Jessica Fellowes: Mitfordin murhat

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat

(The Mitford Murders, 2017)

Otava, 2018

Suom. Laura Beck

398 s.

Arvostelukappale

Louisa on köyhä nuori tyttö, joka asuu äitinsä ja setänsä Stephenin kanssa Lontoossa. Koska rahaa ei ole paljon, joutuu Louisa näpistelemään Stephenin määräämänä. Lopulta Louisa päättää paeta kamalaa setäänsä ja saa lapsenhoitajan töitä Mitfordin perheen maalaiskartanosta. Siellä Louisa tutustuu perheen vanhimpaan tyttöön, Nancyyn, ja yhdessä he alkavat tutkia salaperäistä junamurhaa, jossa Florence Nightingale Shore on saanut surmansa. Mukaan tapaukseen liittyy junapoliisi Guy Sullivan.

Olipas tämä jotenkin ihanan lämmittävä ja mukava kirja! Luin tämän marraskuun pimeydessä, ja se olikin varmaan täydellisin aika lukea tällaista cozy crime -kirjallisuutta. Vanhaan aikaan sijoittuva ja leppoisa rikosmysteeri ovat juuri sitä, mitä tietämättänikin kaipasin lukemiseksi pimeinä iltoina. Alkuun kirja vaikutti hieman liian höttöiseltä pitääkseni siitä, mutta lukemalla eteenpäin huomasin imeytyväni sen mukaan aina vaan paremmin ja pitäväni kirjan tunnelmasta paljonkin. Ja nyt kaipaan jo jotain samanlaista lukemista, tämän parissa viihtyi niin hyvin. Vaikkei kirja muuten ehkä ole kovin ihmeellinen, tunnelma oli kohdillaan ja se kantoi loppuun asti.

Kirjassa on lyhyitä lukuja, jonka ansiosta sitä lukee hyvin nopeasti. Sitä ajattelee että no jos vielä nämä pari sivua ja yksi luku, kunnes onkin lukenut montakymmentä sivua huomaamatta, varsinkin jos kirjassa sattuu juuri silloin olemaan jokin erityisen kiinnostava hetki. Toki tässäkin on ehkä hieman tylsempiä kohtia siellä täällä, mutta lukujen ollessa niin lyhyitä, en tainnut jäädä kertaakaan niihin jumiin kovin pitkäksi aikaa. Joskus kirja jää tuon takia kesken moniksi viikoiksi, kun tulevat kohtaukset tai eri kertojat eivät vain kiinnosta. Tässä Guyn osuudet eivät aluksi jaksaneet kiinnostaa yhtä paljon kuin Louisan, mutta lopulta juonen tiivistyessä näkökulmalla ei ollut niin edes väliä.

Lopulta vaikkei juoni ollut mikään mullistavin tai yllätyksellisin, kirja oli oikeastaan paikoin aika ennalta-arvattavakin, kirjan tunnelma ja lämmin henki saivat hyvälle mielelle, tarina vei mukanaan ja sen parissa viihtyi todella hyvin. Ja juuri sitä kaipasin tuolloin, joten sen pohjalta kirjan myös arvioin, vaikka nyt luettuna en ehkä olisikaan pitänyt siitä näin paljon.

Kirja yhdistää faktaa Mitfordin perheestä fiktioon, ja se toimii ihan hyvin, vaikka itse perheestä saakin aika pintapuolisen kuvan. Voisinkin haluta lukea heistä vielä enemmän muiden, tietokirjojen kautta, tässä kun koko perhe jäi niin sivuosaan. Jatkan kuitenkin mielelläni tämänkin sarjan parissa.

Muualla: Hurja Hassu Lukija, Todella vaiheessa, Tuntematon lukija

Arvosana: Neljä kissanpentua

(Helmet-haaste 2018: 3. Kirja aloittaa sarjan)

Jessica Townsend: Nevermoor - Morriganin koetukset

Jessica Townsend

Nevermoor - Morriganin koetukset

(Nevermoor - The Trials of Morrigan Crow, 2017)

Otava, 2018

Suom. Jaana Kapari-Jatta

368 s.

Morrigan Korppi on kirottu lapsi, sillä hän on syntynyt ajan viimeisenä päivänä, ehtoona. Melkein kaikki paha mitä Sakaalifaksissa tapahtuu - onnettomuudet, kuolemat, flunssat tai vain huonot kaupat, laitetaan hänen syyksi. Morriganin on määrä kuolla yhdentenätoista syntymäpäivänään, ja ehtoo lähestyy. Morrigan on alistunut kohtaloonsa, vaikka kovasti toki haluaakin elää. Ennen ehtoota Morriganin elämään kuitenkin astelee omituinen punahiuksinen Jupiter Pohjoinen, joka vie hänet mukanaan Nevermooriin osallistumaan Meineikkaan Seuran pääsykokeisiin. Seura on kaikkea sitä mitä Morrigan kaipaa, mutta jokaisella seuraan pyrkivällä tulee olla jokin kyky, eikä Morrigan löydä sellaista itsestään. Ja ilman paikkaa Seurassa Morrigan ei saa jäädä Nevermooriin.

