Jessica Fellowes: Mitfordin murhat

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat

(The Mitford Murders, 2017)

Otava, 2018

Suom. Laura Beck

398 s.

Arvostelukappale

Louisa on köyhä nuori tyttö, joka asuu äitinsä ja setänsä Stephenin kanssa Lontoossa. Koska rahaa ei ole paljon, joutuu Louisa näpistelemään Stephenin määräämänä. Lopulta Louisa päättää paeta kamalaa setäänsä ja saa lapsenhoitajan töitä Mitfordin perheen maalaiskartanosta. Siellä Louisa tutustuu perheen vanhimpaan tyttöön, Nancyyn, ja yhdessä he alkavat tutkia salaperäistä junamurhaa, jossa Florence Nightingale Shore on saanut surmansa. Mukaan tapaukseen liittyy junapoliisi Guy Sullivan.

Olipas tämä jotenkin ihanan lämmittävä ja mukava kirja! Luin tämän marraskuun pimeydessä, ja se olikin varmaan täydellisin aika lukea tällaista cozy crime -kirjallisuutta. Vanhaan aikaan sijoittuva ja leppoisa rikosmysteeri ovat juuri sitä, mitä tietämättänikin kaipasin lukemiseksi pimeinä iltoina. Alkuun kirja vaikutti hieman liian höttöiseltä pitääkseni siitä, mutta lukemalla eteenpäin huomasin imeytyväni sen mukaan aina vaan paremmin ja pitäväni kirjan tunnelmasta paljonkin. Ja nyt kaipaan jo jotain samanlaista lukemista, tämän parissa viihtyi niin hyvin. Vaikkei kirja muuten ehkä ole kovin ihmeellinen, tunnelma oli kohdillaan ja se kantoi loppuun asti.

Kirjassa on lyhyitä lukuja, jonka ansiosta sitä lukee hyvin nopeasti. Sitä ajattelee että no jos vielä nämä pari sivua ja yksi luku, kunnes onkin lukenut montakymmentä sivua huomaamatta, varsinkin jos kirjassa sattuu juuri silloin olemaan jokin erityisen kiinnostava hetki. Toki tässäkin on ehkä hieman tylsempiä kohtia siellä täällä, mutta lukujen ollessa niin lyhyitä, en tainnut jäädä kertaakaan niihin jumiin kovin pitkäksi aikaa. Joskus kirja jää tuon takia kesken moniksi viikoiksi, kun tulevat kohtaukset tai eri kertojat eivät vain kiinnosta. Tässä Guyn osuudet eivät aluksi jaksaneet kiinnostaa yhtä paljon kuin Louisan, mutta lopulta juonen tiivistyessä näkökulmalla ei ollut niin edes väliä.

Lopulta vaikkei juoni ollut mikään mullistavin tai yllätyksellisin, kirja oli oikeastaan paikoin aika ennalta-arvattavakin, kirjan tunnelma ja lämmin henki saivat hyvälle mielelle, tarina vei mukanaan ja sen parissa viihtyi todella hyvin. Ja juuri sitä kaipasin tuolloin, joten sen pohjalta kirjan myös arvioin, vaikka nyt luettuna en ehkä olisikaan pitänyt siitä näin paljon.

Kirja yhdistää faktaa Mitfordin perheestä fiktioon, ja se toimii ihan hyvin, vaikka itse perheestä saakin aika pintapuolisen kuvan. Voisinkin haluta lukea heistä vielä enemmän muiden, tietokirjojen kautta, tässä kun koko perhe jäi niin sivuosaan. Jatkan kuitenkin mielelläni tämänkin sarjan parissa.

Muualla: Hurja Hassu Lukija, Todella vaiheessa, Tuntematon lukija

Arvosana: Neljä kissanpentua

(Helmet-haaste 2018: 3. Kirja aloittaa sarjan)

Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa

Alan Bradley

Kolmasti naukui kirjava kissa

(Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd, 2017)

Bazar, 2018

Suom. Maija Heikinheimo

367 s.

arvostelukappale

Flavia on palannut Kanadasta takaisin kotiin, löytääkseen vain hiljaisen, aution talon. Perheessä on tapahtunut sairastumistapaus, ja kaikki ovat melko allapäin. Tapaus vaikuttaa Flaviaankin, ja hän tekeekin kaikkensa unohtaakseen perheessään meneillään olevat asiat. Ja mikäpä olisikaan parempi tapa unohtaa kaikki muu kuin tuore murhatapaus! Tällä kertaa Flavia törmää pää alaspäin roikkuvaan ruumiiseen sekä ystävälliseen kirjavaan kissaan. Lokit, rujot puuveistokset sekä tunnettu lasten kirjasarja liittyvät tapaukseen myös. Selvittäminen vaatii paljon kyselyitä, valkoisia valheita, oveluutta ja uskallusta, mutta onneksi kekseliäältä Flavialta onnistuu tämä kaikki.

Nyt alkaa olla turvallista sanoa, että tästä Flavia de Luce -sarjasta on tullut jo ehdottomasti yksi suosikeistani. Se on oikastaan ainoa sarja, jota tällä hetkellä aktiivisesti luen ja odotankin aina seuraavaa osaa kuin kuuta nousevaa. Bradley ei oikeastaan koskaan petä näillä kirjoillaan; jotkut osat ovat olleet ehkä hieman tylsempiä, mutta toiset taas ovat olleet aivan mahtavia. Huonoja kirjoja ei onneksi tässä sarjassa vielä ole nähty. Olen löytänyt aina kaikista kirjoista jotain hyvää ja toivottavasti jatkossakin on näin.

Tällä kertaa valitettavasti tuli vastaan jälleen sellainen hieman vetämättömämpi osa. Juoni on mielenkiintoinen, mutta jotenkin kaikki kirjassa on liian sekavaa; kuka kukin on ja miten asiat liittyvät toisiinsa. Kirjassa selvitetään useampaa kuolemantapausta yhtäaikaisesti, ja vaikka tapaukset ovat kiinnostavia, jotenkin ne eivät vieneet minua tällä kertaa täysin mukanaan. Onneksi kirjan loppuosa pelasti ja oikeastaan viimeinen kolmasosa kirjasta nappasi hyvin otteeseen ja sivut kääntyivät hujauksessa. Lopulta itse juoni on mielestäni hyvä ja melko mielikuvituksellinenkin, mutta jotenkin toteutus tuntui tällä kertaa liian sekavalle omaan makuuni. 

Pidin kuitenkin kirjasta silti ja varsinkin kirjan apeasta ja synkästä sävystä. Tunnelma on koko kirjan ajan hyvin pysähtynyt ja painostava, talo on hiljainen ja Flavia harvoin tapaakaan perheenjäseniään, muita kuin ihanaa ja luotettavaa Doggeria. Kaikki ovat omissa oloissaan, Flavian yrittäessä pitää mielensä muissa asioissa. Kirjan loppu luo myös hyvin kiinnostavan asetelman seuraaviin osiin. Tarina on mennyt huimasti eteenpäin viimeisimmissä osissa, ja on todella mielenkiintoista nähdä, miten Flavian elämä muuttuu tämän osan myötä.

Muualla: Yöpöydän kirjat, Kirjasähkökäyrä, Kirjojen keskellä

Arvosana: Kolme kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta

Flavia de Luce-sarja:
Piiraan maku makea (The Sweetness at the Bottom of the Pie)
Kuolema ei ole lasten leikkiä (The Weed That Strings the Hangman's Bag)
Hopeisen hummerihaarukan tapaus (A Red Herring without Mustard)
Filminauha kohtalon käsissä (I Am Half-Sick of Shadows)
Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Speaking from Among the Bones)
Kuolleet linnut eivät laula (The Dead in Their Vaulted Arches)
Nokisen tomumajan arvoitus (As Chimney Sweepers Come to Dust)
Kolmasti naukui kirjava kissa (Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd)
On hieno paikka haudan povi (The Grave's a Fine and Private Place) (tulossa syksyllä)
The Golden Tresses of the Dead

Alan Bradley: Nokisen tomumajan arvoitus

Alan Bradley

Nokisen tomumajan arvoitus

(As Chimney Sweepers Come to Dust, 2015)

Bazar, 2017

Suom. Maija Heikinheimo

428 s.

arvostelukappale

Flavia on karkotettu. Omasta kodistaan Buckshaw'sta ja omasta maastaan. Hänet on lähetetty tätinsä ja isänsä toimesta Kanadaan Miss Bodycoten tyttökouluun, jossa hänen pitäisi opiskella äitinsä Harrietin tavoin. Ensimmäinen aamu uudessa koulussa ei ehdi edes valjeta, kun jälleen uusi ruumis tipahtaa Flavian nenän eteen, melko kirjaimellisesti. Flavia lähtee opiskelun ohella oitis selvittämään niin ruumiin henkilöllisyyttä, kuin myös huhuja koulusta kadonneista tytöistä.

Mielestäni Nokisen tomumajan arvoitus osuu täydellisesti tämän kirjasarjan ytimeen. Siinä on kaikkea sitä kekseliäisyyttä, mitä kaipaan Flavialta ja tämän hoksottimilta. Tällä kertaa Flavia joutuu kaiken nerokkuutensa lisäksi käyttämään hieman eri keinoja selvittääkseen asioita kuin normaalisti. Kemia esittää tällä kertaa aika pientä, mutta silti toki merkittävää osaa kirjassa. Sen sijaan Flavian täytyy olla hieman kiero, näytellä ja keksiä nopeasti uskottavia selityksiä päästäkseen pinteestä tai haluamaansa paikkaan. Nopea reagointi ja kekseliäisyys ovat toki aina olleet Flavian heiniä, mutta tässä kirjassa ne todella pääsevät koetukselle.

