran pääsykokeisiin. Seura on kaikkea sitä mitä Morrigan kaipaa, mutta jokaisella seuraan pyrkivällä tulee olla jokin kyky, eikä Morrigan löydä sellaista itsestään. Ja ilman paikkaa Seurassa Morrigan ei saa jäädä Nevermooriin.

Nevermooria on hehkutettu ympäriinsä todella paljon, ja pitihän se sitten itsekin lukaista, varsinkin, jos kirjasta povataan "Harry Potterin seuraajaa". Ja onneksi luin, tämä oli aivan ihana kirja! Täytyy kyllä myöntää, sekä hyvässä että pahassa, että kyllähän tämä hyvin Pottereiden kaltainen on. Pahassa siksi, että se asettaa hyvin suuret ennakko-odotukset kirjalle, myös omalla kohdallani. Sitä alkaa väkisinkin alusta asti etsiä niitä yhtymäkohtia ja samankaltaisuuksia, joka voi tehdä paljonkin hallaa itse kirjalle. Vertailu ei ole koskaan hyväksi, varsinkaan jos vertailun kohteena on niinkin suosittu sarja kuin Potterit.

Mutta onneksi samankaltaisuuden voi löytää myös hyvässä; kirja ei nimittäin ole mielestäni liian samanlainen Pottereiden kanssa, vaikka monia selviä yhtymäkohtiakin löytyy - kuten esim. lasten ikä, tietyt henkilöpiirteet ja koetukset. Itse koin, että kirjan maailma ja koko tunnelma ovat tarpeeksi omaperäisiä, lähinnä vain muistuttaen niitä ihania hetkiä Viisasten kiven seurassa, kun maailma on vielä uusi ja ystävät joutuvat jos jonkinlaiseen pulaan tutkiessaan uusia paikkoja. Minusta maailmaan ja tarinaan oli ihana uppoutua ja joistain pienistä asioista tuli oikeastaan vaan hyvälle tuulelle huomatessaan niiden muistuttavan Pottereista. Kirjasta löytyy paljon omalaatuisuutta ja taianomaisuutta ihan omasta takaa. Samanlaisuus voi joitain ehkä häiritä, mutta mielestäni tämä ansaitsee kyllä oman huomionsa.

Pidin Nevermoorista lopulta todella paljon, onneksi. Harmillisesti alkuun kirja ei ihan vakuuttanut, ja n. 50-60 sivua alusta olin jokseenkin epäileväinen tarinasta. Se lähti hieman hitaasti liikkeelle ja jotenkin alun synkkä sävy ja Morriganin isän Corvus Korpin luotaantyöntävä olemus sai vähän perääntymään. Onneksi jatkoin kuitenkin pidemmälle, sillä heti Jupiterin ja Morriganin saavuttua Nevermooriin kirja paranee totisesti. Synkkyyttä kirjassa on myöhemminkin, mutta alun kirotun lapsen asemasta ollaan päästy pois ja kirjassa on hieman kevyempi tunnelma. Suosittelen siis jatkamaan ainakin sinne saakka, jos itse epäilette. Itse ihastuin lopulta kirjaan ihan täydellisesti ja elin kirjan maailmassa vielä monta päivää kansien sulkeuduttuakin.

Kirja on suloinen, ihastuttava, jännittävä ja välillä synkkäkin, täynnä ihania hahmoja, paikkoja ja omituisuuksia. Nevermoor on aivan ihanan oloinen paikka, hotelli Deukalionissa haluaisin itsekin yöpyä ja Meineikkaan Seura on mitä kiehtovin. Seuran jäsenten ja toisten kokelaiden kyvyt ovat kirjan yksi mielenkiintoisimmista puolista. Itse koetukset ovat myös todella hauskaa ja jännittävää luettavaa, ja loppua kohden juoni vain tiivistyy. En tiedä osaanko tehdä tälle kirjalle kunniaa tällä kirjoituksella, sillä todella pidin tästä paljon, mutta en halua paljastaa mitään liikaa! Kirjan mukaan oli ihanaa heittäytyä tietämättä kovin paljoa, sillä silloin kaikki Deukalionin ihmeet ja Nevermoorin yllätykset tulivat, no, yllätyksenä. Heittäytykää!

Plussaa myös Jaana Kapari-Jatan laadukkaasta suomennoksesta (mikä muuten jo itsessään ehkä vie ajatukset Pottereihin), mahtavia sanavalintoja jälleen kerran! Innolla jään odottamaan jatkoa sarjalle, tätä täytyy päästä lukemaan lisää.

Niin ja lopuksi tietysti mainittava vielä magnifikatti Fen. Kukapa  E I  haluaisi jättimäistä, puhuvaa kissaa asuinkumppanikseen?


Arvosana: Viisi kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 29. Kirjassa on lohikäärme

26. heinäkuuta 2018

Tillie Walden: Spinning

20180722_1412371

Tillie Walden
Spinning
First Second, 2017
400 s.