Nevermooria on hehkutettu ympäriinsä todella paljon, ja pitihän se sitten itsekin lukaista, varsinkin, jos kirjasta povataan "Harry Potterin seuraajaa". Ja onneksi luin, tämä oli aivan ihana kirja! Täytyy kyllä myöntää, sekä hyvässä että pahassa, että kyllähän tämä hyvin Pottereiden kaltainen on. Pahassa siksi, että se asettaa hyvin suuret ennakko-odotukset kirjalle, myös omalla kohdallani. Sitä alkaa väkisinkin alusta asti etsiä niitä yhtymäkohtia ja samankaltaisuuksia, joka voi tehdä paljonkin hallaa itse kirjalle. Vertailu ei ole koskaan hyväksi, varsinkaan jos vertailun kohteena on niinkin suosittu sarja kuin Potterit.

Mutta onneksi samankaltaisuuden voi löytää myös hyvässä; kirja ei nimittäin ole mielestäni liian samanlainen Pottereiden kanssa, vaikka monia selviä yhtymäkohtiakin löytyy - kuten esim. lasten ikä, tietyt henkilöpiirteet ja koetukset. Itse koin, että kirjan maailma ja koko tunnelma ovat tarpeeksi omaperäisiä, lähinnä vain muistuttaen niitä ihania hetkiä Viisasten kiven seurassa, kun maailma on vielä uusi ja ystävät joutuvat jos jonkinlaiseen pulaan tutkiessaan uusia paikkoja. Minusta maailmaan ja tarinaan oli ihana uppoutua ja joistain pienistä asioista tuli oikeastaan vaan hyvälle tuulelle huomatessaan niiden muistuttavan Pottereista. Kirjasta löytyy paljon omalaatuisuutta ja taianomaisuutta ihan omasta takaa. Samanlaisuus voi joitain ehkä häiritä, mutta mielestäni tämä ansaitsee kyllä oman huomionsa.

Pidin Nevermoorista lopulta todella paljon, onneksi. Harmillisesti alkuun kirja ei ihan vakuuttanut, ja n. 50-60 sivua alusta olin jokseenkin epäileväinen tarinasta. Se lähti hieman hitaasti liikkeelle ja jotenkin alun synkkä sävy ja Morriganin isän Corvus Korpin luotaantyöntävä olemus sai vähän perääntymään. Onneksi jatkoin kuitenkin pidemmälle, sillä heti Jupiterin ja Morriganin saavuttua Nevermooriin kirja paranee totisesti. Synkkyyttä kirjassa on myöhemminkin, mutta alun kirotun lapsen asemasta ollaan päästy pois ja kirjassa on hieman kevyempi tunnelma. Suosittelen siis jatkamaan ainakin sinne saakka, jos itse epäilette. Itse ihastuin lopulta kirjaan ihan täydellisesti ja elin kirjan maailmassa vielä monta päivää kansien sulkeuduttuakin.

Kirja on suloinen, ihastuttava, jännittävä ja välillä synkkäkin, täynnä ihania hahmoja, paikkoja ja omituisuuksia. Nevermoor on aivan ihanan oloinen paikka, hotelli Deukalionissa haluaisin itsekin yöpyä ja Meineikkaan Seura on mitä kiehtovin. Seuran jäsenten ja toisten kokelaiden kyvyt ovat kirjan yksi mielenkiintoisimmista puolista. Itse koetukset ovat myös todella hauskaa ja jännittävää luettavaa, ja loppua kohden juoni vain tiivistyy. En tiedä osaanko tehdä tälle kirjalle kunniaa tällä kirjoituksella, sillä todella pidin tästä paljon, mutta en halua paljastaa mitään liikaa! Kirjan mukaan oli ihanaa heittäytyä tietämättä kovin paljoa, sillä silloin kaikki Deukalionin ihmeet ja Nevermoorin yllätykset tulivat, no, yllätyksenä. Heittäytykää!

Plussaa myös Jaana Kapari-Jatan laadukkaasta suomennoksesta (mikä muuten jo itsessään ehkä vie ajatukset Pottereihin), mahtavia sanavalintoja jälleen kerran! Innolla jään odottamaan jatkoa sarjalle, tätä täytyy päästä lukemaan lisää.

Niin ja lopuksi tietysti mainittava vielä magnifikatti Fen. Kukapa  E I  haluaisi jättimäistä, puhuvaa kissaa asuinkumppanikseen?

Muualla: Eniten minua kiinnostaa tie, Yöpöydän kirjat, Kirjapöllön huhuiluja, Tylypahkan kirjasto

Arvosana: Viisi kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 29. Kirjassa on lohikäärme

Margaret Atwood: Oryx ja Crake

Margaret Atwood

Oryx ja Crake (Oryx and Crake, 2003)

Otava, 2003

Suom. Kristiina Drews

487 s.

Oryx ja Crake sijoittuu maailmaan, jossa Lumimies saattaa olla ainoa ihminen elossa, ja vain hän tietää syyn maailman senhetkiseen tilaan. Lumimiehen lähettyvillä meren rannalla asuvat Craken lapset; ihmisenkaltaiset, täydellisen oloiset olennot, jotka palvovat Oryxia ja Crakea jumalinaan. Oryx ja Crake ovat kuitenkin molemmat olleet oikeita ihmisiä, Lumimiehen lähipiiriä. Menneisyyttä ja tapahtumien kulkua valotetaan pikkuhiljaa, ja vasta lähellä loppua koko tuhon tapahtumakulku on purettu auki. 