Kirjassa tuntuu olevan koko ajan hieman jännittävä ja painostava tunnelma; Flavia on täysin uudessa ympäristössä, uusien tuntemattomien ihmisten keskellä. Kehenkään ei oikein voi luottaa, ja koulun sääntöjen mukaan keltään ei myöskään saa kysellä mitään muista tytöistä. Tiedonmurusten nyhtäminen on siis työn takana, ja välillä myös tuntuu, että Flavia saattaa olla ihan todellisessa vaarassa. Kaiken uuden ja jännittävän lisäksi pieni koti-ikäväkin vaivaa, niin Flaviaa kuin kyllä ainakin tätä lukijaa. Voi Dogger, kuinka sinua kaivattiinkaan!

Nokisen tomumajan arvoitus on mielestäni todella hyvä osa tätä ihanaa kirjasarjaa. Edelliset pari osaa ovat olleet hyviä, mutta ehkä hieman tylsiä ja jotenkin liian samaa kaavaa noudattavia. Maisemanvaihdos tuntui tekevän sekä sarjalle että Flavialle hyvää. Tämä osa tuntui nostavan riman jälleen korkeuksiin, ja toivon kovasti, että se myös pysyy siellä tulevienkin osien kanssa. Jälleen kerran en malttaisi odottaa seuraavaa!

Muualla: Yöpöydän kirjat, Kirjasähkökäyrä, Hurja Hassu Lukija

Arvosana: Viisi kissanpentua

Helmet-haaste (2017): 23. Käännöskirja

Flavia de Luce-sarja:
Piiraan maku makea (The Sweetness at the Bottom of the Pie)
Kuolema ei ole lasten leikkiä (The Weed That Strings the Hangman's Bag)
Hopeisen hummerihaarukan tapaus (A Red Herring without Mustard)
Filminauha kohtalon käsissä (I Am Half-Sick of Shadows)
Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Speaking from Among the Bones)
Kuolleet linnut eivät laula (The Dead in Their Vaulted Arches)
Nokisen tomumajan arvoitus (As Chimney Sweepers Come to Dust)
Kolmasti naukui kirjava kissa (Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd) (tulossa keväällä)
The Grave's a Fine and Private Place

Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula

Alan Bradley

Kuolleet linnut eivät laula (Flavia de Luce #6)

(The Dead in their Vaulted Arches, 2014)

Bazar, 2017

Suom. Maija Heikinheimo

335 s.

arvostelukappale

Flavia perheineen seisoo Buckshawin asemalla odottaen kovasti kaipaamaansa äitiä saapuvaksi kotiin. Asemalla on sankka joukko ihmisiä vastassa, muun muassa myös itse Winston Churchill. Kaiken odotuksen keskellä tuntematon mies tulee juttelemaan Flavialle pyytäen tätä varoittamaan isäänsä. Eikä aikaakaan, kun mies löytyy lähtevän junan alta kuolleena. Kaiken tämän keskellä Flavian täytyy vielä sietää tuntemattomia serkkujaan, jotka tuppaavat Buckshawiin.

Tämä sarjan kuudes osa poikkeaa aiemmista osista jonkin verran, sillä tuore kuolemantapaus ei oikestaan ole päällimmäisenä aiheena, vaan enemmän paneudutaan de Lucen suvun mysteereihin ja salaisuuksiin. Itseäni tämä kiehtoi enemmän kuin mysteerimiehen kuolema, ja olen todella iloinen, että vihdoin Flavia saa jotain vastauksia kysymyksiinsä perheestään, äidistään ja Doggeristakin. Vaikka useita uusia, kiperiäkin kysymyksiä tietenkin nousee esille vastauksien myötä.

Kirja on myös tunnelmaltaan paljon synkempi mitä aiemmat, ja siinä onkin koko ajan aika surullinen pohjavire. Flavia pohtii kaikenlaista, eikä ole aivan oma itsensä. Eräs aika hullukin idea tulee hänen mieleensä, mikä toisaalta oli ehkä vähän epäuskottavaa, mutta toi esiin myös sen, kuinka hän haluaa tehdä kaikkensa isänsä vuoksi. Flavian isä on jotenkin kovin sympaattinen tapaus muutenkin, rakkaus lapsiin ja Flaviaan välittyy harvoin, mutta sitäkin vahvempana.

Kirjan loppuratkaisu vie tarinaa ja Flaviaa aika erilaiseen suuntaan, mutta mielestäni tämänkaltainen muutos on vain hyvästä. Tämä oli kuitenkin jo sarjan kuudes osa, ja pidemmän päälle samankaltaiset mysteerit samassa ympäristössä saattavat puuduttaa jopa uskollistakin lukijaa. Syksyllä ilmestyykin jo seitsemäs suomennettu osa, joten silloin nähdään, kuinka erilaiselta Flavian tulevaisuus näyttäytyy.

Tällä kirjalla on myös ehdottomasti paras ja nerokkain nimi sitten aivan ensimmäisen osan, Piiran maku makea. Tuo ehkä soljuu vielä paremmin kuin tämä Kuolleet linnut eivät laula, mutta tämä on monella tapaa nerokas nimi, ja mielestäni sopii kirjalle jopa paremmin kuin sen alkuperäinen nimi. Nimestä huokuu salaisuudet ja niiden juoruaminen, ja nimi käy kirjan sisältämien mysteerien kanssa hyvin yhteen.

Muualla: Kirjojen keskellä, Kirjasähkökäyrä, Yöpöydän kirjat, Hyllytontun höpinöitä, Hurja hassu lukija

Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste: 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit

Flavia de Luce-sarja:
Piiraan maku makea (The Sweetness at the Bottom of the Pie)
Kuolema ei ole lasten leikkiä (The Weed That Strings the Hangman's Bag)
Hopeisen hummerihaarukan tapaus (A Red Herring without Mustard)
Filminauha kohtalon käsissä (I Am Half-Sick of Shadows)
Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Speaking from Among the Bones)
Kuolleet linnut eivät laula (The Dead in Their Vaulted Arches)
Nokisen tomumajan arvoitus (As Chimney Sweepers Come to Dust) (tulossa syksyllä)
Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd  
The Grave's a Fine and Private Place

John Williams: Augustus

John Williams: Augustus (1972)

Bazar, 2017

Suom. Ilkka Rekiaho

429 s.

arvostelukappale

Augustuksessa on kolme erillistä osaa, joista ensimmäinen osa kattaa lähes puolet kirjasta. Ensimmäisessä osassa Gaius Octaviukseen eli tulevaan keisari Augustukseen tutustutaan hänen ystävien, tuttujen ja vihamiesten kirjeiden ja muistiinpanojen kautta. Kirja alustaa Gaius Octaviuksen pitkää ja vaivalloista matkaa keisariksi ja koko maan hallitsijaksi aivan alusta lähtien; siitä, kuinka hänen setänsä, Julius Caesar adoptoi hänet, ja joutui salamurhatuksi. Osassa on paljon politiikkaa, sotia ja Rooman turvaamista, ja sivuilta onkin luettavissa kuinka hankalaa vallan saaminen Gaius Octaviukselle oli, ja kuinka ovelasti välillä täytyi toimia.

Toisessa osassa on edelleen mukana kirjeitä, mutta myös osia Augustuksen tyttären Julian päiväkirjamerkinnöistä. Tämä osa on hieman erilainen kuin ensimmäinen, se ei ole yhtä sekava ja sen kautta tarina kulkee todella vauhdilla eteenpäin. Julian päiväkirjamerkinnät avaavat tarinaa enemmän, ja niitä haluaisi vain lukea enemmän, jotta saisi nopeammin tietää syyt Julian karkoitukseen Roomasta. Kirja on tässä osassa välillä jopa jännittävä, dramaattiset käänteet seuraavat toisiaan. Julia on hahmona todella mielenkiintoinen, ja hänen äänensä on aika synkkä; vaiheikkaan elämän eri vaiheet näkyvät muistoissa ja nykyinen elämä näyttäytyy yhdentekevänä.

Kolmas ja viimeinen osa kattaa vain kirjan lopun, jossa itse Gaius Octavius pääsee ääneen kirjeessään ystävälleen. Mielestäni tässä viimeisessä osassa kirjasta viimeistään paljastuu se todellinen Williamsin tyyli. Jo aiemmissa osissa siitä sai viitteitä pitkissä kirjeissä tai muistelmissa, mutta vasta kun päästään itse Gaius Octaviuksen ääneen, se nousee kunnolla esiin. Siinä on hyvin tunnistettavaa, WIlliamsille ominaista elämän pohdintaa kuten Stonerissa tai Butcher's Crossingissa. Pohdintaa ihmisyydestä, vallasta ja sen hinnasta, perhesuhteista, uskollisuudesta ja luotettavuudesta.

"Isä", minä kysyin, "onko se ollut sen arvoista? Sinun arvovaltasi, tämä pelastamasi Rooma, tämä rakentamasi Rooma? Onko se ollut kaiken sen arvoista mitä olet joutunut tekemään?" Isäni katsoi minua pitkään, ja sitten hän käänsi katseensa. "Minun täytyy uskoa, että se on ollut", hän vastasi. "Meidän kummankin täytyy uskoa, että se on ollut."

