22. joulukuuta 2015

Chris Cleave: Poikani ääni

Chris Cleave
Poikani ääni
(Incendiary, 2005)
Gummerus, 2012
Suom. Irmeli Ruuska
338s.




Kirjan pääosassa on nimetön perheenäiti, joka kirjoittaa kirjettä Osama bin Ladenille. Lontoossa on tapahtunut terrori-isku jalkapallostadionilla, keskellä Arsenalin kannattajia. Tuolla katsomossa oli myös perheenäidin aviomies ja pieni nelivuotias poika. Ainoastaan pojan unilelu Herra Pupu löytyy tapahtumapaikalta melkein ehjänä. Nyt tämä äiti haluaakin Osaman kuulevan pienen poikansa äänen, oppivan tuntemaan tämän, jottei tekisi enää vastaavia terroritekoja.


Kirja jakautuu neljään vuodenaikaan, kaikki alkaa keväästä ja vapunpäivästä, jolloin tuo kamala isku tapahtui. Naisen elämä murtuu ja muuttuu salamannopeasti, eikä asiaa helpota yhtään se, että hän oli juuri tapahtuman sattuessa toisen miehen kanssa. Tästä alkaakin sitten naisen alamäki. Suru on hyvin voimakas, eikä naisella ole elämänhalua juuri enää jäljellä. 

Kirja on jotenkin outo. Eikä kaikilta osin kovin uskottavakaan. Naisen kokemat harhat, menettämisen tuska ja kieltäminen, tyhjyyden tunne ja elämän pirstaleisuus on hienosti kuvattu, ja kyllä varsin uskottavasti myös. Nainen näki poikaansa joka puolella, rakennukset näyttivät olevan tulessa ja ihmisten raajoja näytti tippuvan pois.

Sen sijaan jotkin tapahtumat eivät vaan ollenkaan kolahtaneet, kuten nyt vaikka naisen sairaalassa tapaamansa Prinssi William ja hänen päälleen oksentaminen. Nainen on myös koko kirjan ajan jotenkin todella rasittava, hyvin neuroottinen, pakkomielteinen ja muutenkin aika erikoinen hahmo. Eivätkä muutkaan hahmot mitenkään mukavia ja sympaattisia olleet.

Eniten oikeastaan pidinkin kirjassa siitä, miten Lontoota kuvataan tällaisen iskun jälkeen. Yöllä kaduilla on liikkumiskielto, kaikki muslimit erotetaan työstään varotoimenpiteenä, taivas täyttyy uhrien kasvoilla maalatuista sulkupalloista torjuten ilmaiskuja. Helikopterit jylläävät yötä päivää kaikkialla, katuja suljetaan, siltoja nostetaan ylös. Pelottava kuva mahdollisesta käytännöstä.

Jotenkin outo fiilis nyt tämän jälkeen. Toisaalta konsepti on ihan hyvä, mutta toteutus ei oikeastaan. Osaltaan kyllä, ympäristö ja kirjan loppupuoli olivat verrattain hyviä. Sen sijaan eniten häiritsivät itse päähenkilö ja koko kirjan kirjoitustyyli. Kirjemuoto ei toimi, enkä tykkää kirjakielen ja puhekielen sekoituksesta. Enkä muuten kertaakaan koko kirjan aikana liikuttunut yhtään, vaikka takakannen sitaatin mukaan olisi pitänyt. Kirja ei oikeastaan nostattanut juuri muita tunteita esiin kuin ärsytystä ja jopa pitkästymistä.

Kirja oli silti parempi mitä alun jälkeen ajattelin, sillä meinasin jättää koko kirjan kesken jo alle 50 sivun jälkeen. En tiedä olisiko kannattanut, mutta nopealukuinen tämä onneksi oli. Lopulta sellainen ihan ok, mutta aika varovaisesti tätä muille suosittelisin.

Eikä muuten ollut mikään paras idea lukea tätä heti Glavinicin Toiveet jotka toteutuvat jälkeen, kirjat kun muistuttavat aika paljon toisiaan - huonolla tavalla. Molemmissa kirjan päähenkilö on rakastava vanhempi, mutta pettää puolisoaan, ja molemmissa tämä puoliso kuolee. Molemmissa kirjoissa on aika yksityiskohtaisiakin seksikohtauksia, outoja tapahtumia, mielen järkkymistä, onnettomuuksia. Liian samanlaiset kirjat perätysen, vaikka aiheet olivatkin aivan erit.


Arvosana: Kaksi kissanpentua

Luetaan sateenkaari-haasteen kuudes raita, tummansininen.

18. joulukuuta 2015

Jouluisia haasteita

MarikaOksa ja Kirjaneito heittivät minua Älyttömät joululahjat -haasteella, kiitos! Tarkoituksena on listata kolme älytöntä joululahjatoivetta, jotain sellaista siis mitä tuskin koskaan tulee kuitenkaan lahjaksi saamaan. Haaste on myös tarkoitus laittaa vielä kolmelle eteenpäin. Tässäpä siis minun hullut toiveeni:

Ensimmäisenä toivoisin kovasti Pottereista tuttua ilmiintymis- ja kaikkoontumistaitoa. Inhoan matkustamista, ja varsinkin näin joulun alla kun mukana on kaikkien matkatavaroiden lisäksi myös kaksi matkapahoinvointista kissaa, olisi kiva jos monen tunnin matkustamisen sijasta voisi vain pyörähtää ympäri ja olla siellä missä pitääkin. Ei olisi hullumpi taito noin muutenkin, lomamatkat tulisi ainakin halvaksi, ja aina voisi tulla omaan kotiin vessaan.

Toisena toivoisin turvallisen ja onnistuneen meno-paluu matkan kuuhun. Tai niin, jos ensimmäinen toive toteutuu niin kai sinne voisi ilmiintyäkin... Hmm.

Kolmantena toivoisin että Downton Abbey ja kaikki muut ihanat sarjat ei koskaan loppuisi, ja pysyisivät silti aina yhtä hyvinä ja ihanina, pitäen samat näyttelijätkin mukana. En tiedä miten paljon tätä toivetta lopulta katuisin, mutta ainakin juuri nyt sydäntä ihan särkee ajatus päättymisestä. Enkä myöskään keksi muita ihania sarjoja tähän kohtaan kuin Downton Abbeyn... Noh mutta, haaveillahan saa eikös?

Koska jouluun on vielä ihan hyvän verran aikaa, laitan tämän haasteen eteenpäin muutamalle kanssabloggaajalle. Notko, se lukeva peikko, Hurja Hassu Lukija ja La petite lectrice, teidät on haastettu!


Lisäksi Sivu sivulta -blogin Jenni oli tehnyt tällaisen kivan joulu-tagin, jonka nappasin itsellenikin. Tämän saa halutessaan kuka tahansa ottaa itselleen.

1. Kertoisitko jonkin joulumuiston?
Voivoi, heti alkuun hankala, joulut kun on jo monina vuosina pysyneet suhteellisen samanlaisina ja sulautuvat yhteen. Lapsuudesta muistan kuitenkin sen, miten eräs vuosi sain lahjaksi jonkun palapelin, jonka sitten heti kokosin. Ja siitä lähti monia vuosia kestänyt perinne, jossa aina jouluna tein yhden ison palapelin, joko vanhan tai uuden lahjaksi saadun. Viime vuosina tämä on jäänyt, kissat kun hukuttavat palat aika nopeasti.

2. Millaisia jouluperinteitä sinulla on?
Vanhoja jouluperinteitä, jäänteitä lapsuudesta. Joulukuusi koristellaan aattoaamuna, samalla kun ehkä valmistellaan ruokia ja kuunnellaan ihanan kamalaa joulupukin kuumaa linjaa. Lumiukko pitää katsoa joka vuosi, se laittaa joulun liikkeelle. Jouluaattona mennään mummolaan syömään, illalla sauna ja lahjojen avaus. Ja lisää syömistä. 

3. Tärkein joulukirja?
Runotytöt. Eivät ole niinkään jouluisia, mutta tavaksi on tullut lukea ne aina joulun aikaan. Aina loppuvuodesta joulun lähestyessä sitä huomaa pikkuhiljaa jo kaipaavansa niitä. Ne ja joulu tavallaan liittyvät jo yhteen.

4. Tärkein jouluelokuva?
En oikeastaan juurikaan katsele jouluelokuvia. Napapiirin pikajuna on nätti elokuva, ja Ihmeellinen on elämä tulee aika monesti katsottua. Joulupukki ja noitarumpu on myös ihana, mutten ole nähnyt sitä moneen vuoteen. Niin ja tietysti sitten on Lumiukko.

5. Teetkö suursiivouksen ennen joulua?
No en oikeastaan. Koska emme vietä joulua täällä Tampereella, ei oikein ole suuresti siivottavaa. Majoitun siskoni luona, jossa varmaan kyllä auttelen siivouksissa.

6. Mikä saa aikaan joulufiiliksen?
Lumi ehkä kaikista eniten. Jouluvalot (tai pimeänvalot) on sitten toinen, ja siitä se oikeastaan lähtee. Itse oikeastaan haen aika tietoisesti sitä joulufiilistä jo aika ajoissa, kuuntelemalla joululauluja, laittamalla valoja ja polttamalla kynttilöitä.

7. Rakkaimmat joululaulut?
Kuuntelen paljon erilaisia joululauluja, mutta rakkaimmat niistä ovat ne, joita on tullut kuunneltua aina. Hyvinä esimerkkinä Tonttu ja Sydämeeni joulun teen. Tulkoon joulu on myös kaunis.

8. Kotimaiset vai ulkomaalaiset joululaulut?
Enemmän ehkä kotimaiset, mutta nykyään olen alkanut kuunnella enenevissä määrin myös ulkomaalaisia joululauluja. Ne kun ovat hieman iloisempia kuin nämä suomalaiset, suhteellisen synkätkin laulut. 