Kirjassa leikitellään paljon ajatuksella geeniteknologiasta, mihin maailma saattaa mennä sen kehityksen myötä ja kuinka suuret sen vaarat voivatkaan olla. Välillä kirjassa eletään nykypäivää, kun Lumimies yrittää selvitä uudenlaisessa maailmassa vain Craken lapset seuranaan, välillä taas menemme Lumimiehen mukana tuskaisiin muistoihin menneisyyteen, jolloin Lumimies oli vielä Jimmy ja kaikki oli hyvin. Tai ainakin paremmin, ja ainakin siellä missä hän asui, hyvinvoivissa, eliitille tarkoitetuissa Piireissä. Ulkomaailmassa, rahvaanmailla, elämä sen sijaan oli vaarallista ja kaoottista muun muassa epidemioiden ja ilmastonmuutoksen tuomien ongelmien takia.

Kirjaa oli todella ilo lukea. Alku oli ehkä hieman sekava ja kesti jonkin aikaa päästä kärryille kirjan asetelmasta, mutta kirjan aihe, kirjoitustapa ja varsinkin tunnelma veivät kuitenkin pian täysin mukanaan. Kirja on välillä kutkuttavan jännittävä ja mielenkiintoinen, tunnelma painostava ja paikoin ahdistavakin, muttei sentään lohduton. Kirjassa esitetty maailma näyttää niin kamalalta ja pelottavan todelliselta, ettei voi kun ihailla Atwoodin taitoja.

Lumimies tuo tarinaan kuitenkin myös huumoria ja inhimillisyyttä. Oli mielenkiintoista nähdä hänen silmin koko tarina ja sen vaiheet, ja kuinka esimerkiksi hänen perheensä, ystävyys Craken kanssa, ja tietenkin Oryx ovat vaikuttaneet häneen. Jimmy ei ole mikään mukavin tai moraalisin hahmo, mutta hän on hyvin mielenkiintoinen. Historia-osuudet olivat kuitenkin itsestä kiinnostavampia, ja etenkin erilaisista teknologioista ja Jimmyn ja Craken pelaamista peleistä oli kirjoitettu todella kiehtovasti.

Oryx ja Crake on kirja, joka on ollut lukulistallani jo vuosia, ja hyllyssänikin useamman vuoden. Sen ikoninen luonne ja massiivinen koko on pelottanut, mutta en voisi olla iloisempi että viimein tartuin siihen. En tiennyt kirjasta juuri mitään ennen kuin siihen tartuin ja ihan hyvä niin, oli kiva hypätä tällaisen tarinan mukaan tietämättä mitään. Tiesin myös heti, että tästä kirjasta on todella vaikea kirjoittaa mitään, sillä pidin siitä niin paljon. Tietenkin se, että kirjan lukemisesta on jo melkein puoli vuotta, tuo tilanteeseen omat haasteensa. Pidin lukemastani kuitenkin siis hyvin paljon, ja suunnitelmissa olisikin jatkaa ensi vuonna loppujen MaddAddam -sarjan kirjojen parissa.

Muualla: Rakkaudesta kirjoihin, Opus eka, Taikakirjaimet, Luetut, lukemattomat, Notko, se lukeva peikko, Lukuisa

Arvosana: Viisi kissanpentua

Helmet-haaste: 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta

Shari Lapena: Hyvä naapuri

Shari Lapena

Hyvä naapuri

(The Couple Next Door, 2016)

Otava, 2017

Suom. Oona Nyström

316 s.

Anne ja Marco Conti menevät seinänaapuriinsa illalliskutsuille, mutta jättävät puolivuotiaan tyttönsä Coran nukkumaan sänkyynsä. Vaikka vanhemmat käyvät katsomassa tytärtään puolen tunnin välein, pääsee silti kaikkien vanhempien painajainen tapahtumaan; Cora katoaa vuoteestaan. Katoamista tulevat tutkimaan poliisit ja rikostutkija Rasbach.

Hyvä naapuri on aiheeltaan toisaalta rankka, mutta toteutukseltaan kuitenkin yllättävän kevyt trilleri. Lapsen sieppaus on aiheena kamala, ja vanhempien tuskastelut asian kanssa voi olla välillä tuskaista luettavaa. Kirja ei ole kuitenkaan ollenkaan raaka, väkivaltaa ei ole ja mitään muuta kamalaa kirjassa ei sitten tapahdukaan. Kirja toimii varmasti hyvin sellaisille, jotka eivät lue paljon dekkareita eivätkä pidä liiasta raakuudesta, kuten minulle. Tosin minulla oli lopulta muutama ongelma kirjan kanssa minkä takia en siitä mitenkään erityisen paljon pitänyt.

Kirjassa on paljon juonikiemuroita ja käänteitä. Kirjassa myös paljastetaan lukijalle asioita yllättävän anteliaasti ja aikaisessa vaiheessa. Lukija on lopulta asioista paljon paremmin perillä kuin kirjan henkilöt, tai siltä asiat ainakin saadaan näyttämään. Sillä vaikka kirjan henkilöitäkin johdetaan harhaan tuon tuosta, niin myös lukijana sitä pääsee yllättymään monta kertaa. Yllätykset tosin eivät ehkä ole aivan täysin sellaisia, joissa matto vedetään jalkojen alta ja kaikki tulee ihan puun takaa, sillä aika useasti ainakin minulla lukijana oli edes jonkinlainen vainu tapahtumista jo etukäteen.