Kirjeet ja muistelmat vievät tarinaa mielenkiintoisella tavalla eteenpäin; Gaius Octavius jää etäiseksi ja erikoiseksi hahmoksi, kukaan ei tunnu tietävän hänen tarkoitusperiään aivan kokonaan. Samalla hänestä kuitenkin paljastuu herkkä ja viisas puoli. Vasta kolmannessa osassa Gaius Octaviuksesta tulee läheisempi hänen päästessään itse ääneen, hän inhimillistyy.

Augustus on todella viihdyttävä kirja. Alkuun monen monissa nimissä meni sekaisin, varsinkin kun joistain puhutaan välillä parillakin eri nimellä. Tähän kuitenkin tottui nopeasti, ja yleensä henkilön tunnisti viimeistään kontekstista aika pian. Välillä joutui selailemaan hieman taaksepäin, jotta muisti kuka kukin oli, mutta itseäni tämä ei kyllä haitannut. Olen aina nauttinut kirjoista, joissa on paljon henkilöitä. Kirja tuntuu silloin rikkaalta, ja tässä myös sen vuoksi aidolta. Pian suurimman osan hahmoista myös jo tunnisti ja muisti, ja kuvioissa pysyi perässä.

Ainoa, missä en tainnut pysyä perässä koko kirjan aikana kunnolla, oli kirjassa esiintyvät useat ja lukuisat eri avioliitot ja sukulaisuussuhteet. Välillä meno yltyi jo vähän Kauniit ja Rohkeat -tyyppiseksi, kun kaikki oli vähän kaikkien kanssa, joku olikin yhtäkkiä naimisissa entisen setänsä kanssa sun muuta. Vaan sellaistahan meno on tainnut oikeastikin olla, politiikka kun ulottui avioliittoihin asti. Omaan sukuun haluttiin naida oikeita sukuja, jotta valta olisi mahdollisimman taattu ja turvattu. Avioerot ja uudet, epämieluisatkin avioliitot ja niiden myötä tulleet salasuhteet saattoivat näyttäytyä kansalle huonona, ja Rooman kansa olikin tarkkana siitä kenestä pitävät ja kuka joutuu epäsuosioon.

Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta todella paljon. Oikeastaan, se on ehkä vähättelyä, sillä lopulta taisin todella rakastua Augustukseen. Tähänkin Williamsin kirjaan. Se kulki helposti eteenpäin, oli mielenkiintoinen ja koskettava, dramaattinen ja syvällinen. Se todella avasi silmiä entisajan maailmalle, vaikkakin fiktiivisen tarinan myötä. En haluaisi kyllä ajatella tämän olevan fiktiota, sen verran aidosti Williams luo tuon ajan Rooman Augustuksella eteen. Niin aitoja ihmisiä ja tunteita, että tarinaan ja kohtaloihin uppoaa mukaan. Suosittelen siis kovasti! Jos pidit Stonerista, niin kannattaa kokeilla tätäkin.

Muualla: Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirja vieköön!, Mitä luimme kerran, Kulttuuri kukoistaa

Arvosana: Viisi kissanpentua

Helmet-haaste: 48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän.

Julian Fellowes: Belgravia

Julian Fellowes
Belgravia (2016)
Otava, 2016
Suom. Markku Päkkilä
477 s.

Kaksi nuorta rakastavaista kohtaavat viimeistä kertaa tanssiaisissa Waterloon taistelun aattona. Tuo traaginen rakkaustarina kohahduttaa kuitenkin vielä vuosia myöhemmin, kun näiden kahden suvun naiset tapaavat Belgraviassa, tuossa Lontoon uudessa yläluokkaisessa korttelissa. Salaisuudet vaihtavat omistajaa ja pian koko Lontoo kuhisee uteliaita ihmisiä, niin sukulaisia kuin palvelijoitakin.

Minulla kesti kyllä pienoinen ikuisuus tämän kirjan kanssa. Mutta vihdoin sain sen luettua! Ja pienen alkupatistuksen jälkeen kirja olikin oikein menevä. Belgravian alku ei ollut mitenkään kovin ihmeellinen, kirjan kantava paljastus tehdään aika pian ja tarina alkaa siitä sitten pikkuhiljaa muovautumaan. Jostain syystä tarina ei alussa vienyt mukanaan ollenkaan, henkilötkin olivat aika yhdentekeviä ja kliseisiä. Ei vaan jaksanut kiinnostaa, eikä kyllä tullut taka-kannessa mainittu Downton Abbeykään juuri mieleen.

Mutta kun vähän pakottamallakin jatkoi kirjan parissa, niin kyllä se lopulta vei mukanaan ja viihdyttikin ihan loppuun asti. Juoni ei ollut missään vaiheessa kovin yllätyksellinen eikä käänteiltään mitenkään alkuperäinen, mutta viihdyttävä kuitenkin. Ja vaikkei kirja missään vaiheessa ollut minulle mikään Downton Abbey -korvike, niin vanhasta Englannista on silti aina todella kiva lukea. Kaikki ne hevoskärryajelut, lähetit, seurapiirijuhlat, juonittelevat palvelijat... Ah. Tunnelmaa kirjasta kyllä löytyy.

Juoni oli tosiaan alusta asti aika ennalta-arvattava, mutta oikeastaan se ei edes haitannut. Oli kiinnostavaa nähdä miten lopputulokseen päädytään ja mitkä kaikki asiat vaikuttavat toisiinsa. Sillä erilaisia langanpätkiä kirja kyllä sisältää aikamoisen määrän. Kuka vihaa ketä ja miksi, kuka maksaa kelle mistäkin paljastuksista. Mielestäni kaikki nivoutui yhteen oikein kivasti, tosin vähän jopa liiankin hyvin. Kirja oli loppumetreille asti jo todella hyvä, mutta ihan loppu sai sen taas lässähtämään. Aivan liian kliseinen "paha saa palkkansa" -tyylinen lopetus.

Myös se harmitti, miten täydelliseksi tämä eräs kirjan päähenkilö on tehty. Kaikessa niin hyvä ja onnistuva, moraalisesti täydellinen, kaunis ja ihana. Eräässä vaiheessa häneen yritettiin kyllä tehdä muutama pieni särö, mutta nekin olivat vain väärinkäsityksiä ja tämän hahmon reagointi koko tilanteeseen sai hänet näyttämään vielä puhtoisemmalta ihmiseltä. Huoh. 

Olisin kaivannut myös huomattavasti lisää palvelijoiden näkökulmia tilanteisiin! Kyllä kirjassa palvelijoitakin näkyi, mutta harmittavan vähän. Ja jos palvelijoita näkyi, niin suurin osa heistä juonitteli koko ajan jotakuta vastaan tai olivat tyytymättömiä asemaansa. Lähinnä siis vain ilkeää, pahansuopaista palveluskansaa. Olisi ollut ihana lukea hieman enemmän myös niiden ihanien palvelijoiden elämästä, kuten Downton Abbeyssakin nähdään. Nyt kaikista jäi lähinnä vain todella tympeä ja pinnallinen kuva.

Kaiken kaikkiaan Belgravia ei ollut mikään kovin kummoinen kirja juoneltaan tai kirjoitustyyliltään, mutta silti todella helppolukuinen ja tunnelmaltaan mukavan viihdyttävä. Sellainen kevyt ja kutkuttavan koukuttava pukudraama. Kyllä tätä suositella voi, sen verran tiuhaan sivut tämän parissa kääntyivät, loppua kohden varsinkin.

Muualla: Lumiomena, Hemulin kirjahylly, Todella vaiheessa, Lukutoukan kulttuuriblogi, Järjellä ja tunteella

Arvosana: Kolme kissanpentua

Kiitos Otavalle arvostelukappaleesta!

Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa

Alan Bradley

Loppusoinnun kaiku kalmistossa

(Speaking from Among the Bones, 2012)

Bazar, 2016

Suom. Maija Heikinheimo

410 s.

arvostelukappale

Jälleen yksi ihana Flavia de Luce-sarjan kirja luettu! Kaipasinkin jo takaisin sarjan pariin, nämä ovat juuri oikeanlaisia dekkareita makuuni, ja ilmestyvätkin juuri sopivan ajan kuluessa, että se minunkin pienen pieni dekkarinnälkä on ehtinyt taas kasvaa.

Tällä kertaa pienessä Bishop's Laceyn kylässä valmistaudutaan avaamaan kylän oman pyhimyksen Pyhän Tancredin hauta tämän kuolinpäivän 500-vuotisjuhlan kunniaksi. Tapahtuman ympärillä pyörii paljon erimielisyyksiä eri tahoilta siitä, pitäisikö hauta avata vai ei, mutta kaikki nämä keskeytyvät kun hautaholvista löytyy tuore ruumis. Ja kukapa muu tuon ruumiin löytää, kuin meidän oma Flaviamme.

Flavialla on tapana työntää nenänsä ja pyöränsä aika lailla joka paikkaan, myös paikkoihin, minne ei aina ole sallittua mennä. Mutta aina Flavia sieltä myös selviää pois, ja mitä kekseliäimpiä keinoja käyttäen. Tälläkään kertaa ei tosiaan vaaroilta vältytä, ja kirjassa onkin muutama aika kuumottavakin kohta, joissa joutuu kääntelemään sivuja tiuhempaan tahtiin. Huh mihin tilanteisiin Flavia joutuukaan! Nuoresta iästään huolimatta Flavia ei paljosta hätkähdä ja osaa pitää hermonsa kurissa jännittävissäkin paikoissa. Itsehän en kyllä uskaltaisi Flavian jalanjäljissä kulkea.