9. Suosikki joulukoristeesi?
Pidän perinteisistä kyntteliköistä ja ikkunaan ripustettavista joulutähdistä. Myös hyasintit ovat ihania. Minulle ei oikestaan ole väliä minkälaisia koristeita on, kunhan niitä on.

10. Millaista koristelua suosit?
Paljon erilaisia valoja ja kynttilöitä joka paikassa, ne tuovat tunnelmaa. 

11. Paras joululahjasi?
No tämä on kyllä aika vaikea. Pienenä se oli varmaan joku Furby tai Tamagotchi. Nykyään en oikein osaa sanoa. Joku sellainen mikä ilahduttaa kovasti ja mistä huomaa että sen antaja todella tuntee lahjan saajan. Kirjat on myös aina hyviä. 
 
12. Tykkäätkö enemmän antaa vai saada lahjoja?
Kyllä se nykyään taitaa kallistua antamisen puolelle, vaikka on lahjojen saaminenkin toki mukavaa. Lahjojen keksiminen on kuitenkin nykyään niin hauskaa, varsinkin jos sattuu keksimään jonkun täydellisen lahjan. Sitä ei malta odottaa toisen reaktiota.

13. Suosikki jouluruokasi?
Perunalaatikko ja uunilohi. Voi nam.

14. Entä herkku?
Kyllä se suklaa taitaa jouluherkuista olla parasta. En niinkään välitä joulutortuista, eikä pipareitakaan tule syötyä muutamaa enempää.

15. Pidätkö glögistä?
Pidän kyllä, jonkin verran. Kauhean paljon en sitä jaksa juoda, silloin tällöin joulun alla. Sekä vaalea että punainen menee, enemmän tulee kuitenkin juotua punaista.

16. Mitä teet yleensä joulupäivänä?
Menemme yleensä sisarusten kanssa vanhempiemme luo syömään, illalla yleensä pelaillaan jotain lautapelejä ja vaan oleillaan.

17. Pukeudutko hienoksi jouluna?
Saatan laittaa mekon päälle aattona tai joulupäivänä, mutta muuten mennään rennoissa vaatteissa.

18. Vietätkö sukujoulua?
Koko suku ei kokoonnu yhteen, mutta perheen kanssa kokoonnumme ja näemme isovanhempia.

19. Onko sinulla joulukalenteria?
Arpakalenteri löytyy tänä vuonna. Lisäksi hankin kissoille tänään alennuksesta kissojen joulukalenterin.

20. Lähetätkö joulukortteja?
Lähetin kyllä muutaman, lähimmille ystäville ja sukulaisille.
  
21. Mitä aiot leipoa jouluksi?
Pipareita leivottiin itsenäisyyspäivänä, mutta ei varmaan muuta. En oikein ole leipomisihmisiä, jätän sen suosiolla muiden vastuulle.

22. Oletko jo aloittanut joulunvalmistelut?
Kyllä vain. Valot ja kyntteliköt on olleet jo hetken aikaa paikoillaan, ja tänään paketoin viimeisetkin lahjat.

23.  Käytkö ennen joulua joulutapahtumissa?
No en juurikaan. Kauneimmissa joululauluissa on tullut nyt muutamana vuotena käytyä, ja niin myös tänäkin vuonna. Joulutorin käyn yleensä myös kiertämässä.

24. Mitä toivot lahjaksi tänä vuonna?
Muutamaa kirjaa. Ja valkoista joulua!


Siinäpä se! Huomenna matkaan (ihan normaaleilla keinoilla valitettavasti) jo kotikonnuille rauhoittumaan kissojen kanssa. Kivaa joulunodotusta kaikille!

14. joulukuuta 2015

Thomas Glavinic: Toiveet jotka toteutuvat

Thomas Glavinic
Toiveet jotka toteutuvat
(Das Leben der Wünsche, 2009)
Atena, 2010
Suom. Tiina Hakala
347s.





Jonas on tuiki tavallinen, reilu kolmekymppinen mies, naimisissa ja kahden lapsen isä. Töissä ei niin kovin menestyneessä mainostoimistossa, salasuhteessa toisen naisen kanssa. Eräänä päivänä Jonaksen luo tulee puistossa mies, joka lupaa toteuttaa kolme hänen toivettaan. Jonaksen on vaikea uskoa juttua todeksi, mutta toivoo lopulta että kaikki mitä hän ikinä toivoo kävisi toteen. Mies lähtee, eikä Jonas mieti asiaa juurikaan sen koommin.

Pian Jonaksen elämässä alkaa kuitenkin tapahtua kummia. Jonaksen pienikasvuinen poika kasvaa vauhdilla, osakkeet nousevat. Pieniä juttuja, sattumiksi Jonas niitä kutsuu. Todellisuus hämärtyy ympäriltä, näkyy outoja asioita. Öisin Jonas ei saa enää unta, joka paikassa nousee outoja tulvia, kuu on lähellä ja Jonas leijuu avaruudessa. Ja pian Jonas löytää vaimonsa kuolleena kylpyammeesta.

Tämä oli outo kirja, se täytyy sanoa. Todella outo. Ensimmäisenä mieleen Murakamin Kafka rannalla, jossa on hieman samaa tyyliä. Todellisuuden rajat hämärtyvät, ei oikein tiedä mikä on totta ja mikä ei. Tapahtuuko tämä oikeasti vai uneksiiko Jonas vain. Mutta siinä missä Kafka rannalla oli ihanalla tavalla unenomainen, erilainen ja kummallinen, tämä oli sitä samaa - huonolla tavalla.

Kirja ei vaan jotenkin yhtään antanut sitä mitä siltä odotin. Taka-kannessa sanotaan että pitää varoa mitä toivoo, ja oletin että jotain tämänkaltaista olisi odotettavissa kirjaltakin, toiveet eivät vastaa odotuksia ja niin edespäin. Jonakselle tapahtuu kyllä sekä hyviä että huonoja juttuja, mutta oliko hän tosissaan toivonut niitä? Juuri missään vaiheessa ei tullut sellaista selkeää kohtaa mistä olisi tullut esille ne Jonaksen toiveet. Mutta ehkä se on tämän kirjan tarkoituskin. 

Loppua kohti vauhti kiihtyy, sattumia tapahtuu yhä useammin ja Jonas tuntuu melkein sekoavan. Lukijana ei meinaa pysyä tapahtumien perässä ollenkaan. Lauseet ovat koristeellisia ja elämää pohditaan yhtenään. Elämää, todellisuutta, kaikkea. Välillä kirja laittoi miettimään enemmänkin ja nosti erilaisia ajatuksia esiin ihan omastakin elämästä, mutta useimmiten kirja tuntui olevan vaan liian kaikkialla, eikä millään tuntunut olevan mitään pointtia.

Kirjan loputtua en olekaan yhtään varma mitä juuri tulin lukeneeksi, jotenkin vaikea ottaa selkoa mistään. Omalla tavallaan hyvin pohtiva ja erilainen kirja, mutta jotenkin en kuitenkaan päässyt missään vaiheessa ihan kärryille. Ehkä tämä johtuu osittain ennakko-odotuksista. En olettanut saavani mitään näin absurdia lukukokemusta eteeni, ja se vähän ehkä löi ällikällä. Jos olisin tiennyt mitä odottaa, olisin voinut pitää kirjasta enemmän, osata ehkä suhtautua siihen eri tavalla. Vaikea sanoa, nyt ei kuitenkaan oikein napannut.



Arvosana: Kaksi kissanpentua

Tällä osallistun kahteen haasteeseen. Reading Challengesta ruksin kohdan 44. A book that was originally written in a different language. Luetaan sateenkaaresta taas ruksin vaaleansinisen raidan.

9. joulukuuta 2015

Viides Beatle: Brian Epsteinin tarina

Vivek J. Tiwary, Andrew C. Robinson, Kyle Baker
Viides Beatle: Brian Epsteinin tarina
(The Fifth Beatle: The Brian Epstein story, 2013)
RW Kustannus, 2015
Suom. Antti Poussa
174s.


Olen suuri The Beatles -fani. Melkein tekisi mieli sanoa että kukapa ei olisi, mutta tietenkään kaikki musiikki ei ole kaikille. Minä kuitenkin nautin suuresti Beatlesin musiikista. Oikeastaan missä vaan mainitaan kyseinen bändi, mielenkiintoni herää samantien. Kun siis näin tämän sarjakuvan ensimmäisen kerran piirtäjä Andrew Robinsonin instagramissa, tiesin että haluan sen ehdottomasti lukea jonain päivänä. Onnekseni se löytyikin eräänä päivänä yllättäen lähikirjastostani.

Viides Beatle sisältää kyllä kaikki Beatlesin jäsenet, mutta kyse ei nyt olekaan heistä, vaan siitä kuinka heistä tuli kuuluisia ja kuka heidät teki kuuluisiksi, kenelle tämä kunnia myönnetään. Viides Beatle on titteli, joka tunnutaan annettavan kaikille bändin kanssa työskenneille vuoron perään. Takakannesta löytyy tähän sopiva sitaatti: "Jos kukaan oli viides Beatle, se oli Brian." -Paul McCartney. Itse olen samaa mieltä.

Brian Epstein oli 27-vuotias, kun hän ensimmäistä kertaa meni Cavern Clubille kuuntelemaan Beatlesia. Yhtyeen lavakarisma kiinnosti Briania heti, ja hän uskoikin saavansa tehtyä heistä vielä kuuluisia, suuria tähtiä. Pian tehtiinkin managerisopimus, ja Brian alkoi muovata yhtyeen imagoa. Hankittiin yhtenäiset puvut ja harjoiteltiin yhdessä kumartamista. Koska Brian hoiti perheyrityksensä musiikkiosastoa, NEMSiä, hänellä oli suhteita levy-yhtiöihin, ja niin lopulta syntyi myös kauan kaivattu ja vaivalla hankittu levytyssopimus.