Yksi suuri ongelma minulle kirjassa oli kuitenkin nimenomaan näiden eri käänteiden ja oikeastaan koko kirjan juonen heppoisuus, ennalta-arvattavuus sekä epäuskottavuus. Tarina ja hahmojen motiivit menevät vaan välillä vähän liian yli. Tarina on kyllä hienosti rakennettu ja suunniteltu, mutta melkeinpä jopa liian hyvin, kaikki on vähän liian tarkoin harkittua. Käänteet pitivät kuitenkin hyvin otteessaan, kuten trillerin mielestäni kuuluukin tehdä, ja kirjan luki vauhdilla ja kyllä sen parissa viihtyi.

Toinen ärsyyntymisen syy tulikin vastaan oikeastaan vasta kirjan viimeisillä sivuilla, ja voin pitkästä aikaa sanoa, etten pitänyt tämän kirjan lopusta oikeastaan yhtään. Loppuratkaisu on sitten taas eri asia, vaikkei se mitenkään yllätyksenä enää tullutkaan, sen verran paljon kirjassa eri salaisuuksia avattiin että kun kaikki lopulta selitettiin auki, lukijana tuon kaiken jo tiesikin. Mutta itse lopetuksesta en pitänyt, mielestäni se oli aivan turha, huomionhakuisen erilainen, ja jopa aika ennalta-arvattava, valitettavasti. Jälleen kerran tulee mieleen liian täydellisyyteen harkittu kokonaisuus.

Asia josta en myöskään kovin pitänyt, on kirjan nimi. Vähän liian suorasukainen ja korostava, toi heti alkuun ennakkoluuloja ja sai epäilykset heräämään. Ja nyt kirjan lukeneena en oikeastaan vieläkään pidä kirjan nimestä, en alkuperäisestä enkä suomennoksestakaan. Mielestäni hieman mielikuvituksellisempi olisi ollut paljon kiehtovampi ja mielekkäämpi.

Loppujen lopuksi Hyvä naapuri toimi kuitenkin oikein hyvänä viihteenä, se veti mukaansa kuin magneetti ja kun sen vihdoin aloitin oikein kunnolla, luin sen parissa päivässä, melkein malttamatta lopettaa. Tämä ei ole liian jännittävä varmasti kellekkään, vaikka aiheena lapsen kidnappaus onkin järkyttävä ja koskettava. Nopealukuinen ja koukuttava, mutta hieman ennalta-arvattava ja ärsyttävä.

Muualla: Rakkaudesta kirjoihin, Sinisen linnan kirjasto, Leena Lumi,

Arvosana: Kolme kissanpentua

Helmet-haaste: 24. Kirjassa selvitetään rikos

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana

 

Chimamanda Ngozi Adichie

Huominen on liian kaukana

(The Thing Around Your Neck, 2009)

Otava, 2011

Suom. Sari Karhulahti

271 s.

Huominen on liian kaukana sisältää 12 novellia. Tarinoita on moneen eri lähtöön, mutta kaikki käsittelevät hieman samoja aiheita, eri näkökulmista. Suurin osa tarinoiden päähenkilöistä on Afrikkalaisia naisia, jotka elävät hyvin erilaisia elämiään; Osa asuu Afrikassa, osa on lähtenyt Amerikkaan, mutta aina elämä sielläkään ei ole aivan sitä mitä he odottivat. On uusia avioliittoja, toimimattomia liittoja ja suhteita, sukua ja sukulaisia, hyväksikäyttöä monella eri tapaa, monen näköistä rakkautta tai rakkaudettomuutta, kulttuurien kohtaamista.

Itselleni parhaimmat novellit olivat Yksityisasia, Loikkivan apinan kukkula ja Huominen on liian kaukana. Oikeastaan jonain toisena hetkenä olisin voinut nimetä tähän kohtaan melkeinpä ihan minkä tahansa muunkin novellin, sen verran mieleenpainuvia ne kaikki olivat.

Yksityisasiassa nuori Chika pääsee kadun mellakointia pakoon pieneen myymälään kanssaan hausanainen. Chika ja nainen ovat tappelun osapuolten vastakkaisilta puolilta, ja molemmat ovat joutuneet eroon läheisestään; Chika siskostaan ja nainen tyttärestään. 

Loikkivan apinan kukkulassa joukko kirjailijoita on kokoontunut yhteen kirjoitusleirille. Novellissa käydään läpi kirjailijoiden tapaamisia, keskusteluita ja erään kirjailijan omaa elämää ja tämän kirjoittamaa novellia. Vaikka novellissa ei tapahtunut kovin paljoa, se oli todella mielenkiintoinen ja erilainen kuin muut.

Kirjan nimikkonovelli Huominen on liian kaukana on ehkä oma suosikkini novelleista, ainakin se jäi vahvasti mieleen. Novellissa on vuosia aiemmin tapahtunut onnettomuus, jota muistellaan ja selitetään auki. Sekä tässä novellissa että eräässä toisessa puhutellaan suoraan lukijaa, mikä on kiinnostava kirjoitustyyli. Novelli taitaa olla myös koko kirjan lyhyin, vain kymmenen sivua.

Kirjan novellit olivat melkeinpä jokainen järjestään todella vaikuttavia, mieleenpainuvia ja välillä jopa hengästyttäviä. Niin aitoja kuvauksia ihmisistä, heidän persoonistaan ja ajatuksistaan, kohtaloistaan ja elämistään. Elämänmakuisia novelleja, vaikka useimmissa se elämä ei ole helppoa tai mitenkään ruusuista. Todellisia, silmiä avaavia tarinoita, vahvat suositukset tälle!