Oli mukava huomata muutamassakin kohtaa, miten Flavia otetaan huomioon aikuisten puolesta asioissa, joihin 11-vuotiasta ei normaalisti päästettäisi mukaan. Kuten nyt vaikkapa haudan avaamiseen, jossa Flavia on mukana kuin yksi kutsuvieraista. On kuin koko kylä olisi havahtunut huomaamaan, että tällä nuorella tytöllä on varsin hyvät hoksottimet, ja hänen apuaan kannattaa käyttää hyödyksi. Mutta vaikka Flavia aikamoisen pikkuvanha ja aikuismainen joissain asioissa onkin, nousee nuori ikäkin aika ajoin esiin.

Kirjassa tavataan jälleen kerran monia tuttuja hahmoja, aina Buckshawin keittäjästä kirkkoherraan. Suurin osa näistä hahmoista esiintyy lähes kaikissa kirjoissa, ja aina heistäkin irtoaa jotain uutta kerrottavaa sekä meille että Flavialle. Itse haluaisin kuulla Doggerista vielä lisää, mutta ehkä kaikki aikanaan. Tällä kertaa kirjassa tavataan myös eräs aivan uusi tuttavuus, Adam Sowerby, jonka ainakin minä toivoisin ja soisin pysyvän sarjassa pidempäänkin. Hänen ja Flavian välinen suhde ja yhteistyö oli kerrassaan hauskaa luettavaa, samoin kuin tietysti edelleen Flavian ja komisario Hewittin välinen kanssakäyminen.

Kuten myös jo aiemmissa kirjoissa, myös tässäkin kulkee taustalla de Lucen perheen talousvaikeudet. Aiemmissa osissa perheen isä on yrittänyt kaikkensa, jotta taloushuolet hellittäisivät, eikä Buckshawin kartano menisi heiltä alta, mutta tässä kirjassa tapahtuukin taas käänne huonompaan. Myös Flavian sisarussuhteita avataan jälleen hieman lisää, mistä on aina mukava lukea. Varsinkin, jos ne näyttävät näinkin valoisilta kuin tässä osassa.

Loppusoinnun kaiku kalmistossa ei ollut sarjan paras kirja, mutta taattua laatua kuitenkin. Viihdyin kirjan parissa todella hyvin, aina järisyttävään loppuun saakka. Onneksi seuraavan kirjan ilmestyminen on jo ihan nurkan takana, sillä sen lukemista en malta odottaa!

Kiitokset Bazarille arvostelukappaleesta!

Muualla: Ullan luetut kirjat, Kirja vieköön!, Kirjasähkökäyrä, Kirjojen keskellä, Hurja Hassu Lukija, Lukutoukan kulttuuriblogi

Arvosana: Neljä kissanpentua

Flavia de Luce-sarja:
Piiraan maku makea (The Sweetness at the Bottom of the Pie)
Kuolema ei ole lasten leikkiä (The Weed That Strings the Hangman's Bag)
Hopeisen hummerihaarukan tapaus (A Red Herring without Mustard)
Filminauha kohtalon käsissä (I Am Half-Sick of Shadows)
Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Speaking from Among the Bones)
Kuolleet linnut eivät laula (The Dead in Their Vaulted Arches) (tulossa keväällä)
As Chimney Sweepers Come to Dust 
Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd

Emma Cline: Tytöt

 
Emma Cline
Tytöt (The Girls, 2016)
Otava, 2016
Suom. Kaijamari Sivill
304 s.
arvostelukappale

Tytöt on mielenkiintoinen kirja. Se pohjautuu hyvin vahvasti Charles Mansonin johtamaan kulttiin ja kultin tekemiin murhiin. Tämän lisäksi se on vahva tarina yksinäisyydestä ja tytöistä, tyttöydestä ja naiseudesta -60-luvun lopun Amerikassa.

Jotenkin ajatuksena tämä kirja kuulostaa todella vaikuttavalle ja pysäyttävälle. Kansilievekin loihtii esiin vahvoja mielikuvia kirjasta, ja se kuulostaakin juuri sellaiselle kirjalle josta pitäisin kovasti. Vaan lopulta Tytöt ei sitten kuitenkaan ollut ihan sitä mitä ajattelin. En varsinaisesti laskenut kirjalle mitään odotuksia, mutta silti huomasin hieman pettyneeni, enkä ole edes aivan varma miksi.

Kirjan tarina ja juoni ovat sinänsä todella kiinnostavia, mutta lopulta kirja oli makuuni hieman liian hidastempoinen ja jokseenkin vaikeasti lähestyttävä. Kirjassa on kaksi eri aikatasoa; toisaalta on vuosi 1969 kun Evie tapaa Suzannen ja Russellin ja tutustuu Ranchiin, vuosi jolloin kaikki lopulta romahtaa. Toisella aikatasolla Evie on jo vanhempi nainen, elelee vuokra-asunnossa ja tapaa nuoren Sashan. Minua ei tämän vanhemman Evien tarina jaksanut kiinnostaa lähes ollenkaan, se tuntui jotenkin liian irralliselta muusta tarinasta. Vuoden -69 tapahtumat sen sijaan kiinnostivat kovastikin, mutta omaan makuuni kaikki tapahtui hieman liian verkkaisesti ja unenomaisesti. Kiinnostus ei meinannut pysyä yllä aina näidenkään osioiden aikana.

Kirjassa on paljon identiteetin ja tyttöyden pohdintaa, minkä voisi luulla olevan hyvinkin samastuttavaa, mutta ainakaan minulle se ei sitä ollut. Evie elää niin eri maailmassa mitä itse nuorena, eikä hänen käymistään ajatuksista ja pohdinnoistaan kovinkaan moni tuntunut tutulle. Tämän takia Evie itse jäi hyvin etäiseksi, varsinkin vanhemman Evien osioissa. Aina etäisyys ei haittaa, mutta tällä kertaa tuntui etten saa kirjasta mitään otetta. Ja koska kirja oli niin hidastempoinen, koin sen ajoittain jopa hieman tylsäksi.

Mutta on Tytöissä tietysti paljon hyvääkin. Vaikka koin kirjan ajoittain tylsäksi, sitä oli todella nopea ja helppo lukea. Evien ajatukset ja muistot lentävät sivuilla, ja siihen on vaivatonta hypätä mukaan. Kirjassa on muutamia todella hienoja kohtauksia, lauseita joita luin uudelleen ja uudelleen. Ja tietysti mitä lähemmäs kirjan loppua päästiin, sitä enemmän itse sytyin kirjalle ja sen tapahtumille. Tapahtumille, joihin koko kirjan ajan ohimennen viitattiin, annettiin pieniä välähdyksiä tuo yhden illan kulusta ja uhreista. Vääjäämätön loppu ja seuraus tulivat voimalla ja järisyttivät sekä Evietä että minuakin lukijana.

Loppu onkin mielestäni kirjan ehdottomasti parhain osuus. Evie on niin peloissaan ja järkyttynyt, että sen tuntee omallakin iholla. Tunteet välittyvät sivuilta hyvin ja kaiken tuon sekasorron on helppo kuvitella. Myös Evien ja Suzannen välinen suhde on kiinnostava, varsinkin lopussa. Miten paljon ihmiset antavatkin anteeksi, kun tunteet ovat niin syvät.

Lopulta kirja oli tapahtumien rytmin ja etäisyyden takia pienoinen pettymys itselle, kaipasin siltä vielä järisyttävämpää lukukokemusta. Hienon tarinan kuitenkin sain, ja kirjan tunnelma jää varmasti mieleen vielä pitkäksi aikaa.

Muualla: Lukutoukan kulttuuriblogi, Lumiomena, Reader, why did I marry him, Ullan luetut kirjat, Lukuisa, Pieni kirjasto

Arvosana: Kolme kissanpentua

John Williams: Butcher's Crossing

John Williams

Butcher's Crossing (1960)

Bazar, 2016

Suom. Ilkka Rekiaro

334 s.

arvostelukappale

Apua kun tämän postauksen kirjoittaminen on kestänyt kauan, luin tämän kuitenkin jo viime kuussa loppuun... En tiedä miten tästä tuntuu olevan niin vaikeaa kirjoittaa ajatuksia ylös, sama juttu oli Stonerinkin kanssa. No toisaalta, ehkä se on yksi hyvän kirjan merkki.

Vuosi on 1873, Kansasissa. Nuori Will Andrews on jättänyt yliopisto-opintonsa kesken ja matkaa pieneen Butcher's Crossingin kylään. Emersonin innoittamana hän haluaa saada kosketuksen aitoon villiin luontoon, löytää sieltä itsensä ja tarkoituksen maailmalleen. Pian Will tutustuu Milleriin, mieheen joka väittää Coloradossa olevan vielä yksi jättiläismäinen biisonilauma, jota kukaan ei ole löytänyt. Eikä aikaakaan kun pieni miesjoukko lähtee Willin rahallisella avustuksella pitkälle, vaativalle ja epävarmalle matkalle kohti biisoneita.