Spinning on omaelämäkerrallinen sarjakuva, joka kertoo Tillie Waldenin nuoruudesta. Waldenin lapsuutta ja nuoruutta ohjasivat lähinnä hyvin vaativat ja aikaa vievät taitoluisteluharjoitukset, aina aamuisin ennen auringonnousua kuin myös myöhään illalla koulun jälkeen. Ja vaikka luistelulla on kirjassa pääpaino sen ollessa aina taustalla, aina mielessä, tavallaan kyse ei kuitenkaan ole siitä. Luistelun ohella kirja kertoo myös ainakin täydellisyyteen pyrkimisestä, homoseksuaalisuudesta, koulukiusaamisesta, kilpailemisesta, ystävyydestä ja perhesuhteista. 

Tavallaan kirjassa ei edes tapahdu kovin paljon, elämä vain rullaa koulun ja luistelun ympärillä heitellen välillä iloisempiin hetkiin, välillä huonompiin. Siellä täällä näkyy katkelmia perhesuhteista, ystävistä ja ensi-ihastuksista, Waldenin homoseksuaalisuuden ollessa koko ajan taustalla hänen piilotellessa asiaa pitkään. Sarjakuva vie mukanaan hienosti, on jotenkin erikoista päästä näkemään näin henkilökohtainen tarina omistautumisesta täysin jollekin lajille, jonka parissa ei loppujen lopuksi edes viihdy.

Spinning on visuaalisesti oikein kaunis. Piirustustyyli on nättiä ja simppeliä, korostamatta yksityiskohtia vaan tuomalla ennemmin esiin tunnelmaa. Walden sanookin lopussa, ettei hänelle ollut tärkeää saada kaikkia yksityiskohtia oikein, eikä hän siksi katsonut sarjakuvaa tehdessään mitään vanhoja valokuvia tai vieraillut paikoissa. Hänelle oli tärkeää juuri oman muistin pohjalta työstäminen. Koko sarjakuva on tehty sinisävyisellä musteella, mutta siellä täällä on käytetty kirkkaankeltaista, joka tuo kivan vivahteen, korostuksen sivuihin. Katse kiinnittyy heti noihin keltaisiin yksityiskohtiin, jotka useimmiten kuvaavat valoa.

Vaikka Walden on vasta 22-vuotias, osaa hän kertoa nuoruudestaan ja kokemuksistaan uskottavalla ja kauniilla tavalla, ja todistaa hienosti mielestäni sen, ettei kukaan ole liian nuori kirjoittamaan omaelämäkertaa. Tarinassa on syvyyttä ja se raapaisee monia teemoja, ehkä sellaisiakin, joita en itse tarinasta napannut, joihin voi lukiessa samaistua.

Spinning on kaunis tarina kauniissa ulkoasussa, sisältäen sekä kevyitä, että vakavia ja tärkeitä aiheita. Kansi ja värimaailma muistuttavat paljon This One Summer -sarjakuvaa, ja tavallaan tarinassakin on samoja piirteitä. Itse kertomuksesta kuitenkin tulee itselle mieleen myös Alison Bechdelin Hautuukoti, näissä on mielestäni samanlaista melankolisuutta.

Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 12. Sarjakuvaromaani
Sarjakuvahaaste

20180722_1417361

13. heinäkuuta 2018

Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa

20180713_1355011

Alan Bradley
Kolmasti naukui kirjava kissa
(Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd, 2017)
Bazar, 2018
Suom. Maija Heikinheimo
367 s.
arvostelukappale

Flavia on palannut Kanadasta takaisin kotiin, löytääkseen vain hiljaisen, aution talon. Perheessä on tapahtunut sairastumistapaus, ja kaikki ovat melko allapäin. Tapaus vaikuttaa Flaviaankin, ja hän tekeekin kaikkensa unohtaakseen perheessään meneillään olevat asiat. Ja mikäpä olisikaan parempi tapa unohtaa kaikki muu kuin tuore murhatapaus! Tällä kertaa Flavia törmää pää alaspäin roikkuvaan ruumiiseen sekä ystävälliseen kirjavaan kissaan. Lokit, rujot puuveistokset sekä tunnettu lasten kirjasarja liittyvät tapaukseen myös. Selvittäminen vaatii paljon kyselyitä, valkoisia valheita, oveluutta ja uskallusta, mutta onneksi kekseliäältä Flavialta onnistuu tämä kaikki.

Nyt alkaa olla turvallista sanoa, että tästä Flavia de Luce -sarjasta on tullut jo ehdottomasti yksi suosikeistani. Se on oikastaan ainoa sarja, jota tällä hetkellä aktiivisesti luen ja odotankin aina seuraavaa osaa kuin kuuta nousevaa. Bradley ei oikeastaan koskaan petä näillä kirjoillaan; jotkut osat ovat olleet ehkä hieman tylsempiä, mutta toiset taas ovat olleet aivan mahtavia. Huonoja kirjoja ei onneksi tässä sarjassa vielä ole nähty. Olen löytänyt aina kaikista kirjoista jotain hyvää ja toivottavasti jatkossakin on näin.