Arvosana: Neljä kissanpentua

Muualla: Kirsin kirjanurkka, Kirjainten virrassa, P.S. Rakastan kirjoja, Mitä luimme kerran

Helmet-haaste: 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä
Novellihaaste 

Ali Smith: Oli kerran kello nolla

Ali Smith

Oli kerran kello nolla (There but for the, 2011)

Otava, 2013

Suom. Kristiina Drews

284 s.

Oli kerran kello nolla vetää aika sanattomaksi. Heti kirjan luettuaan ei oikein tiedä mitä ajattelisi, mutta kuitenkin hymyilyttää kovasti. Pidän tätä aina hyvänä merkkinä. Kirjasta tulee hyvä mieli, se pakottaa ajattelemaan ja pohtimaan, se vie eteenpäin lujasti, mutta kuitenkin yllättävän lempeästi. Kirjaa lukee vauhdilla ja mielellään, sivut vain kääntyvät eikä lukemista halua lopettaa. Silti se vaatii oman aikansa sulatella asioita.

Kirjan asetelma on yksinkertainen. Kaikki alkaa siitä, kun Miles-niminen mies lukittautuu eräillä kutsuilla ventovieraan perheen vierashuoneeseen päivällisen ja jälkiruoan välissä. Kukaan ei aluksi edes huomaa tätä erikoista tapahtumaa, eikä kukaan lopulta tiedä miksi näin on käynyt. Pian uutinen tästä perheen ei-toivotusta vieraasta leviää, eikä aikaakaan kun talon eteen on levittäytynyt ihmisiä telttoineen, odottaen jotain käännettä tapahtuvaksi. Tämä on kuitenkin vain kirjan asetelma, taustalla kirja kertoo paljon muustakin; ajasta ja ihmisyydestä, muistamisesta ja taiteesta.

Kirjassa on neljä erilaista näkökulmaa, joista selviää pikkuhiljaa kuka tämä Miles on. On Anna joka tunsi Milesin nuoruudessaan, Mark joka toi Milesin mukanaan illallisille, May jolla on yhteys Milesiin tyttärensä kautta sekä nuori Brooke, ihana ja fiksu tyttö joka oli myös kutsuilla mukana. Pidin erityisesti Markin osuudesta, jossa kuvailtiin näitä kohtalokkaita ja aika erikoisiakin illallisia, jolloin koko episodi saa alkunsa. Tai no, mistä se nyt oikeasti alkaakaan. Myös Brooken osuus oli todella hyvä ja avartava. Sen jälkeen oli hienoa lukea kirjan alku uudelleen.

Kirjaa on todella hienoa ja hauskaa, mutta myös haastavaa lukea sen suuren sanaleikkien määrän takia. Sanaleikkejä on sekä hahmojen puheissa ja keskusteluissa, kuin myös muuten, ihan ohimennen lauseissa. Osa on helposti havaittavissa ja nerokkaitakin, mutta ehkä kaikista parhaimpia ovat ne sellaiset hienovaraiset, melkein huomaamattomat sanaleikit ja muunnokset, nerokkaat oivallukset jotka joskus ehkä vasta hetkenkin päästä nivoutuvat yhteen. Lopulta tuntuu, että koko kirja on yhtä sanaleikkiä, hyvin nerokkaalla tavalla. Sellaisella nerokkaalla, ettei sitä taida ihan kokonaan edes tajuta. Ainakaan minä en päässyt kirjassa aivan täysin kärryille, mutta se ei poistanut kirjalta mitään. Melkein tuntuu, että se teki kirjasta jopa paremman, se ettei sitä ihan tajunnut. 

Sen verran sekavat ajatukset tästä on, että suosittelen ihan vain kokeilemaan ja kokemaan tämän itse. Kyllä sen varmasti pian myös huomaa, onko kirja sitä ominta juttua vai ei, tykkääkö kirjan tyylistä vai ei. Itse pidin ja koin omaksi, vaikka se jäikin myös hieman vieraaksi ja oudoksi. Mutta kuitenkin vain hyvällä tavalla.

Muualla: Ullan luetut kirjat, Lukuisa, Pieni kirjasto, Eniten minua kiinnostaa tie,

Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haasteen kohta 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa.

Julian Fellowes: Belgravia

Julian Fellowes
Belgravia (2016)
Otava, 2016
Suom. Markku Päkkilä
477 s.

Kaksi nuorta rakastavaista kohtaavat viimeistä kertaa tanssiaisissa Waterloon taistelun aattona. Tuo traaginen rakkaustarina kohahduttaa kuitenkin vielä vuosia myöhemmin, kun näiden kahden suvun naiset tapaavat Belgraviassa, tuossa Lontoon uudessa yläluokkaisessa korttelissa. Salaisuudet vaihtavat omistajaa ja pian koko Lontoo kuhisee uteliaita ihmisiä, niin sukulaisia kuin palvelijoitakin.

Minulla kesti kyllä pienoinen ikuisuus tämän kirjan kanssa. Mutta vihdoin sain sen luettua! Ja pienen alkupatistuksen jälkeen kirja olikin oikein menevä. Belgravian alku ei ollut mitenkään kovin ihmeellinen, kirjan kantava paljastus tehdään aika pian ja tarina alkaa siitä sitten pikkuhiljaa muovautumaan. Jostain syystä tarina ei alussa vienyt mukanaan ollenkaan, henkilötkin olivat aika yhdentekeviä ja kliseisiä. Ei vaan jaksanut kiinnostaa, eikä kyllä tullut taka-kannessa mainittu Downton Abbeykään juuri mieleen.