Viides Beatle ei kuitenkaan ole pelkästään tätä. Se kyllä kuvaa hienosti Brianin urakkaa saada bändille näkyvyyttä, tehdä heistä "Elvistä suurempia", saada nähdä unelmansa käyvän toteen. Mutta se kuvaa myös Brianin suurta halua löytää rakkautta ja turvaa, löytää oma paikkansa maailmasta ja kuulua johonkin.

Brian kärsi syvästi yksinäisyydestä, tuohon aikaan kun homoseksuaalisuus oli vielä rikos ja se piti pitää salassa. Tulkiten signaaleja väärin saattoi tulla hakatuksi. Oikeanlaista seuraa oli vaikea löytää. Brian kärsi myös unettomuudesta, ja napsi erilaisia lääkkeitä joko uneen tai piristyäkseen. Lopulta nämä lääkkeet sitten veivätkin Brianin hengen, vain 32-vuotiaana.

Sarjakuvan kuvitus ja väritys ovat oikein onnistuneet. Pidän piirustustyylistä oikein paljon, se on mukavan näköistä ja simppeliä hauskoilla yksityiskohdilla. Sarjakuvaa on helppo lukea, ja on mukavaa ettei kaikki sivut ole samannäköisiä, vaan ruutuja on sommiteltu erilailla. Kuvista on myös helposti tunnistettavissa kaikki bändin jäsenet, jokaisella on omat tunnusmerkkinsä ja ilmeensä. Huomioon on myös otettu hyvin tarkkaan eri ajankohdat vaatetuksen ja hiusmuodin kanssa. Väritys on myös oikein kaunista ja vahvaa, se luo aivan omanlaisensa tunnelman eri tilanteisiin. Todella kaunis lopputulos.

Tarina itsessään oli samaan aikaan sekä koskettava, kaunis kuin myös hieman sekavakin. Kirja sisältää monta vuotta, joten ajassa hypitään aika pitkiäkin pätkiä. Ja näin lyhyessä sivumäärässä tuo hyppäys ei aina ollut kovin selkeä, ja välillä olikin vaikea hahmottaa tarinan kulkua. Eri hiustyylit, asut ja levyt hieman auttoivat hahmottamaan ajankohtaa, mutta olisin itse kaivannut vielä selkeämpää tapaa, vaikka edes pientä vuosilukua sivun yläkulmassa vuoden vaihtuessa.

Tarinan kauneus ja koskettavuus sen sijaan tulee itse Brianissa esiin. Niin kunnianhimoinen ja vaativa, aina pyrkimässä huipulle. Niin suuressa roolissa koko The Beatlesin imagon syntymisessä, koko bändin auttamisessa kunnolla jaloilleen, mutta kuitenkin aina taka-alalla, aina hieman ulkopuolinen. Sitä kuvaa hienosti jo albumin kansikin.

Pidin Viidennestä Beatlesta oikein paljon. Oli virkistävää lukea tuttu tarina kerrankin jostain muusta näkökulmasta, taka-alalta, kulisseista. Nähdä kaikki se vaiva, ne suuret paineet menestymisen johdosta, kuin myös kaikki ne henkilökohtaiset taakat joita Brian kantoi.


Arvosana: Neljä kissanpentua

3. joulukuuta 2015

Marraskuun luetut

Marraskuussa pidin tahattoman pitkän blogitauon, postauksia tuli ennätysvähän, enkä juuri lukenut kirjojakaan. Syy näihin oli enimmän aikani kuukaudesta vienyt tv-sarja Downton Abbey, joka koukutti hetkessä pauloihinsa. Aloitin ensimmäisen jakson ihan ohimennen eräänä päivänä, ja eihän siinä sitten kovin kauaa mennytkään kun lähes kaikki jaksot oli katsottu... Miten ihana sarja! Sydän murtuu jo pelkästä ajatuksesta että kohta se loppuu kokonaan. Toki se murtui jo monta kertaa aiemminkin sarjan aikana. Joululahjaksi olenkin jo varovaisesti toivonut uutta Downton Abbey: Muistojen aika-kirjaa, jotta voin elää heti uudelleen nuo kaikki ihanat (ja kamalat) hetket.


Lukeminen siis jäi tässä kuussa hieman taka-alalle. Sain kuitenkin lopulta luetuksi neljä kirjaa, joista kolme oli sarjakuvia.

Luetut:

Vivek J. Tiwary, Andrew C. Robinson: Viides Beatle: Brian Epsteinin tarina (174s.)
J. S. Meresmaa: Mifongin kätkemä (475s.)
Reetta Niemensivu: Lempi ja rakkaus (49s.)
Reetta Niemensivu: Saniainen kukkii juhannuksena (95s.)

Sivuja yhteensä: 793

Kaikki lukemani kirjat olivat jälleen kerran hyviä. Mifonkien pariin oli oikein ihanaa jälleen palata, The Beatles kiinnostaa aina, ja Niemensivun sarjakuvat jaksavat edelleen ihastuttaa nätillä tyylillään.

Downton Abbeyn innoittamana aloitin marraskuussa myös vihdoin Kate Mortonin Paluu Rivertoniin kirjan, se kun sijoittuu sinne 20-luvun kartanoelämään, mutten ole ehtinyt siinä vielä kovinkaan pitkälle. Jälleen myös muutama sarjakuva odottelee yöpöydällä lukijaansa. Lukeminen alkaa selvästi taas maistua, mikä on mukavaa.

Huomasin myös, että koska vuosi lähenee loppuaan, niin lähenee loppuaan myös kaikki nuo haasteet jotka olen itselleni kiusaksi ottanut. Niinpä jätinkin muut kirjat nyt hieman taka-alalle, ja yritän ottaa edes tuota Luetaan sateenkaari-haastetta hieman kiinni, siitä kun puuttuu vielä kolme raitaa. Katsotaan miten käy...

Kirjaostoksia marraskuussa ei tullut tehtyä yhtäkään. Tampereen kirjaston instagram-kilpailussa voitin itselleni kuitenkin palkinnon, ja pienestä joukosta palkintokirjoja valitsin itselleni Tuula Karjalaisen kirjan Tove Jansson: Tee työtä ja rakasta. On se vaan nätti!


Mitenkäs teidän marraskuunne? Ja hei, onhan siellä joku muukin joka on yhtä pahasti koukussa Downton Abbeyyn kuin minä?

1. joulukuuta 2015

Reetta Niemensivu x2

Reetta Niemensivu
Lempi ja rakkaus
Suuri Kurpitsa, 2010
49 s.


Lempi ja rakkaus kertoo Reetta Niemensivun Lempi-mummun elämästä. Lempi tapaa nuorena tyttönä Väinön, ja pari tapailee salaa Lempin perheeltä. Nuorten rakkautta ei kuitenkaan noin vain hyväksytä, eivätkä asiat mene aivan kuten toivottua.

Niemensivun piirustustyyli on kyllä kaunista katseltavaa. Niin maalauksellista ja nättiä, väritkin tuntuu olevan tarkoin harkittuja jokaiseen kohtaan ja liittyvän hahmojen mielentilaan. On myös kiva lukea välillä tällaista sarjakuva-albumia, missä ruudut ovat ilman tarkkoja reunaviivoja. Koko yleisilme näyttää pehmeämmälle.

Albumi on lyhyt, mutta lyhyeenkin mittaan mahtuu pitkä tarina. Lempin ja Väinön rakkaustarina on omanlainen, mutta hyvinkin aidon tuntuinen. Aina ei kaikki mene kuten on suunniteltu, sattumilta ei voi välttyä ja huhut sen kun kiertävät. Nätti ja kiva tarina kauniisti kuvitettuna.


Arvosana: Kolme kissanpentua


Reetta Niemensivu
Saniainen kukkii juhannuksena
Suuri Kurpitsa, 2013
95 s.



Saniainen kukkii juhannuksena on Niemensivun kolmas albumi, tähän astisista myös kaikista pisin. Tällä kertaa tarina sijoittuu Parkanoon juhannuksena 1928. Rippikirkko on tupaten täynnä ihmisiä, ilma on seesteinen ja kaunis. Pojat ovat pyöräilleet katsomaan rippityttöjä, ja nuori konstaapeli on juuri kihlautunut. Edellisilta on muutamalla nuorella venähtänyt kokkoa katsellessa ja erilaisia juhannustaikoja tehdessä, ja ajatukset tuppaavat karkailemaan. Kesken kaiken seesteinen ilma kuitenkin muuttuu raivoavaksi ukkosmyrskyksi, ja kirkkoon osuu salama. Monen ihmisen elämä muuttuu tuolla hetkellä.

Olipa mukavaa lukea näin pitkä ja yhtenäinen tarina. Lempi ja rakkaus oli sekin kiva, mutta tuntui jotenkin tyngältä. Aiemmin lukemani Aavepianisti ja muita kertomuksia taas sisälsi monta lyhyttä tarinaa, enkä pituuden takia tuntunut oikein pääsevän niihinkään sisälle. Tässä sen sijaan oli jo kunnolla pituutta, joten huomasin pitäväni tästä jo sen takia paljon enemmän.

Tarina soljuu myös mukavasti eteenpäin. Välillä näytetään pätkiä aattoillasta, kuinka eri nuoret viettivät iltaansa tehden taikojaan tai haaveillen tulevaisuudesta. Välillä taas siirrytään itse juhannuspäivään, kirkkoon ja siellä oleviin eri ihmisiin ja heidän kohtaloihin.

Niemensivun piirustustyyli on edelleen kaunista ja maalailevaa, siitä ei ole mitään huonoa sanottavaa. Koska itse tarinakin kumpuaa oikeista tapahtumista historiassa, se tuntuu paljon läheisemmältä. Todella kauniisti kuvattu kertomus, monine hahmoineen ja dramaattisine käänteineen.