Tällä kertaa valitettavasti tuli vastaan jälleen sellainen hieman vetämättömämpi osa. Juoni on mielenkiintoinen, mutta jotenkin kaikki kirjassa on liian sekavaa; kuka kukin on ja miten asiat liittyvät toisiinsa. Kirjassa selvitetään useampaa kuolemantapausta yhtäaikaisesti, ja vaikka tapaukset ovat kiinnostavia, jotenkin ne eivät vieneet minua tällä kertaa täysin mukanaan. Onneksi kirjan loppuosa pelasti ja oikeastaan viimeinen kolmasosa kirjasta nappasi hyvin otteeseen ja sivut kääntyivät hujauksessa. Lopulta itse juoni on mielestäni hyvä ja melko mielikuvituksellinenkin, mutta jotenkin toteutus tuntui tällä kertaa liian sekavalle omaan makuuni. 

Pidin kuitenkin kirjasta silti ja varsinkin kirjan apeasta ja synkästä sävystä. Tunnelma on koko kirjan ajan hyvin pysähtynyt ja painostava, talo on hiljainen ja Flavia harvoin tapaakaan perheenjäseniään, muita kuin ihanaa ja luotettavaa Doggeria. Kaikki ovat omissa oloissaan, Flavian yrittäessä pitää mielensä muissa asioissa. Kirjan loppu luo myös hyvin kiinnostavan asetelman seuraaviin osiin. Tarina on mennyt huimasti eteenpäin viimeisimmissä osissa, ja on todella mielenkiintoista nähdä, miten Flavian elämä muuttuu tämän osan myötä.

Muualla: Yöpöydän kirjat, Kirjasähkökäyrä, Kirjojen keskellä

Arvosana: Kolme kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta

Flavia de Luce-sarja:
Piiraan maku makea (The Sweetness at the Bottom of the Pie)
Kuolema ei ole lasten leikkiä (The Weed That Strings the Hangman's Bag)
Hopeisen hummerihaarukan tapaus (A Red Herring without Mustard)
Filminauha kohtalon käsissä (I Am Half-Sick of Shadows)
Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Speaking from Among the Bones)
Kuolleet linnut eivät laula (The Dead in Their Vaulted Arches)
Nokisen tomumajan arvoitus (As Chimney Sweepers Come to Dust)
Kolmasti naukui kirjava kissa (Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd)

On hieno paikka haudan povi (The Grave's a Fine and Private Place) (tulossa syksyllä)
The Golden Tresses of the Dead

5. heinäkuuta 2018

Huhti-, touko- ja kesäkuun kirjat

Vuosi on edennyt jo puoleen väliin, ja se tarkoittaa jälleen edellisten kolmen kuukauden kirjojen listausta. Tämähän piti tehdä jo toukokuussa, mutta lukemista oli kertynyt niin vähän, että ajattelin ottaa kesäkuunkin tähän mukaan. Voi olla että menen tämän vuoden siis kolmen kuukauden pätkissä, jotta näissä olisi jotain kirjoitettavaakin.

Alkuvuosi oli superkiireinen, ja vaikka itse koulu ja kiire hieman helpottivat kevään tullessa, tenttilukemiset eivät loppuneet. Niiden ohella ei sitten muu lukeminen aina niin kiinnostakaan, joten lukemiset ovat jääneet melko vähälle edelleen. Jotain sain kuitenkin luettua ja se onkin onneksi se pääasia.

Yhteensä näiden viimeisen kolmen kuukauden aikana sain luettua loppuun siis viisi kirjaa. Kirjoista kaksi oli sarjakuvia, kaksi scifiä, kaksi äänikirjaa, kolme omaelämäkerrallisia, yksi kirjastosta. Kolme naisen kirjoittamaa, kaksi miehen.

Luetut:

Brian K. Vaughan: Saga, Vol. 7 (152 s.)
Ernest Cline: Armada (377 s.)
Maria Veitola: Veitola (äänikirja, 7h 21min)
Amy Schumer: The Girl With the Lower Back Tattoo (äänikirja, 8h 1min)
Tillie Walden: Spinning (400s.)

Sivuja yhteensä: 929 + 15h 22min äänikirjaa

IMG_20180616_190953_742

Huhtikuussa luin kaksi kirjaa, Sagan ja Armadan, molemmat loppukuussa pitämäni Dewey's 24h Readathonin aikana. Mahtavia kirjoja molemmat, Armadan haluaisin ehdottomasti myös omaan hyllyyni joskus. Sagastakin ajattelin tehdä vielä postauksen, mutta voi olla että sisällytän siihen myös sarjan seuraavan osan, kunhan luen sen.