Mutta kun vähän pakottamallakin jatkoi kirjan parissa, niin kyllä se lopulta vei mukanaan ja viihdyttikin ihan loppuun asti. Juoni ei ollut missään vaiheessa kovin yllätyksellinen eikä käänteiltään mitenkään alkuperäinen, mutta viihdyttävä kuitenkin. Ja vaikkei kirja missään vaiheessa ollut minulle mikään Downton Abbey -korvike, niin vanhasta Englannista on silti aina todella kiva lukea. Kaikki ne hevoskärryajelut, lähetit, seurapiirijuhlat, juonittelevat palvelijat... Ah. Tunnelmaa kirjasta kyllä löytyy.

Juoni oli tosiaan alusta asti aika ennalta-arvattava, mutta oikeastaan se ei edes haitannut. Oli kiinnostavaa nähdä miten lopputulokseen päädytään ja mitkä kaikki asiat vaikuttavat toisiinsa. Sillä erilaisia langanpätkiä kirja kyllä sisältää aikamoisen määrän. Kuka vihaa ketä ja miksi, kuka maksaa kelle mistäkin paljastuksista. Mielestäni kaikki nivoutui yhteen oikein kivasti, tosin vähän jopa liiankin hyvin. Kirja oli loppumetreille asti jo todella hyvä, mutta ihan loppu sai sen taas lässähtämään. Aivan liian kliseinen "paha saa palkkansa" -tyylinen lopetus.

Myös se harmitti, miten täydelliseksi tämä eräs kirjan päähenkilö on tehty. Kaikessa niin hyvä ja onnistuva, moraalisesti täydellinen, kaunis ja ihana. Eräässä vaiheessa häneen yritettiin kyllä tehdä muutama pieni särö, mutta nekin olivat vain väärinkäsityksiä ja tämän hahmon reagointi koko tilanteeseen sai hänet näyttämään vielä puhtoisemmalta ihmiseltä. Huoh. 

Olisin kaivannut myös huomattavasti lisää palvelijoiden näkökulmia tilanteisiin! Kyllä kirjassa palvelijoitakin näkyi, mutta harmittavan vähän. Ja jos palvelijoita näkyi, niin suurin osa heistä juonitteli koko ajan jotakuta vastaan tai olivat tyytymättömiä asemaansa. Lähinnä siis vain ilkeää, pahansuopaista palveluskansaa. Olisi ollut ihana lukea hieman enemmän myös niiden ihanien palvelijoiden elämästä, kuten Downton Abbeyssakin nähdään. Nyt kaikista jäi lähinnä vain todella tympeä ja pinnallinen kuva.

Kaiken kaikkiaan Belgravia ei ollut mikään kovin kummoinen kirja juoneltaan tai kirjoitustyyliltään, mutta silti todella helppolukuinen ja tunnelmaltaan mukavan viihdyttävä. Sellainen kevyt ja kutkuttavan koukuttava pukudraama. Kyllä tätä suositella voi, sen verran tiuhaan sivut tämän parissa kääntyivät, loppua kohden varsinkin.

Muualla: Lumiomena, Hemulin kirjahylly, Todella vaiheessa, Lukutoukan kulttuuriblogi, Järjellä ja tunteella

Arvosana: Kolme kissanpentua

Kiitos Otavalle arvostelukappaleesta!

Emma Cline: Tytöt

 
Emma Cline
Tytöt (The Girls, 2016)
Otava, 2016
Suom. Kaijamari Sivill
304 s.
arvostelukappale

Tytöt on mielenkiintoinen kirja. Se pohjautuu hyvin vahvasti Charles Mansonin johtamaan kulttiin ja kultin tekemiin murhiin. Tämän lisäksi se on vahva tarina yksinäisyydestä ja tytöistä, tyttöydestä ja naiseudesta -60-luvun lopun Amerikassa.

Jotenkin ajatuksena tämä kirja kuulostaa todella vaikuttavalle ja pysäyttävälle. Kansilievekin loihtii esiin vahvoja mielikuvia kirjasta, ja se kuulostaakin juuri sellaiselle kirjalle josta pitäisin kovasti. Vaan lopulta Tytöt ei sitten kuitenkaan ollut ihan sitä mitä ajattelin. En varsinaisesti laskenut kirjalle mitään odotuksia, mutta silti huomasin hieman pettyneeni, enkä ole edes aivan varma miksi.

Kirjan tarina ja juoni ovat sinänsä todella kiinnostavia, mutta lopulta kirja oli makuuni hieman liian hidastempoinen ja jokseenkin vaikeasti lähestyttävä. Kirjassa on kaksi eri aikatasoa; toisaalta on vuosi 1969 kun Evie tapaa Suzannen ja Russellin ja tutustuu Ranchiin, vuosi jolloin kaikki lopulta romahtaa. Toisella aikatasolla Evie on jo vanhempi nainen, elelee vuokra-asunnossa ja tapaa nuoren Sashan. Minua ei tämän vanhemman Evien tarina jaksanut kiinnostaa lähes ollenkaan, se tuntui jotenkin liian irralliselta muusta tarinasta. Vuoden -69 tapahtumat sen sijaan kiinnostivat kovastikin, mutta omaan makuuni kaikki tapahtui hieman liian verkkaisesti ja unenomaisesti. Kiinnostus ei meinannut pysyä yllä aina näidenkään osioiden aikana.