Kirjan jälkeen olo tuntui hengästyttävältä. Millaiseen matkaan olinkaan lähtenyt mukaan, millaiseen mielen ja luonnon myllerrykseen. Stonerin lailla tässäkin asiat ja tapahtumat selitetään sen enempää suurentelematta, toteavasti ja realistisesti. Vähäeleistä ja vaivatonta tarinankerrontaa, mikä kuitenkin vie ihan huomaamatta mukanaan.

Pidin todella paljon kirjan suuresta määrästä luontokuvauksia ja luonnon suuresta roolista. Kirjassa on nähtävissä monessa eri kohtaa ihmisen ja luonnon taistelua. Miehet kokevat matkallaan näännyttävää kuivuutta, vaikeakulkuisia vuoripolkuja, lumimyrskyn ja talven suunnattomuuden. Luonto ei päästä miehiä helpolla, mutta eivät miehet sitä odotakaan. Eivät hekään päästä biisoneita helpolla.

Itse biisonien metsästys oli kirjassa aika erilainen mitä kuvittelin sen etukäteen olevan. Koska miesten matka päämäärään oli ollut niin vaikeakulkuinen ja vaativa, tuli hieman yllätyksenä että itse metsästys sujuikin niin vaivattomasti, ikään kuin leikiten, pelottavan helposti. Melkein kuin luonto olisi antanut miehille hetkellisesti periksi. Mutta miesten käydessä liian ahneiksi, maksoikin luonto samalla mitalla takaisin.

Miller on mielestäni tämän kirjan oikeastaan se tärkein ja mielenkiintoisin hahmo. Kaikki liittyy ja kiinnittyy häneen. Miehet luottavat Millerin tarinaan biisoneista, seuraavat häntä lähes sokeana tietämättä matkareitistä mitään. Miller kaataa biisonit, hän metsästää ryhmälle ruokaa, hän päättää asioista. Millerin sana on viimeinen. Ja vaikka Willillä olisi ollut mahdollisuus sanoa vastaan, hän ei sano. Kaikki on usein kiinni niin pienestä, ja pienilläkin tapahtumilla voi olla suuret ja hyvinkin kauaskantoiset seuraukset, niin myös tässä tarinassa.

Ihan yhtä tyhjentävää oloa ei näiden kansien sulkeminen tuonut kuin Stoner, mutta eihän näitä pitäisikään verrata. Ehkä tämän kirjan aihe oli kuitenkin himpun verran liian kaukana siitä mihin olen yleensä tottunut, eikä se siten saanut ihan niin pauloihinsa. Vaan todella hyvä tämäkin oli, ja taisipa olla varmaan ensimmäinen lännenromaani jonka luin!

Kustantajalle kiitokset arvostelukappaleesta!

Muualla: Lukutoukan kulttuuriblogi, Kaisa Reetta T, Lumiomena, Ullan luetut kirjat, Hemulin kirjahylly, Kirjapolkuni, Lukuisa

Arvosana: Neljä kissanpentua

Sarah Winman: Merenneidon vuosi

Sarah Winman

Merenneidon vuosi

(A Year of Marvellous Ways, 2015)

Tammi, 2016

Suom. Aleksi Milonoff

314 s.

Eletään vuotta 1947 Cornwallissa. Syrjäisessä joenpoukamassa koko elämänsä asunut 89-vuotias Marvellous Ways huomaa muistojensa alkavan kadota, lipua hänen sormiensa välistä. Marvellous tietää silti odottavansa jotakuta saapuvaksi, tietää meren vielä tuovan sen hänelle. Toisaalla Francis Drake on vihdoin palannut takaisin Englantiin sodan päätyttyä jo vuosia aiemmin. Sodan jättämät jäljet ovat syvät ja muistot raskaita, ja kuolevalle miehelle tehty lupaus painaa mieltä. Draken kohdatessa yllättävän menetyksen, ajautuu hän lopulta Marvellousin hoivaan.

Kirja alkoi mielestäni hieman hitaanpuoleisesti ja hämmentävästi. Lukijana ei oikein tiedä mihin sitä on hypännyt, kun tarina kuroutuu sinne sun tänne Marvellousin katoavissa muistoissa. Kirja ei missään nimessä ollut alussa huono, mutta se parani silti puolen välin tienoilla. Jotenkin silloin vasta sitä pääsi kunnolla tarinan sisään, ymmärsi että tällainen tarinan kuuluukin olla; hieman outo ja unenomainen. Hitaasti avautuva ja kuitenkin koko ajan eteenpäin soljuva. Kun asian oli sisäistänyt itselleen, tarinan mukaan oli ihanaa heittäytyä vietäväksi. 

Merenneidon vuosi on täynnä tarinoita ja satuja, ja itse kirjakin on kuin yhtä suurta aikuisten satua. Kirja on kaunis, haikea, utuinen ja monista menetyksistä ja suruista huolimatta elämänmyönteinen. Se on täynnä sadunomaisuutta ja maagista realismia sekä ihania yksityiskohtia. Nuo yksityiskohdat tekevät kirjasta todellisemman tuntuisen, saavat kirjan elämään silmien edessä. Sitä huomaa toivovansa itsekin päästä vierailemaan tuonne joenpoukamaan, päästä näkemään vankkurit ja tapaamaan Marvellousin.

Marvellous onkin aivan todella suloinen hahmo. Hän elää pienissä vankkureissa joen varrella, sytyttää joka ilta kynttilän vanhaan kirkkoon, ui aina nousuvedessä, näkee toisten ihmisten unia ja sieppaa huhuja ennen kuin ne pääsevät valloilleen. Tuomenmarjaviina auttaa tuomaan muistoja takaisin, ja Marvellousilla onkin monia tarinoita kerrottavana. Pelkästään tuon ihanan, keltaiseen sadetakkiin pukeutuvan hahmon takia tämä kannattaa lukea.

En ole aivan varma avautuiko kirja minulle aivan täysin, mutta se ei haittaa. Asioita jäi mielellään pohtimaan kansien sulkeuduttua, ja on mukavaa ettei ihan kaikkea seliteltykään puhki, vaikka sellainenkin olisi voinut tapahtua. Tämä kirja kestää varmasti toisen tai useammankin lukukerran.

Mahdottoman suloinen ja ihana kirja, kaunis kertomus ja aivan upeaa kerrontaa. Jokin tietty elementti, jota en osaa pukea sanoiksi, jäi puuttumaan jotta kirja olisi saanut minulta täydet pisteet, mutta näinkin se oli oikein ihana.

Kirjailijan esikoisteos Kani nimeltä jumala teki minuun aikoinaan suuren vaikutuksen, se jäi elämään mieleen todella pitkäksi aikaa. Näissä on jotain samaa, vaikka tämä onkin selvästi enemmän satumaisempi. Suosittelen tarttumaan molempiin.

Kustantajalle kiitokset arvostelukappaleesta!

Muualla: Villasukka kirjahyllyssä, Hurja Hassu Lukija, Tuijata Kulttuuripohdintoja, Kirjasähkökäyrä, Lukuisa

Arvosana: Neljä kissanpentua

Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä

Alan Bradley

Filminauha kohtalon käsissä

(I Am Half-Sick of Shadows, 2011)

Bazar, 2016

Suom: Maija Heikinheimo
Kansi: Satu Kontinen

317 s.

Arvostelukappale

Flavia de Lucen seikkailut jatkuvat jälleen! Tällä kertaa tapahtumapaikkana on Flavian koti, Buckshawin kartano. Flavian isä Haviland de Luce on hukkumassa velkoihin, ja joutuu tekemään kaikkensa pitääkseen heidän kotinsa. Niinpä hän on päättänyt vuokrata heidän kartanonsa kuvauspaikaksi tulevaan elokuvaan. Pian juuri ennen joulua taloon saapuukin autokaupalla elokuva-alan ihmisiä rekvisiittoineen.

Elokuvan ohjaa maankuulu Val Lampman ja elokuvan päätähtenä esiintyy universumin kuuluisin näyttelijätär Phyllis Wyvern. Koko Bishop's Laceyn kylän tullessa katsomaan kuuluisuutta iskee kova lumimyrsky, ja pian kaikki ovat jumissa Buckshawissa. Eikä aikaakaan kun jälleen löytyy ruumis. Flavialla riittää kiirettä yrittäessä tutkia tapausta poliiseilta salaa; murhaajan nappaamisen ohella Flavian kun pitäisi saada napattua vielä joulupukkikin.

Miten ihanaa jälleen palata Flavian pariin! Flaviasta on hyvää vauhtia tulossa yksi suosikkihahmoistani. Nuoresta iästään huolimatta Flavia on tarkkasilmäinen ja aikuismaisen kovahermoinen, mutta aika ajoin hänen viaton lapsellisuutensakin tulee esiin. Kaikkea ei Flavian vielä tarvitse tajuta aikuisten menoista, ja paljolta lapsuus häntä suojeleekin. Jotenkin tämä pieni myrkynkeittäjä on vallannut sydämeni täysin.

Pidin tästä sarjan neljännestä osasta huomattavasti enemmän mitä edellisestä. Hopeisen hummerihaarukan tapaus oli ilman muuta hyvä, mutta lopulta jotenkin vähän sekava; liian pintapuolinen ja moneen suuntaan ulottuva. Juonikaan ei jäänyt juuri mieleen. Tämä osa sen sijaan on hyvin kasassa pysyvä alusta asti. Jännitettä kasvatetaan pikkuhiljaa pienillä onnettomuuksilla siellä täällä, oudosti käyttäytyvillä henkilöillä ja suljetun paikan tunnelmalla. Tunnelma tiivistyy tasaisesti loppua kohden, eikä tylsiä hetkiä tule. Todellisuudessakin ulkona käynyt lumimyräkkä toi oman osansa tunnelmaan.