Toukokuussa olikin sitten niitä tenttilukemisia ja varmaan ihan aitoa laiskuuttakin kaikkea kohtaan, joten tulin kuunnelleeksi vain Veitolan äänikirjana. Toimi äänikirjana superhyvin, ja kirjakin oli ihana. Marian ääntä oli mukava kuunnella bussimatkoilla, matkat ja aika meni nopeasti. 

Kesäkuussa jatkoin äänikirjojen parissa (osaksi koska unohdin sulkea kokeilutilaukseni hups) ja kuuntelin Amy Schumerin kirjan. Pidin tästäkin kirjasta paljon. Se oli todella hauska ja koskettava, täynnä mielenkiintoisia tarinoita ja kokemuksia. Viimeisenä viikonloppuna jälleen yhden tentin jälkeen pyrin lukemaan hieman enemmän mitä normaalisti, mutta en kuitenkaan pitänyt varsinaista lukumaratonia, vaikka vähän sellaistakin suunnittelin. Silloin sain kuitenkin vihdoin aikaiseksi tarttua Waldenin omaelämäkerralliseen sarjakuvaan Spinningiin. Kaunista piirustusjälkeä ja kiinnostava tarina.

Näiden lisäksi olen toki lukenut muutakin, mutta koska olen hidas lukija, en ole saanut mitään muuta loppuun asti. Lisäksi en nähtävästi osaa päättää mitä edes lukisin, sillä tällä hetkellä kesken on neljä kirjaa, uskomatonta kyllä. En ikinä lue useampaa kirjaa yhtäaikaa, mutta jotenkin näin vain tapahtui, vahingossa. Yksi ei kiinnostanut, joten aloitin toista. Sitten hain kirjastosta kaksi eri varausta, joita aloin vahingossa lukea. Ja nyt olenkin tilanteessa, jossa en osaa päättää mitä jatkaisin, huoh.

20180705_0939211

Kesken on siis Alan Bradleyn uusin Flavia-kirja, joka on ihan kiva mutta ei jotenkin ole saanut minua kunnolla mukaansa. Olen kyllä jo lähellä loppua, ja pyrin lukemaan sen pian. Prioriteetti numero yksi siis. Sen lisäksi Dan Brownin Alku on edelleen kesken. Se on ollut ihan huippu, mutta kirja on todella pitkä ja pienellä fontilla, joten sen parissa vierähtää vielä tovi. Lisäksi nyt on pakko antaa sen olla hetken tauolla ja lukea kirjaston kirjat ensin pois alta. 

Kirjastosta lainassa on Emilia Kent, jota en ole uskaltanut vielä lukea ja jota varten ajattelin ainakin selata Runotytöt läpi, jotta kaikki olisi tuoreessa muistissa. Aloitan sen kyllä varmasti pian. Toinen laina on Morriganin koetukset, joka vaikuttaa mielenkiintoiselle, ja joka varmaan veisi mukanaan, kun vaan aloittaisi kunnolla. Ensimmäisten sivujen jälkeen olen vielä vähän epäilevällä kannalla, enkä osaa edes sanoa miksi. 

Heinäkuussa luvassa on vielä yksi kesätentti, ja sitten hieman kesäreissuja. Saa nähdä paljon saan luetuksi, mutta toivottavasti edes jotain näistä keskeneräisistä.

12. kesäkuuta 2018

Ajatuksia kesälukemisista

Ajattelin tulla hieman höpisemään kirjoista joita nyt tekee mieli lukea kesällä, eli mahdollisesta kesälukupinosta. En ole ehtinyt viime aikoina lukemaan juuri ollenkaan tai hyvin vähän, ja tämän epäkohdan aion tänä kesänä korjata. Nämä ovat kuitenkin kaikki vain tämän hetken mielihaluja ja lähinnä ajatuksenjuoksua, enkä kesällä välttämättä tule siis lukeneeksi näistä mitään. Lähinnä tarkastelussa on sellaisia kirjoja, jotka löytyvät omasta hyllystä, mutta voi hyvin olla että luen koko kesän kirjaston antimia. Kaikki on avoinna!

Olen jo aiemmin puhunut, miten minun tekee kesällä aina mieli lukea Irvingiä, ja tänä kesänä olisi vuorossa 10 oman hyllyn himotuimmankin joukossa oleva Minä olen monta. Muutaman päivän olen sitä jo katsellut hyllyssä, mutta vielä en ole siihen tarttunut. Muutenkin kesällä olisi ihanaa uppoutua oikein pitkäksi aikaa kirjan pariin, joka ei ihan heti loppuisi. Tiiliskiviä harvoin luen, helpommin tulee tartuttua lyhyisiin ja melko nopeasti luettaviin kirjoihin kun muutenkaan ei niin paljon ole lukemiselle aikaa. Mutta nyt kesällä paksut kirjat kiehtovat, kuten tuo Irving. Muita hyllystä löytyviä paksukaisia joihin voisi tarttua on mm. Murakamin 1Q84 ja Oatesin Sisareni, rakkaani. Paksumpiin kirjoihin lukeutuu myös alla olevassa kuvassakin oleva Dan Brownin Alku, jonka itseasiassa juuri aloitin.