Kirjassa on paljon identiteetin ja tyttöyden pohdintaa, minkä voisi luulla olevan hyvinkin samastuttavaa, mutta ainakaan minulle se ei sitä ollut. Evie elää niin eri maailmassa mitä itse nuorena, eikä hänen käymistään ajatuksista ja pohdinnoistaan kovinkaan moni tuntunut tutulle. Tämän takia Evie itse jäi hyvin etäiseksi, varsinkin vanhemman Evien osioissa. Aina etäisyys ei haittaa, mutta tällä kertaa tuntui etten saa kirjasta mitään otetta. Ja koska kirja oli niin hidastempoinen, koin sen ajoittain jopa hieman tylsäksi.

Mutta on Tytöissä tietysti paljon hyvääkin. Vaikka koin kirjan ajoittain tylsäksi, sitä oli todella nopea ja helppo lukea. Evien ajatukset ja muistot lentävät sivuilla, ja siihen on vaivatonta hypätä mukaan. Kirjassa on muutamia todella hienoja kohtauksia, lauseita joita luin uudelleen ja uudelleen. Ja tietysti mitä lähemmäs kirjan loppua päästiin, sitä enemmän itse sytyin kirjalle ja sen tapahtumille. Tapahtumille, joihin koko kirjan ajan ohimennen viitattiin, annettiin pieniä välähdyksiä tuo yhden illan kulusta ja uhreista. Vääjäämätön loppu ja seuraus tulivat voimalla ja järisyttivät sekä Evietä että minuakin lukijana.

Loppu onkin mielestäni kirjan ehdottomasti parhain osuus. Evie on niin peloissaan ja järkyttynyt, että sen tuntee omallakin iholla. Tunteet välittyvät sivuilta hyvin ja kaiken tuon sekasorron on helppo kuvitella. Myös Evien ja Suzannen välinen suhde on kiinnostava, varsinkin lopussa. Miten paljon ihmiset antavatkin anteeksi, kun tunteet ovat niin syvät.

Lopulta kirja oli tapahtumien rytmin ja etäisyyden takia pienoinen pettymys itselle, kaipasin siltä vielä järisyttävämpää lukukokemusta. Hienon tarinan kuitenkin sain, ja kirjan tunnelma jää varmasti mieleen vielä pitkäksi aikaa.

Muualla: Lukutoukan kulttuuriblogi, Lumiomena, Reader, why did I marry him, Ullan luetut kirjat, Lukuisa, Pieni kirjasto

Arvosana: Kolme kissanpentua

Antti Holma: Kauheimmat runot

Antti Holma

Kauheimmat runot

Otava, 2015

192 s.

Juontaja-runonlaulaja Antti Holma esittelee neljä runoilijasuuruutta, jotka eivät koskaan päässeet mukaan Kauneimmat runot -kokoelmiin. Sirsi Sunnas, Reino Leino, Karin Toisiks-Paraske ja Edith Södermalm avaavat lukijan eteen ihmiselon koko kirjon. takakannesta

Olin lukenut varmaan suunnilleen puolet kirjan runoista jo aiemmin, sieltä täältä aina muutaman kerrallaan. Lukumaratonin aikana tuntui kuitenkin, että olisi kiva lukea tämä ihan kunnolla kannesta kanteen, ja niinpä sitten teinkin kello yksi yöllä kertaistumalta. Ja hyvin toimi kirja näinkin luettuna, nauroin todella kovasti tätä lukiessani. Myöhäinen kellonaika toki saattoi vaikuttaa siihen myös.

Sieltä täältä lukeneena olin naureskellut aikalailla kaikille runoille mihin olin törmännyt, ne vaan iskivät huumoriini todella hyvin. Mutta nyt kun luki kirjaa kunnolla alusta loppuun, sitä huomasi paljon paremmin eri runoilijoiden äänet ja tavat kirjoittaa. Ja niin sieltä sitten pomppasi esiin myös ihan ehdottomat lempparit, kuin myös ne joiden runot ei puolen välin jälkeen jaksaneetkaan enää oikein naurattaa ja jotka sittemmin pikaluin.

Ne kaksi runoilijaa jotka oli kyllä hauskoja ja välillä oikeinkin oivaltavia, mutta eivät kuitenkaan saaneet enää lopussa innostumaan tai nauramaan olivat Reino Leino ja Sirsi Sunnas. Ihan kivoja, mutta lopulta ei kuitenkaan ihan sitä parasta. Nämä kaksi alkoivat kirjan loppua kohden toistaa itseään hieman liikaa, joten näille kahdelle ei kannesta kanteen lukeminen sopinut. Reino Leinolla on kyllä hauska tapa kertoa aivan lopussa kova ja karukin mielipiteensä, kun taas Sirsi Sunnaalla on enemmän lastenlorumainen, hieman häiriintynytkin tapa kertoa asioita. Molemmilta löytyy myös muutama aivan todella mahtava runo joista nautin, kuten nyt vaikka Sirsi Sunnaan koko kirjan aloittava ABC-runo. 