Arvosana: Neljä kissanpentua

27. marraskuuta 2015

J. S. Meresmaa: Mifongin kätkemä

J. S. Meresmaa
Mifongin kätkemä
Myllylahti, 2015
475s.


Mifonki-sarja on tullut jo neljänteen osaansa, joten teksti sisältää spoilereita. Varoituksen sana siis niille joilla sarja kenties on vielä kesken tai lukematta. Aiemman osan postauksen löydät täältä.

Mifongin kätkemä jatkaa tarinaa suoraan siitä, mihin Mifongin mahti jäi. Fewrynn ja Dante ovat onnistuneet pelastamaan Danten siskon Linnin mustan mahdin syövereistä, mutta kunnian kirouksen poistamisesta ottaakin joku muu. Ardis on matkustanut itämantereelta poikansa Ciaranin luo, ja huomaakin joutuvansa auttamaan tämän pakoon vallananastajia. Ja vaikka Merontesia vuosikymmenen kiusannut kirous onkin vihdoin poissa, ei kestä kauaa kun toinen vitsaus on jo koettelemassa kaupunkia, ja sen myötä niin uutta kuningasta kuin Fewrynniäkin.

Olipa ihana palata jälleen Mifonkien pariin! Sarja on ollut alusta asti tasainen. Seikkailua ja matkustelua ympäri maailman riittää, jännittävät juonenkäänteet seuraavat toinen toisiaan ja erilaisia, ihania hahmoja riittää. Kirjat ovat onnistuneet yllättämään monta kertaa, useimmiten hyvällä tavalla. Sarja ei todellakaan ole mennyt normaaleja jo tallattuja polkuja myöten, vaan mennyt aivan omaa, yllättävääkin reittiä.

Viime osassa minua häiritsi Ciaran ja tämän päätökset, mutta tällä kertaa Fewrynn mietitytti eniten. Tyttö tekee todella huonoja päätöksiä koko kirjan ajan, kovin itsekkäitä ja ajattelematta. Pistän tämän nuoruuden piikkiin, mutta jotenkin tuntui välillä että nimen omaan Fewrynnin pitäisi osata tajuta hieman paremmin seurauksia. Vaan eipä se Ciarankaan kovin rauhassa aina jaksanut miettiä. Aikamoinen sisaruspari on kyllä kyseessä. Danten muutos sen sijaan oli todella positiivinen, ja jännittääkin miten jatkossa käy.

Jos aiemmissa osissa saatoin hämmentyä suurista aikahypyistä, niin tässä osassa hämmentikin sellaisen puuttuminen. Koska edellisen kirjan lukemisesta on jo taas hetki aikaa, niin muistikuvat olivat aika heikot jälleen kerran. Ja koska kirja jatkuukin suoraan siitä mihin edellinen päättyi, olisi kertaamisesta ollut paljon hyötyä ennen tähän tarttumista. Pikkuhiljaa muistikuvat kyllä palailivat, ja aika hyvin kirjassa myös kerrataan tapahtumia, joten ihan pihalla en onneksi ollut.

Ehkä osittain kirjan alun takia tämä tuntuikin hieman sellaiselta täyteosalta. Jotenkin tuli sellainen olo että tämän ja Mifongin mahdin olisi kuulunut olla samoissa kansissa? Sillä siinä missä aiempi osa selvästi kulminoitui loppua kohden tukkisillan tapahtumiin, tämä kirja onkin oikeastaan noiden tapahtumien ja seuraamusten selvittelyä. Aiempia tapahtumia setvitään kauan aikaa, ja loppu tuntuikin sitten jo tulevan petaukselle. Koko ajan tapahtumat vierivät kyllä eteenpäin, mutta jotenkin hitaasti ja varovasti.

Kirja loppui jälleen kerran kuitenkin hyvin kutkuttavaan kohtaan, hyvin yllättävälläkin tavalla. Uskon, että sarjan seuraava osa tuleekin olemaan tapahtumiltaan ja juonenkäänteiltään vieläkin kiinnostavampi kuin tämä osa. Kirja piti mielenkiinnon koko ajan yllä, yhtään kun ei voinut taaskaan arvata mihin tapahtumat ovat menossa.

Kaiken kaikkiaan tasaisen hyvä jatko-osa sarjalle. Hieman täyteosan makua, mutta kyllähän asioissa ihan eteenpäinkin päästiin. Todella suurella mielenkiinnolla odotan seuraavaa osaa!


Arvosana: Kolme kissanpentua

Haasteista osallistun tällä Reading Challengen kohtaan 34. A book with a love triangle.

11. marraskuuta 2015

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Harper Lee
Kuin surmaisi satakielen
(To Kill a Mockingbird, 1960)
Gummerus, 2005
Suom. Maija Westerlund
411 s.



Kuin surmaisi satakielen kertoo Jean Louisesta, Scoutista, nuoresta kahdeksanvuotiaasta tytöstä ja tämän perheestä. Scoutin isä, Atticus Finch, on asianajaja ja isoveli Jem muutaman vuoden vanhempi Scoutia. Jemin ja Scoutin rauhallinen maailma saa melkoisen kolauksen kun Atticus alkaa puolustaa oikeudessa erästä mustaa miestä, jota syytetään valkoisen naisen raiskauksesta. Kaikki tuntuvat pitävän Atticusta hölmönä, ja puolustusta turhana tai häpeällisenä, eikä rumilta nimityksiltä välty Scoutkaan.

Koska kirjan lukemisesta on jo toista viikkoa, muistikuvat alkavat jo hämärtyä. Yritän kuitenkin saada jotain tekstiä aikaiseksi. Kun muistelen tuota kirjan parissa vietettyä aikaa, ensimmäisenä mieleen palaa kirjan tunnelma. Alkuun hyvin rauhallinen, seesteinen ja lämmin ilmapiiri muuttuu pikkuhiljaa enteileväksi, odottavaksi. Rauha alkaa järkkyä. Oikeudenkäynnin ajaksi kaikki tuntuu pysähtyvän, seisovan paikallaan. Oikeudenkäynnin jälkeen tunnelma muuttuu jälleen odottavaksi, lopulta jopa pahaenteiseksi. Kirja piti otteessaan loppuun saakka, vaikka välissä joitain hieman hitaampia suvantoja olikin.

Mielestäni kirja on ennen kaikkea Scoutin kasvutarina. Kirjan alussa Scout ajattelee lähinnä vain itseään ja perhettään, antaa muille lapsille köniin kuullessan epämiellyttäviä huhuja, eikä juurikaan mieti miltä muista mahdollisesti tuntuu, kuinka he näkevät asiat. Tarinan ja oikeudenkäynnin edetessä Scout alkaa ymmärtää maailmaa paljon enemmän, sen kulkua, oikeutta ja epäoikeudenmukaisuutta. Kirja kerrotaan Scoutin näkökulmasta, mikä on mielestäni hyvä valinta. Se tuo tarinaan lisää viattomuutta, eikä Scoutista voi olla pitämättä.

Kirjan hahmot ovatkin kaikki hyvin mieleenpainuvia. Atticus on oikea oikeuden perikuva, rauhallinen, hyvää tahtova ja rakastava isä. Hän kulkee omaa tietään, vaikkei se aina helppoa olekaan. Scout ja Jem kunnioittavat isäänsä hyvin paljon, vaikka välillä kapinoivatkin vastaan, kuten lasten kuuluukin. Kirjassa on myös paljon sivuhahmoja, jotka tuovat kivasti väriä tarinaan. Kirjan kiinnostavimpiin sivutarinoihin kuuluu myös mysteeri Boo Radleystä. Scout perheineen asuu Radleyn aukion vieressä, ja lapset ovatkin kovin kiinnostuneita siitä, miksei Boo Radley ole tullut ulos talosta vuosikymmeniin.

Kyseessä on hieno klassikkoteos, jonka soisin mahdollisimman monen lukevan. Nautin kirjan parissa todella paljon. Scout on ihastuttava päähenkilö, juoni on vetävä ja tarina tärkeä ja ajankohtainenkin. Täytyy myös mainita, että kirjan loppu oli harvinaisen kaunis, pidin siitä kovasti. Jotenkin summasi koko tarinan kauniisti yhteen.


Arvosana: Neljä kissanpentua

7. marraskuuta 2015

Lokakuun kooste

Voi marraskuu minkä teit, kun tulit näin pian. Pimeys, märkyys ja ainainen väsymys ovat saapuneet taas jäädäkseen... Mutta toisaalta, nyt on myös jo aika kohdistaa pikkuhiljaa katse jouluun! Tai ainakin minä kohdistan, enää kuusi ja puoli viikkoa aikaa!

Siirretään katse kuitenkin vielä hetkeksi lokakuuhun. Lokakuu on minun synttärikuukauteni, mikä on tietysti aina mukavaa (vai onko enää?). Synttäreideni lisäksi lokakuussa oli myös Helsingin kirjamessut, joille itsekin osallistuin tänä vuonna. Kirjoitin siitä myös lyhyehkön postauksen.

Kirjallisesti lokakuu olisi voinut olla parempikin, alku lähti hyvin liikkeelle mutta loppukuusta tahti hiipui. Otin kuukauden teemaksi Halloweenin, ja aikeeksi lukea jotain hieman synkempää sen kunniaksi.

Luetut:

Robert Kirkman: The Walking Dead - Ensimmäinen kirja (304 s., postaus tulossa?)
Sarah Lotz: Kolme (494s.)
Ellen Degeneres: Seriously... I'm Kidding (äänikirja, n. 3h)
Kieron Gillen: The Wicked + The Divine, Vol. 1: The Faust Act (e-kirja, 144s., postaus tulossa?)
Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen (411s.)

Sivuja yhteensä: 1353 + 3h

Jotenkin hauskaa, että tulin lukeneeksi sekä perinteisessä muodossa, e-muodossa kuin myös äänikirjamuodossa näinkin erilaisia kirjoja. Suunnittelemistani lokakuun lukemisista luin kolme viidestä. Gillian Flynnin Paha paikka sekä Nora Robertsin noitakirja saavat jäädä odottamaan parempaa hetkeä. 