IMG_20180604_160756_068

Kesällä usein tekee mieli lukea jotain hieman kevyempää, mutta tällä hetkellä kaipaan oikeastaan juuri päinvastaista; jotain synkempää, ehkä jotain trillereitä. Tällaiseen trilleri-nälkään löytyy onneksi omastakin hyllystä jotain, kuten Gillian Flynnin Teräviä esineitä tai Paha paikka. Kiltistä tytöstä pidin aikoinaan paljonkin. Muita trillereitä ei omasta hyllystä juuri löydy, mutta samaa kategoriaa olisi esim. Nainen ikkunassa, joka voisi olla ihan kiva lukea. Ehkä siis kirjastoon.

Trillereiden ohella tänä kesänä tekee mieli lukea jotain oikein tunteita herättävää, surullista tai haikeaa kirjallisuutta, ehkäpä vielä yhdistettynä johonkin historialliseen ajankuvaan. Jotain ehkä Kirjavarkaan tyyppistä, ah miten ihana kirja se onkaan. Omasta hyllystä löytyy Doerrin Kaikki se valo jota emme näe, joka kävisi tähän kategoriaan hyvin, mutta en tiedä tekeekö silti juuri sitä mieli lukea. Toisaalta esimerkiksi Sarah Watersia olisi kiva lukea pitkästä aikaa lisää, Silmänkääntäjästä pidin paljon.

Lisäksi viime vuonna näihin aikoihin luin Nälkäpelin uudelleen, joten tänä kesänä olisi kiva vihdoin jatkaa sarjan muihin osiin. Uudelleen tekisi mieli lukea myös iki-ihana Anna-sarja, siitä tulee aina niin kesäinen fiilis. Vai meneeköhän se sittenkin niin päin, että kesästä tulee aina Anna-fiilis? Tähän nälkään auttaa kyllä ehkä tämä juuri kirjastosta haettu Emilia Kent, jota odotan innolla ja pelokkaana. Runotytöt ovat ihan lempikirjojani ja odotukset ovat siis aika korkealla.

IMG_20180611_174152_478

Ja sarjoista kun on puhe, haluaisin kovasti aloittaa jonkun uuden fantasia-sarjan/trilogian juuri päätökseen saadun Mifonki-sarjan tilalle. Harvoin luen fantasiaa, mutta sellaista nyt kaipaan. Jos teillä on jotain hirmuhyviä sarja-ehdotuksia (jotka eivät ole mitään monikymmenosaisia), saa ehdottaa! Ainakin Kaksosauringot-trilogia kiinnostaisi, siitä olen kuullut niin paljon hyvää. Näiden sarjojen lisäksi haluaisin kovasti jatkaa Napolilaissarjan parissa, Loistava ystäväni oli ihana, mutta kakkososa jäi ikävästi kesken lyhyen laina-ajan takia aikoinaan. Se olisi loistavaa kesälukemista!

Onko teillä jotain kesän kirjalistaa olemassa vai menettekö vaan fiilispohjalla? Kertokaa! 

Ihanaa kesää! ♥

3. kesäkuuta 2018

Paco Roca: Wrinkles

20180302_1203271

Paco Roca
Wrinkles
Knockabout, 2015 (2007)
104 s.

Ernest on vanha mies, joka alkaa pikkuhiljaa unohdella asioita. Hänen poikansa ei jaksa enää isäänsä ja passittaa tämän vanhusten hoitolaitokseen, vaikka Ernest laittaakin vastaan. Vanhainkodissa Ernest tapaa jos jonkinlaisia muita vanhuksia, joista tulee hänen ystäviään, tai ainakin jonkinlaisia tuttuja. Ihmisiä, keiden kanssa hänen nyt vaan täytyy elää ja olla päivästä toiseen. Huonetoverinsa avustuksella Ernest yrittää peitellä muistinsa huononemista hoitajilta.

Wrinkles on toisaalta lämmin kertomus ystävystyneistä vanhuksista, täynnä hellyyttäviä yksityiskohtia, pieniä arkipäivän asioita vanhainkodissa. Toisaalta se taas on hyvin surullinen tarina Alzheimerista ja muistin heikkenemisestä sekä läheisten kaipuusta. Päivät seuraavat toisiaan aina samanlaisina, samat ihmiset ympärillä. Kunnes joku ei ehkä enää olekaan siinä vieressä, joku johon on ehtinyt jo tottua.