Rikoskirjallisuus ei ole lempigenreni, mutta jos jotain dekkareita tykkään lukea, on ne ehdottomasti tämän kaltaisia suljetun huoneen arvoituksia. Tässä kirjassa ainoana tapahtumapaikkana toimii Buckshaw ja epäillyt ovat kaikki neljän seinän sisällä. Lumimyrskyn takia kukaan ei pääse pois, ei elävät eikä kuolleet. Tämä tuo kirjaan juuri sitä vanhan ajan tunnelmaa mistä pidän. Ihmisistä selviää pikkuhiljaa enemmän ja motiiveja löytyy itse kullekin. Lukija pääsee hyvin mukaan, ja sitä huomaa pysähtyvänsä miettimään mahdollisia syyllisiä paljon useammin mitä aiemmissa kirjoissa.

Neljännessä osassa pääsemme myös jälleen hieman syvemmälle itse de Lucen perheen pariin. Sisarsuhteet ovat edelleen aika tulehtuneet, mutta merkkejä toisenlaisestakin elämästä näkyy. Flavia saa myös tietää enemmän niin Felicity-tätinsä kuin iki-ihanan palvelijan Doggerinkin elämästä. Flavian ja komisario Hewittin välit eivät myöskään ole enää aivan niin kylmät kuin aiemmin, ja heidän välinen kanssakäyminen onkin aivan erityisen mukavaa luettavaa.

Sarjassa ei ole enää sitä uutuudenlumoa mikä oli vielä kahdessa ensimmäisessä kirjassa, mutta sen sijaan tilalle onkin tullut ihana tuttuudentunne. Hahmot ja paikat ovat tuttuja ja turvallisia, heidän pariinsa on aina kiva päästä takaisin. Tuttuus ei käy kuitenkaan tylsäksi, sillä kaikilla hahmoilla on silti menneisyytensä ja omat salaisuutensa joita paljastetaan pienissä erissä kerrallaan. Tämän sarjan hahmoihin on mukava päästä tutustumaan paremmin.

Filminauha kohtalon käsissä on todella onnistunut paketti, ja mitä mainioin jatko sarjalle. Välttämättä ei tämän kanssa tarvitse olla luettuna aiempia osia, mutta toki sarja on aina sarja, ja viittauksia menneisiin tehdään. Kirjan nimen suomennos on mielestäni onnistunut tällä kertaa oikein hyvin, se henkii vanhaa aikaa ja sopii myös kirjan tapahtumiin. Kirjan kansi on myös heti ensimmäisen osan jälkeen lempparini.

Kiitos Bazarille arvostelukappaleesta!

Muualla: Nenä kirjassa

Arvosana: Viisi kissanpentua

Osallistun tällä kirjalla Seitsemännen taiteen tarinat-haasteeseen.

Flavia de Luce-sarja:
Piiraan maku makea (The Sweetness at the Bottom of the Pie)
Kuolema ei ole lasten leikkiä (The Weed That Strings the Hangman's Bag)
Hopeisen hummerihaarukan tapaus (A Red Herring without Mustard)
Filminauha kohtalon käsissä (I Am Half-Sick of Shadows)
Speaking from Among the Bones
The Dead in Their Vaulted Arches
As Chimney Sweepers Come to Dust 
Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd (tulossa)

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus

Alan Bradley

Hopeisen hummerihaarukan tapaus

(A Red Herring Without Mustard, 2011 )

Bazar, 2015

Suom: Maija Heikinheimo

Kansi: Satu Kontinen

419s.

Arvostelukappale

Flavia de Luce-sarja on edennyt jo kolmanteen suomennettuun osaansa. Tällä kertaa tapahtumat lähtevät liikkeelle heti kirjan alussa Flavian tavatessa erään mustalaisnaisen ensin markkinoilla ennustamassa, ja pian sen jälkeen henkihievereissä kotinsa läheltä. Eikä aikaakaan, kun heidän mailtaan löytyy oudosta paikasta toinenkin uhri. Onko hyökkäysten takana sama henkilö, vai kenties eräs kummallinen, jo kauan aikaa sitten lakkautettu uskonlahko? Entä miten tapauksiin liittyvät kamala kalan löyhkä, de Lucen suvun hummerihaarukka ja Flavian äidin takkakoirat?

Oi, Flavian seuraan oli taas ihana palata! Pidän hänestä päähenkilönä todella paljon edelleen, hän vain osaa valloittaa lukijan puolelleen luonteellaan. Koska hän on kuitenkin vasta 11-vuotias lapsi, ajoittain on huomattavissa senhenkistä naiiviutta. On suloista miten hän juttelee omalle pyörälleen Gladysille ja puhuu itsestään tämän kanssa monikossa. Miten isosiskojen ilkeilyt iskevät häntä välillä kovinkin syvälle sydämeen, mutta kostokaan ei maistu hyvälle jos sisko on aivan maansa myynyt.

Pidän tavasta miten Flavian lapsellisuus tulee kirjassa esiin, ja pidän myös siitä miten sitä kompensoidaan muilla osa-alueilla. Vaikkei Flavia tiedä vielä paljoakaan maailman menosta, on hän silti välillä hyvinkin tarkkanäköinen ja tietävä. Kemialliset reaktiot ja kokeet ovat hänelle arkipäivää, ja siksi hän välillä sen ja tarkan nenänsä ansiosta hoksaa monia asioita mitkä poliiseilta on (jälleen kerran) jäänyt huomaamatta.

Pidän paljon myös kirjassa esiintyvistä poliiseista ja heidän ja Flavian suhteesta. Flavia selvästi kunnioittaa komisario Hewittiä ja haluaa ja kaipaa tältä kiitosta omista löydöistään. Kun näitä kiitoksia rikospaikoilla nuuskimisesta ei sitten jostain syystä kuulu, haluaa Flavia entistä enemmän näyttää heille olevansa korvaamaton apu. Itse aikuisena lukijana sitä pystyy samaistumaan poliiseihin ja heidän turhautumiseensa kun Flavia pyörii siellä täällä jättämässä sormenjälkiä, ja onkin huvittavaa seurata miten Flavia haluaa myös tulla kohdelluksi kuin rikostutkijaa. Flavia ei kuitenkaan ole ärsyttäväksi asti itsepäinen, vaan pääsee nopeasti ärtymyksistään ohi ja haluaa kuitenkin lopulta auttaa poliiseja, kiitoksia tietysti odottaen, ja välillä niitä jopa saadenkin.

Olin jo kauan sitten tajunnut, että jos jokin sana tai ilmaus ei suostu tulemaan mieleen, on paras ajatella jotain muuta: vaikkapa tiikereitä tai kaurapuuroa. Kun karannut sana sitten vähiten osaa odottaa, siirrän yhtäkkiä kaiken huomioni takaisin ja pyydystän sen nilkin mieleni valokeilaan ennen kuin se ehtii livahtaa takaisin pimeyteen. 
Kutsuin tekniikkaa "ajatusten vakoiluksi", ja olin keksinnöstäni ylpeä.

Jonkin verran minua häiritsi kirjassa todella monet juonenpätkät ja sivupolut. Olisin mielelläni lukenut vielä enemmän mustalaisista sekä siitä kummallisesta uskonlahkosta, mutta nyt molempia aiheita raapaistiin vain kevyesti pinnalta, ja taustat näissä jäivät aika ohuiksi. Muuten aiheet olivat kyllä kiinnostavia, ja lukijalle annettiin sopivan verran vihjeitä tapahtumien kulusta. Oli mukava välillä pysähtyä pohtimaan kuinka kaikki onkaan käynyt, vaikka osa tärkeistä langanpätkistä selviääkin vasta lopussa Flavian toimesta.

Kirjassa oli myös pieniä viittauksia edellisiin osiin, joten tietysti suosittelen lukemaan aiemmat kirjat ensin, vaikkei se periaatteessa tarpeellista olisikaan. Tykkään kuitenkin aina lukea kirjat järjestyksessä, jotta niistä saa kaiken irti, ja siksi suosittelen sitä tämänkin kohdalla. Tässä ei myöskään enää juuri esitellä tuttuja hahmoja. Uskonkin että mitä pidemmälle sarja etenee, sen tärkeämpää on tietää alkuasetelmat ensin. Mitä tulee kirjan nimeen, niin mielestäni suomennos on tällä kertaa aika tylsä, mutta en toisaalta tiedä keksisinkö parempaakaan.

Hyvä jatko-osa kerta kaikkiaan. Kirja oli tällä kertaa alusta asti hyvin toimintapainotteinen, toisin kuin edellinen kirja, jossa alkoi kunnolla tapahtua vasta puolenvälin tienoilla. Flavia oli jälleen kerran ihana oma itsensä, juoni oli vetävä ja kirjan lopetus oli suloistakin suloisempi.

Kiitos Bazarille arvostelukappaleesta!