Sivumäärällisesti kuukausi oli yllättävän hyvä, kerrankin tuli luettua hieman pidempiä kirjoja useampi kappale. Laadullisesti kuukausi oli sen sijaan hieman vaihtelevampi mitä edellinen.

Kuukauden parhaimmaksi lukukokemukseksi sanoisin Kirkmanin The Walking Dead sarjakuvan. En missään vaiheessa saanut aikaiseksi tehtyä siitä omaa postausta, mutta koska minulla on nyt kirjastosta lainassa Toinen kirja, ajattelin tehdä niistä lopulta sitten yhteispostauksen. Jotain kuitenkin kun haluaisin niistä kirjoittaa, sen verran mainio oli tämä ensimmäinen osa.

Kauas ei jäänyt myöskään Harper Leen Kuin surmaisi satakielen. Tästäkin on postaus vielä odottamassa kirjoittajaansa, mutta voin jo sanoa että nautin kirjasta kovasti, ja olen oikein iloinen että tämäkin klassikko on nyt luettu.

Lotzin Kolme oli hieman pettymys kauhukirjallisuuden joukossa, mutta ihan ok lukukokemus sekin. Gillenin sarjakuva jätti myöskin hieman yllättäen aika kylmäksi, odotukset olivat sen kohdalla aika korkealla. Koska minulla ei juurikaan ole siitä sanottavana juuta eikä jaata, en tiedä onko järkeä tehdä siitä omaa postausta. En tahdo enää edes muistaa mitä siinä tapahtui ja miksi, joten sekin kertoo jo aika paljon.


Ostoksia:

Kirjamessuilta mukaan tarttui kuusi kirjaa, jotka kirjoitinkin jo auki kirjamessupostauksessa. Näiden lisäksi ostin alkukuukaudesta muutamia kirjoja eri kohteista.

Lauren Oliverin Delirium, Bo Carpelanin Lapsuus ja Ranya ElRamlyn Auringon asema tarttuivat mukaan kirpparilta parin euron yhteishintaan. Chimamanda Ngozi Adichien Huominen on liian kaukana on kirjaston poistomyynnistä ja John Williamsin Stoner nettikaupasta. 


Näiden ostosten myötä kirjahyllyni kapasiteetti onkin tullut mittaansa, eikä kaikille löydy enää paikkaa hyllystä... Vaan onneksi nämä on tällaisia kivoja ongelmia.

Kivaa marraskuuta kaikille!

3. marraskuuta 2015

Liebster-tunnustus

Hetki on taas vierähtänyt bloggaamatta, mutta tällä kertaa siihen on muitakin syitä kuin laiskuus. Olin nimittäin aikalailla koko viime viikon kiinni Halloween-valmisteluissa. Jo muutamana vuonna on ollut tapana järjestää suurehkot juhlat kotipaikkakunnallani, ja valmisteluihin tuppaa menemään jonkin verran aikaa, vaikken aivan pääjärjestäjiin kuulukaan. Olin siis reissussa koko viikon enkä juurikaan avannut bloggeria saatika juuri mitään muutakaan somekanavaa. Halloween saatiin kuitenkin juhlittua onnistuneesti, ja on aika vihdoin palailla arkeen.

Ennen kuin alan väkertää odottavia kirja-arvosteluita, teen vihdoin tämän Liebster-tunnustus-haasteen, jonka Sivu sivulta-kirjablogin Jenni antoi minulle jo jokin aika sitten, kiitos kovasti vain sinne!

Koska olen tällä hetkellä aivan pihalla blogimaailman tapahtumista, en nyt haasta ketään, sen verran paljon tämä on jo pyörinyt ympäriinsä. Tässä siis Jennin kysymykset ja vastaukseni niihin.


1. Jos saisit lukea enää vain yhden kirjan, mikä se olisi?
Liian vaikea kysymys! Voisin vastata että uusimman Mifonki-sarjan kirjan, Mifongin kätkemän, koska sain sen juuri kirjastosta enkä malta odottaa sen aloittamista. Tai voisin vastata Stonerin, koska ostin sen aivan äskettäin ja haluaisin kovasti, kovasti tietää mistä kaikki puhuvat. Tai sitten joku Irvingin tai Murakamin kirja... Tai joku Harry Potter.

2. Missä luet mieluiten?
Kotona. En juurikaan tykkää lukea matkustaessa, sillä yleensä nukahdan parin sivun jälkeen. Ulkona lukeminen vie muutenkin yleensä huomion muualle kirjasta. Kotona luen yleensä sängyllä, joskus harvoin sohvalla ja joskus pöydän ääressä. 

3. Luetko mieluummin onnellisia loppuja vai sellaisia, jotka jäävät mietityttämään?
Huomaan olevani yleensä huomattavasti tyytyväisempi loppuihin, jotka jäävät jollain tapaa mietityttämään. Joskus sitä toki kaipaa onnellisia loppuja, varsinkin jos kirjan hahmoille on tapahtunut kirjan aikana paljon kaikkea huonoa. Mutta noin yleensä tykkään ennemmin mietityttävistä lopuista, oli se sitten ns. avoin tai vaikkapa jotenkin epämiellyttävä. Tykkään että kirjailija jollain tavalla järkyttää lukijaa, herättää tunteita ja antaa ajattelemisen aihetta.

4. Kertoisitko muutaman kirjan, jota suosittelisit kaikille? 
No toki! Bernard Beckettin Genesis on huippu, Harper Leen Kuin surmaisi satakielen on hieno klassikko, Montgomeryn Runotytöt iki-ihana tyttösarja ja sarjakuvista kannattaa tutustua ainakin Saga-sarjaan ja Kati Närhen Agnes-sarjaan, molemmat mahtavia.

5. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan?
Olisi kiva nähdä koko Eragon-sarjasta hyvin tehty elokuvasarja. Mutta valitettavasti ensimmäisestä kirjasta on jo tehty aivan järkyttävän huono elokuva, jolle ei kaiketi ikinä suunniteltukaan jatkoa, eikä se sitä ole saamassakaan. Aika harmi, sillä pidän kyllä kirjasarjasta.

6. Minkä fantasiakirjan satumaailmaa sinun ajatuksiesi satumaa muistuttaa eniten?
En tiedä lasketaanko Taru sormusten herrasta Keski-Maata aivan satumaaksi, mutta vastaan silti sen. On haltioita, kääpiöitä, lohikäärmeitä ja taikuutta. Pienenä miinuksena Sauron ja örkit, mutta ehkä niitä ei nyt oteta lukuun. Tai itseasiassa nyt kun miettii, niin nuo kriteerit käyvät myös Eragoniin.

7. Mikä on huonoin lukemasi kirja? Miksi?
Luen todella harvoin tosi huonoja kirjoja, joten tämä on aika vaikea kysymys. Mutta tässä Goodreadsia selaillessani huomasin että olen antanut yhden tähden sellaiselle kirjalle kuin Käärmeitä ja lävistyksiä, jonka joskus aikoinaan luin. Kovin paljoa minulla ei kirjasta ole muistikuvia, muuta kuin että se oli sekava, ällöttävä ja kertakaikkiaan huono.

8. Minkä kirjan päähenkilö on sinusta mielenkiintoisin?
Mielenkiintoisia hahmoja on kirjat pullollaan, mutta aina välillä muutama nousee selvemmin esiin. Mainita voisin ainakin Kambilin (Purppuranpunainen hibiskus), Scoutin (Kuin surmaisi satakielen) ja Flavian (Piiraan maku makea). Nähtävästi nuoret tytöt päähenkilöinä ovat mielestäni mielenkiintoisimpia.

9. Luetko runoja?
En juuri lainkaan. Antti Holman Kauheimmat runot kyllä aion lukea, varsinkin nyt kun se löytyy omasta hyllystä.

10. Suunnitteletko lukemista tarkasti?
Noo toisinaan, toisinaan en. Viime aikoina olen tehnyt hieman tarkempaa listausta mitkä kirjat aion seuraavaksi lukea, kuten esim. lokakuussa halloween-teemaisia kirjoja. En kuitenkaan oikeastaan tykkää kamalasti suunnitella lukemista, sillä toisinaan yhdessäkin kirjassa saattaa kestää kauankin, ja sillä välin fiilikset on saattaneet jo vaihtua eikä seuraava pinossa kiinnostakaan enää. Ajattelinkin mennä loppuvuoden aikalailla ihan fiiliksen mukaan, kunhan tämänhetkiset kirjastolainat ym. on luettu.

11. Mikä kirja on sykäyttänyt sinua eniten?
Ensimmäisenä tulee mieleen Haruki Murakamin Kafka rannalla. Se nimen omaan sykäytti, oikein kunnolla. Alusta asti tajusi että nyt ollaan jonkin erityisen äärellä, ja se tunne vain kasvoi kirjan edetessä.

26. lokakuuta 2015

Pieni postaus kirjamessuista

Olin tänä vuonna ensimmäistä kertaa Helsingin Kirjamessuilla! Päiväksi valikoitui lauantai, ja vietinkin messuilla aikalailla koko päivän, jonka jälkeen oli vielä hetki aikaa rauhoittua ennen Tampereelle lähtevää paluujunaa. Jalkojen puolesta olen iloinen vain yhdestä messupäivästä, mutta olisihan siellä ohjelman puolesta voinut messuilla kauemminkin. Yksi päivä oli kuitenkin riittävä aika tehdä hyviä löytöjä ja kierrellä suunnattoman kirjamäärän keskellä.