Sarjakuvassa on ihanan simppeli piirustustyyli ja väritys. Ei tällaiseen tarinaan tarvita enempää. Jokainen hahmo on omannäköisensä ja heidän taustatarinoihinsa ja kuvitelmiin on hienoa päästä tutustumaan, vaikka osasta tuleekin haikea ja hieman surullinenkin fiilis. Sairauksille, kuten Alzheimerille kun usein ei voi mitään eikä sitä oikein voi estää.

Wrinkles on suomennettu vuonna 2010 nimellä Ryppyjä ja sarjakuvasta on tehty myös samanniminen animaatioelokuva.


Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo
Sarjakuvahaaste

20180302_1206361

31. toukokuuta 2018

J. S. Meresmaa: Mifongin lunastama

20180416_1234391

J. S. Meresmaa
Mifongin lunastama
Myllylahti, 2017
517 s.

Niin on yksi aikakausi tullut loppuun, sillä tämä on Mifonki-sarjan viimeinen osa. Tartuin kirjaan todella odottavin ja myös hieman haikein mielin, mutta en silti osannut odottaa niin suurta tunnevyöryä kansien sulkeuduttua. En lue juurikaan sarjoja enää, enkä myöskään juuri fantasiaa, joten on melko harvinaista, että luen jopa kokonaisen fantasiasarjan loppuun. Näin hyvä kokemus kannustaa tarttumaan tulevaisuudessa ehkä muihinkin fantasiasarjoihin.

Mifongin lunastama jatkaa suoraan siitä, mihin Mifongin kadottama päättyi. Pidin siitä, sillä tarina tuntui jatkuvan todella luonnollisesti ja ilman mitään katkoksia aiempiin tapahtumiin. Jotenkin näiden kolmen viimeisen kirjan kohdalla on ollut selvä jatkumo, ne kertovat ikään kuin samaa, isoa tarinaa, joka on vain katkaistu kolmeksi kirjaksi, kun edellisissä sen sijaan oli pieniä aikahyppäyksiä välissä ja kirjoissa tuntui alkavan aina vähän kuin oma seikkailunsa. Molemmissa on puolensa; pidin alkukirjoista ja siitä, ettei tiennyt mitä edestä löytää, mutta toisaalta loppukirjoissa tarina on jo niin pitkällä ja luvassa on aina huimaavia juonenkäänteitä, että tarinaa lukee ilolla.

Ciaran on edelleen matkalla Beloneen uuden ryhmänsä kanssa, joka kasvaa vielä yhdellä Eyrian lyöttäytyessä mukaan. Sillä välin Ardis yrittää pitää itsensä koossa Connailin avustamana, ja selvitä tietämättömyyden tuskasta koskien Fewrynnin kohtaloa. Ciaraninkin kanssa oli riitaisa eroaminen, ja Pyonkin aiheuttaa päänvaivaa, sillä häntä näyttää nykyään seuraavan eräänlainen varjo. Sillä välin Dante yrittää toteuttaa lupauksensa Ardisille ja tuoda Fewrynnin takaisin toismaailmasta, mutta ongelmia on todella paljon edessä. Eikä pidä unohtaa Roania, joka auttaa Dantea parhaansa mukaan kamppaillen samalla omien voimiensa kanssa. 

Pidin Mifongin lunastamasta paljon. Se pysyy kasassa alusta loppuun, ja se vie koko suuren fantasiasarjan kunnialla finaaliin asti. Tarinan loppu on hieno ja täysin tarinan arvoinen. Juuri näin sen täytyykin päättyä, vaikkei sitä etukäteen osannutkaan sanoa tai nähdä. Kieltämättä tätä sarjaa tulee hieman ikävä, kyllä näihin hahmoihin ehti jo kiintyä kuuden kirjan aikana. Hieno sarja, hieno päätös!


Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan

Mifonki-sarja:

Mifongin perintö (2012)
Mifongin aika (2013)
Mifongin mahti (2014)
Mifongin kätkemä (2015)
Mifongin kadottama (2016)
Mifongin lunastama (2017)

27. toukokuuta 2018

Ernest Cline: Armada

20180503_1931011

Ernest Cline
Armada (Armada, 2015)
Gummerus, 2018
Suom. J. Pekka Mäkelä
377 s.


Huh minkä matkan Armada kanssaan tarjosikaan. Olen aikanaan lukenut Clinen aiemman teoksen Ready Player Onen, josta pidin valtavasti, ja onneksi näin kävi myös tämän kirjan kanssa.

Armada kertoo nuoresta 18-vuotiaasta lukiolaisesta Zackista, kun hän eräänä tavallisena koulupäivänä näkee taivaalla lempipelistään Armadasta tutun alieneiden hävittäjäaluksen. Zack luulee tulleensa hulluksi, mutta pian hänet noudetaan keskellä kirkasta päivää mukaan todelliseen scifi-seikkailuun. Luvassa on siis paljon avaruusaluksia, alieneita, vanhoja pelejä ja elokuvia, salaliittoteorioita, hauskoja hetkiä ja ystäviä sekä päätähuimaavan vauhdikas juoni.