Muualla: Ullan luetut kirjat, Nenä kirjassa (englanniksi)

Arvosana: Neljä kissanpentua

Flavia de Luce-sarja 
Piiraan maku makea (The Sweetness at the Bottom of the Pie)
Kuolema ei ole lasten leikkiä (The Weed That Strings the Hangman's Bag)
Hopeisen hummerihaarukan tapaus (A Red Herring without Mustard)
I Am Half-Sick of Shadows
Speaking from Among the Bones
The Dead in Their Vaulted Arches
As Chimney Sweepers Come to Dust

Kati Närhi: Agnes-trilogia

Tämä postaus sisältää koko Agnes-trilogian, joten vaikka yritän olla spoilaamatta mitään, varoituksen sana silti. Saniaislehdon salaisuudet ja Mustasuon mysteerin olen lukenut jo aiemmin kertaalleen, mutta luin ne nyt uudelleen virkistääkseni muistia viimeistä osaa varten. Kyseessä on aika pitkä postaus, varautukaa!

Saniaislehdon salaisuudet

WSOY, 2010

129 s.

kirjastosta

Tässä sarjan ensimmäisessä osassa lukija pääsee tutustumaan nuoreen päähenkilöön nimeltä Agnes Hurme. Agnes asuu Saniaislehdossa isoäitinsä kanssa. Hänen vanhempansa olivat arkeologeja ja saivat surmansa onnettomuudessa tutkiessaan Pariisin katakombeja.

Kirja koostuu kymmenestä lyhyestä luvusta, joissa päästään tutustumaan paremmin sekä Agnekseen, tämän isoäitiin, muutamiin Saniaislehdon asukkaisiin kuin Agneksen tuntemattomaan sukulaiseenkin. Salaperäisten viestien ja karttojen tutkimisen ohella Agnes käy normaalisti koulua, menee työharjoitteluun ja kokee ensi-ihastuksenkin. Kirjan nimi myös kuvaa kirjaa ihan hyvin, Agnes kun on aika mainio pieni salapoliisi ja saa, välillä aivan vanhingossakin, selville monia Saniaislehdon asukkaiden salaisuuksia. Tarinassa on jatkumoa, mutta välissä on yksittäisiä tarinoita jotka eivät oikeastaan liity toisiinsa mitenkään. Suurta juonikaarta kirjassa ei siis oikeastaan ole, vaan kyseessä on selvästi sarjan ensimmäinen osa jossa vasta tutustutaan hahmoihin ja kirjojen luonteeseen. Taustalla kyllä kulkee koko ajan mukana Agneksen pohdinta oliko hänen vanhempiensa kuolema sittenkään onnettomuus, ja kirja petaakin aika paljon tulevia kirjoja.

Sarjakuvan aivan parasta antia on nokkela Agnes, joka toisinaan on ihanan naiivi lapsi, ja välillä taas kovin aikuismaisesti epäluuloinen maailman menoa kohtaan. Toinen mahtava asia kirjassa on sen ihastuttava huumori. Kirjassa tartutaan pieniin yksityiskohtiin ja arkisiin asioihin tavalla, joka vaan saa nauramaan. Ne pienet jutut, ne pienet jutut.

Muualla: Lumiomena, La petite lectrice, Lukuisa, Oksan hyllyltä, Villasukka kirjahyllyssä

Arvosana: Neljä kissanpentua

Kirjankansibingo: Lapsi.

***

Mustasuon mysteeri

WSOY, 2012

133 s.

omasta hyllystä

Sarjan toinen osa jatkaa Agneksen tarinaa aikalailla heti ensimmäisen osan jälkeen. Mustasuon mysteerin tarina sijoittuu Mustasuolle tyttöjen sisäoppilaitokseen, jossa Agnes joutuu jatkamaan koulunkäyntiään isoäitinsä kaatumisen johdosta. Agnes jatkaa koulussa tutkimustaan vanhemmistaan, sillä koulu on sama jota jo Agneksen äiti aikoinaan kävi. Koululla on myös omat mysteerinsä, joita Agnes lähtee tutkimaan. Onko tosiaan totta että surullisia tyttöjä katoaa, ja mikä on tuo salaperäinen mustahuppuisten hahmojen kerho?

Mustasuon mysteerissä on paljon selkeämpi juonikaari mitä aiemmassa osassa. Agnes saa pikkuhiljaa enemmän ja enemmän selville sekä surullisten tyttöjen kohtalosta kuin mustahuppuisista hahmoistakin. Tässäkin oli välissä muutamia hieman erillisiltä tuntuvia kappaleita, mutta lopussa kaikki nivoutuu aikalailla kuitenkin yhteen. Tarina siis selkeästi kulkee tiettyyn suuntaan Agneksen saadessa pienen tiedonmurusen vanhemmistaankin.

Koska kyseessä on selvästi juonivetoisempi osa, välissä ei ole ihan niin hauskoja kappaleita mitä ensimmäisessä osassa. Huumoria tässäkin riittää, mutta tuntuu ainakin että vähemmän mitä aiemmin. Juoni itsessään on kyllä hauska, sekä suorastaan jännittävä.

Muualla: Lukuisa, Oksan hyllyltä, Villasukka kirjahyllyssä, Sallan lukupäiväkirja, La petite lectrice

Arvosana: Neljä kissanpentua

***

Seitsemäs vieras

WSOY, 2015

149 s.

arvostelukappale

Seitsemäs vieras alkaa näkymällä, jossa selvästi jo teini-ikäinen Agnes ja tämän täti saapuvat viikon lomavierailulle kapteeni Orkoloran saarelle. Orkoloran luo on saapunut kolme muutakin vierasta, ja jokaisella heistä on omat tarkoitusperänsä olla saarella. Agnes kuulee sanasen sieltä ja toisen täältä, ja pikkuhiljaa mysteerit tuntuvat aukeavan. Poltettuja kirjeitä, kiristystä, entisiä heiloja, kuolleita henkiä ja kettuja. Kahdeksaan päivään saarella mahtuu paljon tapahtumia, jotka meinaavat olla Agneksenkin hermoille jo liikaa.

Oikein mainio lopetusosa trilogialle! Tämäkin oli selvästi enemmän juonivetoinen, tapahtumat seuraavat toisiaan ja vauhti kiihtyy loppua kohden. Pidin siitä miten jokaisesta uudesta hahmosta kerrotaan hieman taustaa ja historiaa, ja lukijana saa todella pähkäillä mitä onkaan tapahtunut menneisyydessä, kuka on minkäkin takana. Lopussa Agnekselle selviää myös vihdoin hänen vanhempiensa ympärillä pyörinyt mysteeri, ja minäkin olin loppuratkaisuun oikein tyytyväinen.
 

Juoni oli oikein kiinnostava, halusin koko ajan kovasti tietää mihin kaikki päättyy. Huumoria kirjasta edelleen löytyy, mutta ei enää ihan niin hersyvällä tavalla mitä sarjan aloitusosassa. Huumori tulee oikeastaan esiin juurikin hauskassa juonessa, mutta tällä kertaa en tainnut nauraa enää ääneen millekään. Ehkä asiaan vaikutti osaltaan Agneksen ikä, sillä teini-ikäinen Agnes ei selvästi ole yhtä hassun naiivi mitä alkuun ollessa vasta lapsi. Vaan edelleen Agnes on hurmaava päähenkilö, fiksu, utelias ja rohkea, ja kuitenkin vielä aika nuori.

Arvosana: Neljä kissanpentua

Kiitos kirjasta kustantajalle!

***

Todella ihana sarjakuva-trilogia! Mikään kirja ei ollut ihan täydellinen, mutta nautin kovasti jokaisesta osasta. Vähän enemmän olisin viimeiseen osaan kaivannut alkuosan raikasta huumoria lisää, sellaista spontaania arkihuumoria ja yksityiskohtia, mutta toisaalta juoni oli kyllä oikein vetävä ja mielenkiintoinen. Piirrustustyyli jatkui kivannäköisenä kaikissa osissa, pidin sinisävyisestä ja yksityiskohtaisesta kuvituksesta todella paljon. Hahmot oli jokaisessa kirjassa ihanan ilmeikkäitä ja hassujakin, tapahtumat yllättäviä ja absurdeja. Agnes on ihanan ilmeikäs ja nerokas tyttö, jonka seikkailuista voisin lukea vaikka kuinka paljon lisää, vaikkakin olenkin oikein tyytyväinen tähän pituuteen. Edelleen taidan nauttia ensimmäisestä osasta eniten, siinä on sellaista tahatontakin huumoria arjen keskellä mikä aina uppoaa minuun parhaiten.

Reading Challengesta ruksaan tällä kolmikolla kohdan 32. A trilogy. 

Lea Patinen: Lykantrophia

Apua, jo yli viikko takana kesäkuuta! Aika menee ihan hurjaa vauhtia, vasta viimeksihän kirjoittelin toukokuun luetuista... No mutta, täällä taas! Kamalasti en ole viime päivinä kerennyt lukea, mutta onneksi muutama aiemmin luettu kirja odottelee postausvuoroaan. Tässä tulisi niistä nyt ensimmäinen. 

Lea Patinen

Lykantrophia

Scarabe Kustannus, 2015

Kansi: Lea Patinen, Ville Pöysti

175 s.

Arvostelukappale

Koska tämä postaus käsittelee sarjan toista osaa, annan pienen spoilerivaroituksen.

Lykantrophia jatkaa aikalailla siitä mihin Prologi tarinan jätti. Johan on alkanut olla kotonaan kartanolla muiden yöeläjien keskellä. Alarikista on tullut Johanille hyvin läheinen, ja Johan huomaa voivansa avautua tälle syistään alkaa yöeläjäksi. Emma, Mimosa ja Benjamin viettävät koulunsa ohella paljon aikaa Alisan mökillä, Alisan pitäessä heidät yhteydessä Johaniin tämän aavepoikaystävänsä kautta.