Kuvamateriaalia minulla ei messuilta kyllä juurikaan ole, kahta huonoa kuvaa Antti Holmasta lukuunottamatta. Lähdin messuille puhtaasti nauttimaan tunnelmasta ja tekemään hyviä löytöjä ystäväni kanssa. Bloggaaja-minä jäi aivan taka-alalle, ja vasta kotona tajusin että aika huonosti hoidin homman sillä saralla... Mutta annettakoon se tällä kertaa anteeksi. Alkuun tuli pienoinen kauhukuva, voisiko täältä paljouden keskeltä tosiaan löytääkin jotain? Ja toisaalta kun kirjoja on niin paljon, niin miten pystyy karsimaan löydöt lompakkoystävälliseen määrään? Pikkuhiljaa sitä kuitenkin rentoutui ja sitä tajusi että onhan tässä aikaa kierrellä. Löytöjäkin tuli lopulta tehtyä. Tässä siis messuostokseni:

Erin Morgenstern: Yösirkus (3e)
L. M. Montgomery: Anna omassa kodissaan (5e)
L. M. Montgomery: Annan unelmavuodet (5e)
Yann Martel: Beatrice ja Vergilius (2e)
Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys (2e)
Antti Holma: Kauheimmat runot (19e)

Oltiin kyllä merkitty ylös muutamia paneelikeskusteluita joita voisi mennä kuuntelemaan, mutta päädyimme lopulta vain kahteen. Jotenkin aika vain kului, ja huomasimme yleensä vasta jälkikäteen että kappas, se ja se olisi nyt menossa. Kiertelyyn kului tosi paljon aikaa, ja ihan kiva niin. Ei haitannut vaikka kävi läpi samoja antikvariaattihyllyjä toistamiseen, ensimmäisellä kerralla kun ei välttämättä huomannut aivan kaikkia helmiä. Antikvariaattipuolella vietimmekin suurimman osan ajasta.

Ne kaksi keskustelua joihin päädyimme yleisöksi olivat Leonardo oikealta vasemmalle ja Antti Holman Kauheimmat runot. Holman luota pistimmekin sitten töpinäksi Otavan pisteelle, ja olimme jonon etummaisina odottamassa runokirjojen signeerauksia (Jos siis satuitte näkemään jonkun harmaapipoisen tytsyn jonon etupäässä, se olin minä.). Signeeratusta kirjasta tulee oikein hyvä mieli, eikä hintakaan kirpaissut yhtään. Sen verran hurmaava hymy Holmalla on. Ja hyvin ne runot myös viihdytti väsyneitä matkalaisia menomatkalla kotiin.


Kiva reissu siis takana! Ensi vuonna voisi harkita olevansa kauemminkin aikaa, voisi ainakin viettää kirjailijakeskusteluissa hieman enemmän aikaa, yrittää sillä tavoin ottaa kaiken irti tapahtumasta. Kiva kokemus se oli kyllä näinkin, tästä on hyvä jatkaa taas syksyä ja alkavaa talvea eteenpäin.

Scarabe-kustannukselle vielä suuri kiitos messulipusta, ja suuret pahoitteluni kun en kerennyt teidän loossissa piipahtaa! Aika kului vauhdilla ja aloin vasta aivan loppuvaiheilla hahmottaa messuhallin koordinaatteja, olin aikalailla koko ajan aivan pihalla olinpaikastani. En kuitenkaan eksynyt kertaakaan!

Siinäpä se, onko muita hyviä löytöjä tehneitä messuilijoita?

21. lokakuuta 2015

Sarah Lotz: Kolme

Sarah Lotz
Kolme
(The Three, 2014)
Karisto, 2014
Suom: J. Pekka Mäkelä
494s.


Neljä eri matkustajakonetta tippuu alas taivaalta samana päivänä, vain hetki toisensa jälkeen. Neljä konetta, neljässä eri maassa. Sitten kolmelta onnettomuuspaikalta löytyy hengissä lapsi. Salaliittoteoriat ottavat vallan heti onnettomuuden jälkeen, sillä lasten selviytyminen on kuin ihme. Pian alkaa spekulaatiot myös siitä, onko neljännestäkin koneesta selvinnyt joku hengissä. Mustan torstain seuraukset seuraavat pitkään lasten omaisia, varsinkin kun huomataan että lapset eivät ole enää entisensä. Tapahtumista on kirjoitettu kirja Musta torstai, jossa kirjailija paljastaa lukuisien haastatteluiden ja tutkimusten avulla, mitä tuona päivänä oikein tapahtui, ja mitä siitä lopulta seurasi.

Kolme on hyvin erilainen kirja mitä olen aiemmin lukenut. Se koostuu lähes kokonaan erilaisista haastatteluista, chat-viesteistä ja äänityksistä, jotka on koottu kirjaan Musta torstai. Siis kirja kirjan sisällä. Vain alussa ja lopussa on lyhyt pätkä normaalia kerrontaa, muuten tapahtumia käydään läpi muistellen monista eri näkökulmista. Eloonjääneiden ja Salaliittoteorioiden kappaleet vuorottelevat, välillä kuullaan lasten omaisten tai huoltajien näkökulmia ja heihin liittyviä asioita, väliin taas luetaan siitä miten eri salaliittoteoriat saivat alkunsa ja kuinka ne vaikuttivat asioiden kulkuun.

Kolme on kauhu-hyllystä kirjastosta, ja kuulosti kivan pelottavalta ja creepyltä näin halloweenin alla luettuna. En kuitenkaan oikein saanut tältä kirjalta sitä mitä lähdin hakemaan. Toisaalta sain vetävän juonen ja jännittäviä tapahtumia, mutta missään nimessä en tätä kyllä kauhuksi alkaisi määrittelemään. Ei siis pelottanut missään vaiheessa, yhtään. Uskon että itse kerrontatyyli vaikutti tähän asiaan paljonkin, perinteinen tyyli olisi ollut varmasti paljon pelottavampi. Tapahtumat kuitenkin kiehtoivat alusta alkaen, ja halusin kyllä kovasti tietää miten tarinan käy.

Lapset ovat aina kaikista pelottavimpia mitä tulee ainakin kauhuelokuviin, joten ajattelinkin että nyt ollaan asian ytimessä. No, eivät ne lapset kovin pelottavia olleet, mutta kaikki heistä kertovat osuudet olivat silti kiinnostavimpia. Jo alussa lukija saa selville, että lapset eivät ole täysin normaaleja. Harmi vain, että sitä se on lopulta koko kirjan ajan. Välillä vaan pohditaan ovatko he kenties alieneita vai ilmestyskirjan Neljä ratsastajaa, ja olisiko neljänneltä onnettomuuspaikalta löydettävissä neljäskin eloonjäänyt lapsi.

Erikoinen kirja tämä kyllä on. Aivan erilainen lähestymistapa mitä milloinkaan ennen, ja kieltämättä kannen teksti Amazonilta "Joudut muistuttamaan itsellesi, että tarina on keksitty" pitää kyllä paikkansa. Eri raportit, haastattelut, äänitallenteet sun muut on vaikuttava keino, ja tuntuu hyvin uskottavalta. Koko Musta torstai on tehty hyvin uskottavalla tavalla. Jos kyseisenlainen tapahtuma tapahtuisi oikeassa elämässä, ei varmasti kestäisi kauaa kun joku olisi jo tällaisen kirjan siitä kirjoittanut.

Siitä pidin, miten jotkut kappaleiden alut antoivat pieniä vihjeitä tulevasta aivan ohimennen. Se piti kiinnostusta yllä ja täytyi aina lukea vielä yksi kappale, jotta saisi tietää enemmän. Pientä karsimista olisi silti ehkä voinut tehdä, sillä välillä meni aika kauankin aikaa että jonkin tapahtuman taustat selvisivät. Tuntui että kirjassa on vähän liikaa kaikkea, liian monia eri ihmisiä antamassa haastattelua, liian monia eri näkökulmia.

Loppujen lopuksi kirja oli ihan hyvä. Juoni oli vetävä ja tarina omalla tavallaan sopivan jännittävä, vaikka itse kauhuelementit jäivätkin harmikseni puuttumaan. Toisinaan alkuun turhilta tuntuvat pätkät puuduttivat ja välillä tarina tuntui hieman polkevan paikallaan. Hahmot olivat kyllä mielenkiintoisia ja osa hyvinkin mieleenpainuvia, mukavan erilaisia kaikki. Pidin myös kirjan lopusta, vaikka olisi sekin voinut ehkä olla vielä parempikin. Hyvä kokonaisuus, mutta ei ihan sitä mitä luulin saavani.


Huomasin kirjan luettuani, että kirjailijalta on juuri ilmestynyt toinenkin kirja, Neljäs päivä, joka kaiketi sivuaa hieman tässä kirjassa tapahtuvia asioita, mutta toimii myös itsenäisenä teoksena. Se kuulosti mielestäni hieman pelottavammalta kuin tämä, joten voi olla että tartun tulevaisuudessa siihenkin.


Arvosana: Kolme kissanpentua

16. lokakuuta 2015

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

Ernest Hemingway
Vanhus ja meri
(The Old Man and the Sea, 1952)
Tammi, 2009
Suom. Tauno Tainio
133 s.


Vanhus ja meri kertoo nimensä mukaisesti vanhuksesta, ja merestä. Vanhus on kalastanut jo 84 päivää ilman saalista, ja uskookin että seuraava päivä on muutoksen aika, silloin se iso kala tulee. Vanhus lähtee merelle yksin pienen veneensä kanssa, aiemmin häntä auttanut poika on mennyt onnekkaamman kalastaja-aluksen kyytiin. Vanhus seilaa tällä kertaa hieman pidemmälle ulapalle, ja jää odottamaan pyydyksineen kalaa. Lopulta syöttiin tarttuu kuin tarttuukin suuri kala, ja niin alkaa vanhuksen ja kalan välinen pitkä uuvutustaistelu elämästä ja kuolemasta.

Lainasin kirjan ihan hetken mielijohteesta kirjastosta, kun se sattui sieltä hyllystä niin pistämään silmään. Johan oli aikakin jo tarttua kyseisen kuuluisan ja arvostetun kirjailijan tuotantoon, ja tunnettuun kirjaan. Kirja houkutteli jo pelkästään mittansa ansiosta, lyhyt kirja kun ei jäisi viikoiksi luultavasti kesken. Myös kansi on houkuttelevan sininen ja simppeli.