Kirja oli todella kiinnostava ja juonivetoinen, hauska ja koko ajan jännityksen kasassa pitävä. Ready Player Onen tapaan kirjassa on todella paljon viittauksia populaarikulttuuriin, nimen omaan vanhoihin scifi-elokuviin ja -tv-sarjoihin, -peleihin sekä jonkin verran myös musiikkiin. Osa viittauksista meni minultakin ohi, mutta suuren osan kyllä tajusin tai bongasin, ja muutamasta pienestä asiasta olin kovinkin iloinen, kuten Portal-peliin viittaavasta lauseesta "Kakku on valetta". Viittaukset tekivät kirjasta jotenkin mukavan todellisen tuntuisen, osaksi tätä meidän oikeaa maailmaa, ja sen takia tapahtuvat yliluonnolliset scifi-asiat tuntuvat erityisen jänniltä ja hauskoilta.

Pidin myös valtavasti siitä, kuinka Armadassa puhutaan näistä eri scifi-kirjoista ja -leffoista. Armadassa naureskellaan oikeastaan sille itselleen, scifi-kirjalle jossa tapahtumat menevät juuri kuten olettaisi. Kirjassa on kritisointia, epäilyjä ja tavallaan sitä neljännen seinän rikkomista, kun kirjassa puhutaan scifi-kirjojen juonista olemalla itse samanlainen kirja. Mutta samalla kirja kuitenkin rikkoo tuota juonta hieman siellä täällä, olemalla juuri sopivan omaperäinen ja yllätyksellinen. Pidin kirjan lopetuksestakin paljon, se oli erilainen ja sopivan suureellinen, eikä liian helppo ratkaisu.

Ei oikeastaan pitäisi edes verrata tätä Ready Player Oneen, ovathan nämä kaksi aivan eri teosta, mutta sen verran paljon näissä on samoja piirteitä, että vertailua tekee ihan vahingossakin. Molemmissa on jonkinlaista virtuaalitodellisuutta ja pelimaailma tärkeässä osassa. Armada-peli on kuin virtuaalitodellisuutta hienoine teknologioineen, vaikka suurin osa kirjasta tapahtumista lopulta tapahtuukin ns. oikeassa maailmassa, hyvin vahvasti tosin peliin sidottuna.

Mielestäni kirjoissa on myös hyvin samankaltainen tunnelma; molemmat kirjat veivät minut täysin mukanaan niiden omiin maailmoihin ja peleihinsä, molemmissa on samankaltaisia hahmoja ja ystäväpiiri, joka auttaa toisiaan hädässä kuin hädässä. Molemmissa on myös aika samantyylinen päähenkilö, joka jää hieman muiden, mielenkiintoisempien hahmojen varjoon tietynlaisella "tylsyydellään", mutta sekään ei haitannut. Lisäksi molempien kirjojen lukemisen jälkeen minulla on ollut samanlainen innostunut fiilis; minäkin haluan kokea tuon saman, päästä osaksi tuota virtuaalitodellisuutta tai Armada-peliä. Sitä jää miettimään kirjaa, juonta ja tapahtumia moneksi päiväksi, ja oikeastaan jo toivoo, että voisi lukea kirjan uudestaan ensimmäisen kerran.

Ymmärrän, ettei tämä kirja ole kaikille, mutta minulle tämä kirja kuitenkin sopi juuri täydellisesti, koin ehdottomasti olevani kirjan kohdeyleisöä. Ready Player One on ehkä helpommin lähestyttävä kuin tämä, mutta suosittelen toki tätäkin, jos uskaltaa hypätä ehkä mukavuusalueen ulkopuolelle hauskaan seikkailuun mukaan. Tästäkin on muuten tulevaisuudessa tulossa elokuva, jota odotan jo innolla.


Arvosana: Viisi kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 44. Kirja liittyy johonkin peliin

5. toukokuuta 2018

10 oman hyllyn himotuinta 2018

Viimeksi katsottiin, kuinka viime listan kanssa kävi, ja nyt pääsemmekin jo aivan uuden ja aika innostavankin listan pariin. Puolet kirjoista sain listalle helposti, mutta sitten pitikin ihan syynätä omaa hyllyä ja pohtia, mitkä siellä oikeasti kiinnostavat. Viimeistä kirjaa pohdin todella pitkään ja mietin jo, että teenkö vain suosiolla 9 kirjan listan, mutta kyllä sinne sitten vielä yksi kirja löytyikin, ja aika hyväkin sellainen. 