Emman työpaikka pitää kirjassa suurta roolia, sillä kartanon väellä on tarkoituksena saada pelastettua siellä vankina olevat noidat. Emma, Mimosa, Benjamin ja Alisa auttavat tahoillaan yhtä pelastusoperaatiota, ja varsinkin Alisalla on tässä tärkeä ja vaarallinen rooli. Vaarallisuuden aste tulee kuitenkin vasta myöhemmin selville Emmalle, eikä tämä ole edes aivan varma haluaako pelastaa Alisan.

Pidin tästä toisesta osasta enemmän kuin ensimmäisestä. Maailma oli jo jokseenkin tuttu, samoin henkilöt, joten kirjassa päästiin heti alussa vauhtiin ilman tutustumisia. Hahmoja on aika paljon, mutta muutama heistä nousee kuitenkin selvästi enemmän esille. Emman osuudet olivat tällä kertaa jopa melkein kaikista kiinnostavampia, ehkä siksi että hän kuitenkin yrittää koko ajan olla mukana myös normaalissa maailmassa, huolimatta kaikista oudoista tapahtumista. Häneen pystyy tavallaan samastumaan kaikista eniten. Johanin osuuksista pidin myös edelleen kovasti, hän on symppis hahmo ja Kartanon tapahtumat ovat mielenkiintoisia.

Tarinaan tulee kuitenkin aika paljon uutta asiaa näinkin lyheyssä sivumäärässä, ja se hieman haittasi minun lukukokemustani. Tuntui että mitään asiaa ei pureskeltu loppuun asti, vaan koko ajan mukaan sysätään lisää vähän kaikkea. Emma kumppaneineen löytävät pienen mökin (kannessa kuvatun) ja se sisältää jonkinlaisen salaisuuden. Kartanon kellarissa on jotain todella outoa joka on Alarkinin suvun salaisuus. Mielisairaalaan saapuu valkoisiin pukeutunut nainen, joka puhuu lobotomioista. On pieni kaivo joka täyttyy ja tyhjentyy itsekseen kivistä. Paljon kaikkea, paljon uusia voimia ja salaisuuksia, mutta mitään niistä ei käsitellä sen enempää. Se hieman harmitti, olisi kiva saada välillä myös jotain vastauksia ja tuloksia eri löydöistä. Varmasti nämä avautuvat toki myöhemmin.

Viimeksi Prologin kohdalla en pitänyt siitä, että Johanin syy alkaa elää vain öisin sivuutettiin kokonaan, mutta tässä asiat onneksi selkenivät hieman. Kirjan tapahtumat saivat muutenkin aika yllättäviä käänteitä. Mielenkiintoinen osa siis, ei mitenkään huono! Lukisin jatkossa mielelläni vielä lisää, tarina jäi jännään kohtaan, ja haluaisin kyllä tietää mitä jatkossa tapahtuu. Luin tämän osan myös hyvin nopeasti, samalta istumalta parissa tunnissa.

Kiitos vielä kirjoista kirjailijalle!

Arvosana: Kolme kissanpentua

Haasteiden puitteissa tämä raksittaa Reading Challengesta kohdan 39. A book with magic, ja Kirjankansibingosta kohdan rakennus.

Lea Patinen: Prologi

Lea Patinen
Prologi
Scarabe kustannus, 2013
Kansi: Ville Pöysti
193 s.
arvostelukappale

Prologi kuljettaa lukijaa kolmen eri päähenkilön mukana Jyväskylän yliopistomaisemista aina Hartolan metsien keskelle. Johan, 16-vuotias poika on juuri aloittanut lukion Hartolassa, kaukana kaikesta entisestä elämästä ja varsinkin kiusaajistaan. Emma taas on aina ollut mallioppilas, eikä malta odottaa yliopistonsa alkamista Jyväskylässä. Hän on lisäksi saanut lupaavan työpaikan erään uskonlahkon ylläpitämän mielisairaalan siivoojana, jossa olisi tulevaisuudessa mahdollisuus jatkaa hoitajana. Mimosan yliopistoura ei ala yhtä hyvin hänen nukkuessa ensimmäisenä aamuna pommiin. Mimosa tutustuu koulussa ensimmäisenä Emmaan, joka on ystävällinen ja lainaa Mimosalle rahaa talonmiestä varten; Mimosa kun unohti vielä avaimensakin kotiin.

Pian kaikkien näiden kolmen elämässä alkaa sattua ja tapahtua ja asiat kietoutuvat toisiinsa. Kysymyksiä nousee esiin, kuten miksi tuon mielisairaalan ihmiset ovat sinne päätyneet, he kun eivät Emmasta näytä hulluilta, päinvastoin. Ja ovatko paikan entiset siivoojat todella kuolleet siellä? Koko paikka alkaa pikkuhiljaa haiskahtaa väärälle. Kun juttuun vielä sekoitetaan noitia, öisin elävä lahko johon Johan liittyy ja Mimosan hulluksi leimattu ystävä Alisa, jolla on miesystävänä aave, on soppa valmis. 

Juonellisesti pidin kirjasta aika paljon. Minua kiinnosti aidosti miten kenenkin näistä ihmisistä käy ja mitä kaikkea kirja vielä paljastaakaan. Noidista kertovat osuudet olivat mielenkiintoisia. En juurikaan ole lukenut kirjoja noidista, ja tässä niillä oli aika jänniä ominaisuuksia, vaikka olisin toivonutkin vielä lisää pohjaa niille. Lisäksi kaikenlaiset uskonlahkot ja salaseurat ovat aina mielenkiintoisia, niin tässäkin kirjassa. Mielisairaala olikin todella mielenkiintoinen ympäristö, kuten myös kartano jonne Johan muuttaa asumaan. Lisäksi on aina kiva lukea kirjaa joka sijoittuu entiseen kotikaupunkiini, Jyväskylään. Kirjassa oli siis paljon hyvää, mutta valitettavasti muutama asia ei natsannut.

Eräs asia joka häiritsi aika paljon oli epätietoisuus siitä, miksi Johan päätti alkaa elämään vain öisin. Kirjassa kun mainitaan vain että Johan näki ulkona jotain, minkä takia hän ei voi enää ikinä katsoa maailmaa samoilla silmillä. Eikä tuota koskaan selitetty, mitä hän siellä näki. Ajattelin että se selviää kirjan loppuun mennessä, mutta niin ei käynyt. Kirjalle on toki jo jatkoa, joten saa nähdä tuleeko asia siellä ilmi. Kirjassa myös tapahtuu asiat minun makuun hieman liian vauhdikkaasti, teinit sopeutuvat muutoksiin ja esim. aaveisiin liian heppoisesti. Minä olin myös ehkä hieman väärää kohdeyleisöä, kirja on selvästi suunnattu itseäni hieman nuoremmille lukijoille.

Toinen aika suuri asia mikä häiritsi minua hyvinkin paljon, oli näkökulmien muutos. Kirjan aloittaa pari kappaletta Johanista, jotka on kerrottu kolmannessa persoonassa. Seuraavaksi tutustutaan Mimosaan, josta kerrotaankin ensimmäisessä persoonassa. Emmasta kertova kappale on taas kolmannessa persoonassa. Jos koko kirja olisi jatkunut näin, olisin ollut tyytyväinen, Mimosan erilainen näkökulma ei juuri haitannut. Sen sijaan ongelmaksi muodostui tämä näkökulmien vaihdos kesken kappaleen. Ensin "Emma ei tosin ollut ikinä kuullutkaan kirkon rahoittamista mielisairaaloista", ja heti seuraavassa kappaleessa tavattiin uusia ihmisiä "jotka Isä Josua minulle pikaisesti esitteli". Seuraavalla sivulla näkökulma vaihtuu taas kolmanteen persoonaan hetkeksi, jossa puhutaan Emmasta, ja taas seuraavalla sivulla esiintyy minä-muotoa.

Tämä oli minulle kirjan suurin miinus. En pysynyt alkuun ollenkaan perässä että mitä sillä hetkellä tapahtui, kuka oli tämä minä ja olinko nyt sekoittanut asiat ja henkilöt täysin. Tätä tapahtuu muutamaan otteeseen sekä Emman että Mimosan kappaleissa hieman ennen kirjan keskiosaa. Loppukirja mennään sitten kaikkien kolmen kohdalla kolmannen persoonan muodossa. Se vain ei ollut ollenkaan luontevaa, vaan tuntui enemmänkin vahingolta. Jäinkin alkuun aidosti epäilemään omia lukutaitojani.

Prologi oli siis ihan kiva kirja, juoni oli vetävä ja haluan tietää miten tarinassa käy. Aion siis myös lukea kirjan jatkon, Lykantrophian. Kirja ei kuitenkaan herättänyt suurempia tunteita, paitsi ärtymystä johtuen näkökulmista. Goodreadsissa mietin pitkään kahden ja kolmen tähden väliltä, ja oikeampi tuomio olisikin ehkä kaksi ja puoli. Mutta koska en puolikkaita täällä anna (olisi aika julmaa halkaista kissanpentu), lopputulos on:

Arvosana: Kaksi kissanpentua

Tällä kirjalla ruksaan Reading Challengesta kohdan 11. A book with a one-word title.