Nopealukuinen ja lyhyt Vanhus ja meri kyllä on, mutta ei kuitenkaan mikään helpoin luettava. Koin kirjan alusta loppuun saakka hyvin surullisena ja haikeana, välillä suorastaan masentavana. Vanhus on yksin ja hyvin yksinäinen, poikakaan ei enää ole hänen mukanaan merellä. Hän käy vuoropuhelua itsensä kanssa sekä ääneen että ajatuksissaan, muistuttelee itseään syömään vaikkei maistuisikaan ja kaipailee poikaa avukseen.

Tarina ja kerronta on hyvin vähäeleistä, kuten itse tapahtumatkin. Vanhus puhelee yksinään, meri on tyyni, kala vetää venettä. Asetelma on yksinkertainen, kovin paljoa kirjassa ei oikeastaan tapahdu, mutta tapahtuu kuitenkin. Kirjasta on oikeastaan hyvin vaikea kertoa yhtään mitään, ilman että paljastaa liikaa. Se kun se pitää ennemmin kokea itse. Mielestäni on kiva yleensäkin lähteä lukemaan kirjaa kuin kirjaa juuri tietämättä mitään.

Kirja on välillä kuitenkin aika toiveikas, on mukava ajatella että vanhus on vihdoin saanut koukkuunsa isoimman kalansa ja hänen onnensa on selvästi kääntynyt. Näin vanhus itsekin väliin ajattelee. Välillä taas tulee toivottomia hetkiä, niin vanhukselle kuin lukijallekin. Vanhuksen kädet väsyvät, selkään sattuu, mieli sumenee ponnistuksesta ja syödäkin pitäisi. Kunpa poika olisi siellä vanhuksen kanssa, sitä toivoo.

Vähäeleinen ja simppeli kirja, jossa on silti todella koukuttava juoni ja tarina. Kerronta ei minua ainakaan missään vaiheessa puuduttanut, vaikka ymmärrän kyllä että sekin on mahdollista. Loppua kohden nousee monenlaisia tunteita esiin, taas niin lukijalla kuin vanhuksellakin. Toivo ja epätoivo vuorottelevat läsnäolollaan.

Pidin kirjasta lopulta todella paljon, tarina jäi mieleen pitkäksi aikaa. Näin pienenä välipalakirjana oikein vaikuttava teos. Voisin kuvitella lukevani tämän joskus uudestaankin.



Arvosana: Neljä kissanpentua

Tällä kirjalla osallistun myös Reading Challengeen ja ruksaan kohdan 18. A Pulitzer Prize-winning book.

12. lokakuuta 2015

Seitsemän kuolemansyntiä Book Tag

Nappasin blogista Tyttö ja liian suuri kasa kirjoja tällaisen haasteen, joka kuulosti mielestäni hauskalta ja simppeliltä tehitsekin. Haasteen nimi on siis Seitsemän kuolemansyntiä, ja alkuperä taitaa olla YouTubesta. Seitsemän syntiä, seitsemän kirja-aiheista kysymystä, olkaa hyvät.


1. Ahneus: Mikä on kallein kirjasi? Entä edullisin kirjasi?
No, koska kirjat ovat nykyään aika kalliita eikä raha kasva puussa (ei edes siinä rahapuussa), hennon aika harvoin ostaa kirjoja uusina. Suurin osa ostoistani on yleensä kirppareilta tai alennusmyynneistä, mikä on varmaan aika yleistä. Aikalailla yleensä käytän kirjaan jonkun 2-10 euroa, joskus enemmän. Edullisimmat kirjani ovat olleet joko ilmaisia (Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa e-kirja) tai kirpparilta huimaan 20 sentin hintaan ( Kanssasi aina). Harvat kalleimmat kirjani ovat varmaan jotain parin-kolmenkympin luokkaa, ja veikkaisin että Christopher Paolinin Eragon oli suht kallis kun sen aikoinaan yläasteella hankin uutena. Vaikea sanoa, ei voi muistaa niin kauas. Lähiaikoina en kuitenkaan ole moisia ostoksia tehnyt.


2. Viha: Kirjailija, johon viha-rakkaus-suhde?
En usko että minulla on sellaista. Yleensä joko tykkään tai en, vielä ei juurikaan ole tullut vastaan aivan ääripäitä samalta kirjailijalta. John Greenin kirjoista pidän, mutta Kaikki viimeiset sanat ei niin iskenyt. John Irvingiltä sen sijaan olen lukenut vasta kaksi kirjaa, joista molemmista pidin, tosin toisesta huomattavasti enemmän. Niissä ehkä on vain se, että niiden lukeminen on toisinaan aika vaivalloista, teksti on tuhtia ja keskittymisen täytyy olla huipussaan. Ian McEwanilta ja Dan Brownilta olen lukenut sekä hyviä että meh-kirjoja. Todellista viha-rakkaus-suhdetta ei kyllä vielä ole tullut vastaan.


3. Ylensyönti: Minkä kirjan olet ahminut/lukenut uudestaan ja uudestaan?
Harry Potterit, tietty. Eihän niitä voi olla ahmimatta, ah mikä sarja. Näiden lisäksi Houkutus ja koko se sarja on tullut nyt jo luettua aika moneen kertaan, kuin myös edellä mainitsemani Eragon. Runotytöt olen lukenut myös aika monesti aina joulun aikaan. Itseasiassa juuri muita en edes keksi, mikä on aika yllättävää. Luulin aina lukevani paljon kirjoja uusiksi, mutta eihän niitä olekaan kuin nämä tietyt vain. Ja näistäkin oikeastaan enää Potterit ja Runotytöt (ja ehkä nykyään myös Annat...). Kai se on sitä kun lukulista kasvaa, ja uusintaluvuista tulee huono omatunto kaikkia niitä lukemattomia kirjoja kohtaan... Joskus on edelleen kiva tarttua näihin mainitsemiini sarjoihin uudelleen, niistä tulee jo hieman nostalginen olo. Mutta vain nämä tietyt nähtävästi.


4. Laiskuus: Minkä kirjan lukemista olet siirtänyt laiskuuden vuoksi?
Huoh, aika moniakin hyllyssä nojailevia, jotkut ovat odottaneet siellä vuoroaan parhaimmillaan monia vuosia... Mutta laiskuutta se ei sinänsä ole, on vain tullut aina mielenkiintoisempia kirjoja eteen. Ehkä laiskuuteen menevät kaikki ne klassikot, jotka pitäisi olla luettuna hyvänen aika miten et ole tätä lukenut. Mutta kun en vaan ole. Ja kirjastolainat, niitä on kiva lykätä kuukausikaupalla eteenpäin, kunnes ne on joko pakko lukea tai palauttaa lukemattomana. Niissä tuntuu aina laiskistuvan, vaikka alkuun ei malttaisi odottaa niiden lukemista. Jos nyt pitää joitain nimiä mainita, niin hyllyssä odottaa esimerkiksi Murakamin 1Q84, Kate Mortonin Paluu Rivertoniin ja paljon lukemattomia Irvingejä, joihin olen monesti meinannut tarttua, mutta aina lykännyt "parempaan hetkeen".


5. Ylpeys: Mistä kirjasta puhut eniten, jotta näyttäisit muiden silmissä fiksummalta?
Hah, en kyllä varmaan mistään tuon takia. Ei toimi minulla, se ei saisi todellakaan fiksumman näköiseksi, varmaan vain saarnaavaksi tai hulluksi. Toki mielelläni puhun ja keskustelen kirjoista milloin vain, se on aina mukavaa. Juttua syntyy lähinnä sellaisista jotka olen juuri lukenut tai jotka todella haluaisin muidenkin lukevan. Pottereista olen varmaan elämäni aikana eniten puhunut, mutta fanityttöilyksihän se on aina mennyt, ei siitä fiksua saa tekemälläkään. Onneksi seura on ollut samanlaista.


6. Himo: Mitä piirrettä pidät kirjan hahmossa viehättävimpänä?
Hmmm, mielenkiintoista! Ensimmäisenä tulee mieleen huumori, se iskee aina. Hahmossa täytyy myös olla jonkinlaista särmää, oli se sitten pientä kukkoilua tai herkkyyttä, se iskee. Jotkut voisi varmaan sanoa että minuun iskee kaikki sentimentaalisimmat hahmot, kaikki synkistelijät ja angstaavat. Ja kun sitä oikein miettii, niin voihan siinä pieni totuuskin itää... Mutta no järkevät hahmot yleensäkin, tyhmyys ei ole kovin viehättävää. Tai no, Ron on poikkeus.


7. Kateus: Minkä kirjan haluaisit saada lahjaksi kaikista eniten?
Niitä voisi olla paljon, mutta nyt ei kyllä tule mieleen yhtäkään. Minä kyllä ilahdun mistä tahansa kirjasta lahjana, voiko muka parempaa olla? Sarjakuvia olisi ihana saada kunnon kokoelma, sitä haluaisin kartuttaa. Ja tietysti jotkut kalliit kirjat, joita ei henno ostaa itse ja joita ei löydy kirppareilta. Ja hienot ja kauniskantiset klassikot olisi myös aina mieleisiä, tyyliin Anna Karenina, Jane Austenin romaanit ym.


En lähde viemään tätä haastetta nyt eteenpäin kellekään, mutta jos mieli tekee vastailla näihin kysymyksiin, niin napatkaa haaste ihmeessä itsellenne! Erilaisia haastepostauksia on aina mukava lueskella muiden postausten ohessa.

6. lokakuuta 2015

Syyskuun kooste ja lokakuun suunnitelmia


No huh, miten se syksy jo näin pitkälle pääsi livahtamaan? Toisaalta ihanaa, että kohta kaupoista löytyy jo joululehtiä ja koristeita, minä kun olen henkeen ja vereen jouluihminen ja joulun odottaja. Joulu on päivissä niin nopeasti ohi, että tykkään tunnelmoida sitä jo kuukausia etukäteen. Toki tunnelmoin muutenkin syksyä ja pimeneviä iltoja, syksyllä sitä herää kunnolla eloon.