Vuoden päästä toukokuussa katsellaan sitten taas kuinka listan kanssa kävi; unohtuiko listaus mielestä kokonaan, vai voisiko tämä olla se vuosi, kun kaikki listan kirjat tulee luetuksi? No, tuskin sentään, mutta laitetaan kuitenkin tälläkin kertaa jokin tavoite, ja se olkoon yhden enemmän kuin viimeksi, eli kuusi kirjaa kymmenestä! Tässäpä siis tämän hetken 10 odotetuinta ja himotuinta kirjaa omasta hyllystäni:

20180504_1619491

Dan Brown: Alku
Dan Brown ja hänen ihanan karismaattinen hahmonsa Robert Langdon ovat aina olleet se minun pieni soft spot. Niissä vain on se jokin, joka kolahtaa. Jostain syystä Alku jäi kuitenkin syksyllä ilmestymisen aikoihin hankkimatta, ja hankin sen hyllyyni vasta äskettäin. Prologin lukaisin jo puolivahingossa, ja oli vaikeaa olla lukematta enempää. Tämä siis luultavasti hyvin pian lukuvuorossa!

Pajtim Statovci: Tiranan sydän
Tästä olen kuullut niin paljon hyvää kaikkialta ja nyt olen sen jo yöpöydälle kantanut (ja ihan vähän aloittanutkin, hups), joten tämänkin uskon lukevani pian. Tämä tosin taitaa vaatia sellaisen oman aikansa ja paikkansa, alun perusteella ainakin.

Roxane Gay: Bad Feminist
Melkein samat sanat kuin yllä. Kaikki lukivat ja kehuivat ja pöhisivät, ja tämä kiinnostaa todella paljon. Hieman jännittää meneekö osa jutuista tai nyansseista ohi englannin takia. Samalla kieli on myös yksi syy, miksen ole vielä tätä aloittanut, mutta ehkä vihdoin uskaltaudun tämän pariin.

Tillie Walden: Spinning
Ihanan näköinen ja mahtavan pituinen omaelämäkerrallinen sarjakuva, joka on pitänyt jo lukea kauan, mutta joka ansaitsee ihan oman, rauhallisen ajan jolloin siihen keskittyä. Luultavasti oikein hyvää kesälukemista.

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
Tämä kuulostaa jännältä kirjalta, eikä ole ollut kauaa hyllyssä. Meinaan vaan koko ajan unohtaa, että mistä kirja kertoo, mutta joka kerta kun luen takakannen, kiinnostun siitä uudelleen. Joku kerta täytyy olla laittamatta kirjaa takaisin hyllyyn, ja vain aloittaa se. Kaiken lisäksi kirja on hyvin lyhyt, joten sen puolesta ei pitäisi olla ongelmaa.

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa
Melko tuore ostos tämäkin hyllyssä, jonka ansiosta myös yksi kiinnostavimmista kirjoista siellä. Juoni kuulostaa erilaiselle ja sellaiselle, josta pitäisin. Kotimaista kirjallisuutta onkin muuten listallani tällä kertaa yllättävän paljon!

Tove Jansson: Taikurin hattu
Hyllyssäni on viisi Janssonin muumi-kirjaa, joista tämä on ainoa jota en ole vielä koskaan lukenut. Ja vaikka tämä tuntuu ehkä vähän liiankin helpolle valinnalle listalle, voi hyvin olla, että unohdan koko kirjan olemassaolon enkä tule sitä lukeneeksi. Kirja ei nimittäin ole muiden kirjojen joukossa kirjahyllyssä, vaan erillisessä pinossa muiden muumikirjojen kanssa, joten sen vähän kuin ohittaa aina huomaamatta.

Giulia Enders: Suoliston salaisuus
En voinut olla muistamatta Katrin ylistyssanoja tästä kirjasta, kun sen viimeksi hullareilla bongasin, ja pakkohan se oli sitten hankkia. Hieman olen kirjaa selannut ja ihan pikkuisen lukenutkin sieltä täältä, ja vaikuttaa kyllä kieltämättä hyvälle ja todella mielenkiintoiselle. Ja jälleen edes yksi tietokirja listalla, jee! Tämä oli muuten se viimeinen kirja jonka listalle keksin, olin unohtanut tämän täysin.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
Noniin sitten pääsemme niihin kirjoihin, jotka olivat viime listalla, ja saavat vielä yhden mahdollisuuden tällä uudella listalla. Tämä kirja kiinnostaa edelleen paljon, ja nyt alkaa vihdoin tuntua, että tämän voisi joku päivä hyllystä napata ja lukea. Saa nähdä.

John Irving: Minä olen monta
Tällä kertaa en luovu Irvingistä, vaan luotan, että se tulee luettua. Viimeksi poistin listalta Oman elämänsä sankarin, ja kappas, luin sen sitten heti seuraavaksi. Joten tällä kertaa en sitä virhettä tee, vaan kun se halu lukea Irvingiä kesällä tulee, en aikaile, vaan nappaan kirjan hyllystä heti.


Herättääkö lista ajatuksia tai onko joku kirja, jota ei missään nimessä kannata jättää lukematta?