Kirjallisesti syyskuu meni aika heikonlaisesti. Olen ollut aika epäaktiivinen bloggaaja, lukeminen ei ole oikeastaan kiinnostanut. Toisaalta, minulla oli kesken pitkän aikaa yksi hyvä kirja, jota vaan luin tosi hitaasti. Ja aina kun luin, lukeminen kyllä maistui ja kirja eteni. Jotenkin kuitenkin ajatus lukemisesta ei innostanut, ja yleensä lukemiseen käytetty aika menikin nyt videopelien pelailuun. (Crash Bandicootit oli alennuksessa pleikkari-storessa, eihän sitä voinut vastustaa...)

Ja mitäs sitä sitten tuli syyskuussa luettua? No, aika vähän. Kuukauden viimeisenä viikonloppuna saldona oli vasta yksi kirja ja yksi sarjakuva. Maanantaina sitten tajusin kuinka vähän kuukautta on enää jäljellä ja pienisuuri suorittaja minussa heräsi. Ei muutakun hihat heilumaan, ja pian olikin saldo tuplattu.


Luetut:

Kurtis J. Wiebe: Rat Queens, Vol. 1: Sass and Sorcery (128s.)
Susan Fletcher: Noidan rippi (400s.)
Tiitu Takalo: Jää (63s.)
Ernest Hemingway: Vanhus ja meri (133s.)


Sivuja yhteensä: 724


Juu, sivumäärällä ei kauheasti kehuskella. Hyviä kirjoja kuitenkin luin, joten se onneksi hieman kompensoi määrää. Noidan rippi oli mahtava ja pääsikin ehdottomasti lempikirjojeni joukkoon ihanalla tarinallaan. Rat Queens ei pettänyt, sain siltä sen mitä odotinkin, mahtavat hahmot ja jännittävän juonen. Tiitu Takalon Jää oli hyvä kokonaisuus erilaisia sarjakuvanovelleja, ja Vanhus ja meri jäi pitkäksi aikaa mieleen erilaisella tarinallaan. 

Syyskuun ostoksista teinkin aiemmin jo ihan oman postauksen, joka löytyy täältä.

Lokakuuksi otin vastaan tuolla instagramin puolella erään kirja-aiheisen haasteen, jossa on tarkoituksena ottaa siis kuva päivässä erilaisin ohjein. Teema on syksy ja halloween, mikä sopii minulle mainiosti. En lue kovin paljon kauhukirjallisuutta tai vastaavaa, joten sen puolesta voi olla aika haastavaakin joinain päivinä. Ja juuri sen takia siihen osallistunkin. 

On mukavaa hieman haastaa itseään välillä ja tietoisesti hakeutua mukavuusalueensa ulkopuolelle. Lainasinkin kirjastosta muutaman kirjan jotka joko menevät kategoriaan "kauhu" tai ovat muuten vain synkkiä aiheiltaan.

Tällä hetkellä olen lukemassa Sarah Lotzin kirjaa Kolme, joka on tähän mennessä ainakin ollut aika koukuttava ja jännittäväkin, vaikkei vielä juuri mitään kovin karmivaa olekaan ollut. Tässä kuussa tulen lukemaan hieman myös zombisarjakuvaa The Walking Deadin muodossa sekä lisää Gillian Flynnin karmivia henkilöhahmoja Pahassa paikassa. Nora Roberts toimii nopeana välipalana muiden seassa, aiheena kuitenkin noidat. Tarkoituksena olisi myös ehtiä lukea vihdoin Kuin surmaisi satakielen, mutta saa nähdä miten käy, kiireitäkin kun tuntuu olevan aika paljon. Jos aikaa kuitenkin näille kaikille riittää, niin yöpöydällä odottaa kyllä lisää synkkiä kirjoja.

Helsingin kirjamessutkin on tulossa, ja minäkin tulen siellä piipahtamaan ainakin yhden päivän ajan. Muutama ohjelmanumero on ympyröity, mutta voi olla että suurin osa ajasta menee siellä täällä haahuiluun. Loppukuusta onkin sitten halloween ja meillä jo perinteeksi muodostunut halloween-juhla. Asu on melkein valmis!

Sellaiset lokakuun suunnitelmat täällä, toivottavasti aikaa riittää tällä kertaa hieman enemmän kirjoillekin. 

Kivaa lokakuuta kaikille! 

1. lokakuuta 2015

Tiitu Takalo x3

Kehä
Suuri Kurpitsa, 2007
60 s.

Kehä kertoo nuoresta Juliasta, joka harrastaa nyrkkeilyä. Salilla hän tapaa Alexandran, ja tytöt ystävystyvät. On kuin Julia olisi tavannut toisen puolikkaansa, Alexin kanssa on niin helppo olla ja treenata yhdessä. Julialla on myös poikaystävä Eetu, joka ei ymmärrä tyttöjen suhdetta, ja äiti jota täytyy hävetä. Tytöt lähentyvät entisestään ja suhde muuttuu romanttiseksi, mikä aiheuttaa hieman hämmennystä kaikissa, eniten Juliassa. Eihän hän voisi jättää Eetua, vai voiko? Lopulta tytöt kohtaavat kehässä.

Kehä on aika koskettava kertomus nuorten seksuaalisuudesta ja hyväksynnän hakemisesta. Julian tunteet tulee hyvin esiin, hämmennys, ihastus ja pelko. Eetu on aika stereotypisesti kuvattu poika joka haluaa vain seksiä ja kiroilee vain poikakavereidensa kesken, mutta ei se haittaa. Tyttöjen välinen suhde on kuvattu nätisti, vaikka murheiltakaan ei vältytä. Hienosti kuvattu teini-ikä.

Piirustustyyli on edelleen kivan näköistä, henkilöt on persoonallisen näköisiä ja ilmeikkäitä, yksityiskohtia on juuri tarpeeksi. Hyvä sarjakuva, pidin kovasti.


Arvosana: Neljä kissanpentua


Jää
Suuri Kurpitsa, 2008
63 s.

Jää sisältää kolmetoista lyhyttä sarjakuvanovellia, osa parin sivun mittaisia, osa vähän pidempiä. Ensimmäinen sarjakuva, Suomen suurin lähiö, on kirjan sisäkansissa, ja kertoo Tampereen Hervannasta ja siihen liittyvistä ennakkoluuloista. Hyvä aloitus, itse kun asun tällä hetkellä myös Hervannassa, osaan samaistua näihin ennakkoluuloihin oikein hyvin. Muistan itsekin kuulleeni suurimman osan noista ennakkoluuloista kun tänne muutin (mm. "Siellähän asuu vain teekkareita ja ulkomaalaisia?" Huoh.).

Muita mieleenpainuvia novelleja kirjassa oli Kuvaamataidosta yhdeksän, Ei tarvitse sietää, kolme eri Kohtaaminen kadulla novellia, sekä mielestäni kirjan paras novelli, Prinsessa. Kuvaamataidosta yhdeksän kertoo tytöstä, jonka isä ei näe tyttönsä lahjakkuutta kuvaamataidossa, eikä anna hänelle koskaan tunnustusta. Ei tarvitse sietää on silmiä avaava kertomus naisten tasa-arvosta, vaikuttava sarjakuva. Kohtaamiset kaduilla olivat kaikki koskettavia, lyhyitä kertomuksia erilaisista kohtaamisista kaduilla ja siitä miten humalaisiin ja laitapuolen kulkijoihin yleensä suhtaudutaan. Prinsessa on kirjan erilaisin novelli piirustustyylinsä puolesta. Hyvin yksityiskohtainen ja hauska novelli kertoo prinsessa-satujen kautta millaista prinssiä tämä prinsessa hakee. Ihanan runollinen ja suloinen.

En halua kuninkaallisia häitä, enkä synnyttää kruununperillistä. Riittää että rakastat koiraani kuin omaasi. 
En halua kuunnella serenadejasi. Minäkin haluan soittaa!

Hieno kokoelma hyvin erilaisia sarjakuvia, vaikka samanlaisia teemoja näiden väliltä löytyy. Välissä oli muutama sarjakuva jotka eivät aiheensa ja hieman liian yksinkertaisen piirustustyylinsä takia oikein iskeneet, muutama jäi vähän valjuksi. Kokoelmana kuitenkin toimii hyvin.


Arvosana: Kolme kissanpentua


Tuuli ja myrsky
Suuri Kurpitsa, 2009
79 s.

Tuuli ja myrsky on näistä sarjakuvista eniten kantaaottava, aiheena jälleen naisten tasa-arvo. Sarjakuvassa pureudutaan syvälle naisen asemaan ja sukupuolirooleihin, siihen miksi nainen on aina uhri ja raiskauksista puhutaan passiivissa. Sarjakuvan naiset ovat vahvoja persoonia, jotka ottavat ohjat omiin käsiinsä tuodakseen ilmi raiskaajan nimen ja uhrien tarinat totuudenmukaisesti.

Sarjakuva alkaa karulla tavalla ja naisista on alkuun aistittavissa suorastaan miesvihaa. Naiset kohtaavat kuitenkin muita miehiä, jotka antavat ilmi omat mielipiteensä ja avaavat hieman naisten silmiä siitä, etteivät kaikki miehet ole samanlaisia. Myös miehet voivat olla uhreja.

Sarjakuva on aika hurja tapaus, mutta sanoma on tietenkin tärkeä. Tapahtumat on hienosti kuvattu, painottaen tiettyjä asioita ja olemalla näyttävä, mutta ei liiallisuuksiin asti. Piirustustyyli on tarkka ja yksityiskohtainen.

Pidin tästäkin sarjakuvasta kovasti, ja varmasti luen vielä jatkossakin Tiitu Takalon töitä.


Arvosana: Neljä kissanpentua