Sen sijaan Edith Södermalm ja Karin Toisiks-Paraske, voi että nämä kaksi runoilijaa saivatkin nauramaan, ja naurattivat ihan loppuun saakka. Mielelläni olisin näiltä lukenut oikeastaan vielä lisääkin. Edith Södermalmin runoihin kesti alussa hieman aikaa tottua. Ne ovat todella pohtivia ja maalailevia, ja alkuun niitä lukeekin kuin muuta runollisuutta. Kunnes runon loppu tulee ja kaikki ikään kuin lässähtää kasaan, runo ei ikinä ihan mene sinne minne pitäisi, ja juuri se tekee niistä niin hauskoja. Yritystä löytyy paljon, mutta se ei vaan ihan onnistu.

Karin Toisiks-Paraske oli ehkä oma lempparini, eikä vähiten hänen keksityn lounaismurteen takia. En voinut olla lukematta jokaikistä Toisiks-Parasken runoa ääneen, niin hauskaa tuon murteen lukeminen ja puhuminen ääneen oli. Lisäksi niissä käsiteltiin hauskasti normaaleja arkipäiväisiä asioita ja ongelmia, sellaiseen herttaiseen mutta toteavaan tyyliin. Näistä tuli ihan omia lemppareita jo alkumetreiltä lähtien.

Kaiken kaikkiaan pidin tästä erikoisesta runokokoelmasta oikein paljon. Reino Leino ja Sirsi Sunnas toimii mielestäni paremmin silloin tällöin luettuna, eikä näin montaa yhteen putkeen. Sen sijaan Edith Södermalmia ja Karin Toisiks-Paraskea olisi voinut lukea kokonaisen kirjan putkeen. Eri tilaisuuksiin luodut kategoriat, kuten Runoja ylioppilaalle ja Runoja matkalle tuonpuoleiseen toivat kivasti eri teemoja esiin. Toimiva ja hauska kokonaisuus, jonka varmasti poimin hyllystäni vielä monesti naurun kaipuussani.

Muualla: Kirsin kirjanurkka, Kirsin Book Club, Mustetta paperilla, Kirjakko ruispellossa, Kujerruksia, Mitä luimme kerran, Kirjakaapin kummitus

Arvosana: Neljä kissanpentua

Lyhyet x2

George Orwell

Eläinten vallankumous

(Animal Farm, 1945)

WSOY, 2005

Suom. Panu Pekkanen

126 s.

Jones on Kartano-nimisen maatilan isäntä. Tilan eläimet raatavat raatamistaan, huonoissa oloissa ja nälissään. Jones juopottelee usein, eikä pidä huolta eläimistä. Eräänä iltana tilan vanhin karju, Majuri, pitää tilan eläimille kokouksen. Hän on nähnyt unta, jossa eläimet ottavat vallan itselleen ja ihmisten valtakausi loppuu. Tämä otetaan enneunena, ja eläimet haluavatkin tehdä kaikkensa unen toteuttamiseksi. Tilan viisaimpina eläiminä siat ottavat johtoaseman, ja alkavat tehdä suunnitelmia Jonesin häätämiseksi.

Pikkuhiljaa sikojen johtoasema alkaa näkyä. Koska tilan muut eläimet eivät ole aivan niin välkkyjä tai hyviä lukemaan, sikojen on helppo ohjailla ja määräillä heitä haluamaansa suuntaan. Alussa luotuja sääntöjä muutetaan hienovaraisesti, ja lopulta eläimet tuntuvatkin olevan lähtöpisteessään.

Tällä kirjalla aloitin tammikuisen viikon lukumaratonini, ja hyvällä kirjalla aloitinkin. Kirja oli lyhyt ja mukavan nopealukuinen, mutta todella ytimekäs ja aiheeltaan kovinkin painava. Sikojen hiljattainen valtaannousu ja vallan väärinkäyttö oli todella raastavaa ja rasittavaa luettavaa. Heikompien sortaminen kun on valitettavan todenmukaista vielä tänäkin päivänä.

Hienosti kirjoitettu kirja, joka nostatti jos jonkinlaisia ajatuksia lukiessa. Kirjan alussa on muutaman sivun saate Orwellin kirjoittamisprosessista, mikä oli ihan mielenkiintoinen lisä. Suosittelen ehdottomasti lukemaan tämän, tämän luki oikeastaan yhdellä istumalla. Vaikka pidinkin tästä paljon, taitaa Vuonna 1984 nousta silti näistä kahdesta suosikikseni.

Muualla: Kirjaneidon tornihuone, Kirjainten virrassa, Kirjamielellä, Nannan kirjakimara, Eniten minua kiinnostaa tie

Arvosana: Neljä kissanpentua

Nadja Sumanen

Rambo

Otava, 2015

238 s.

Rambo. Nimi kertoo paljon, ja Rambon itsensä mielestä se onkin yksi suurimmista syistä miksi hän on erilainen. Eihän tuollaisen nimen omaava voi olla normaali 15-vuotias poika. Masentunut äiti ja kaaoksessa oleva kämppä ja ruokavalio tekevät tietysti oman osansa. Muutoksia kuitenkin tapahtuu kun Rambo lähtee äitinsä kanssa tämän poikaystävän Rotan mökille viettämään kesää. Mökillä vastassa on Rotan vanhemmat Annikki ja Erkki, säännölliset ruoka-ajat ja 14-vuotias Liina.

Annikki. Maailman ensimmäinen ihminen, jonka ilme ei värähtänytkään nimeni kuultuaan.

Rambo oli ihana lukukokemus. Hyväntuulinen kertomus vaikessa oloissa elävästä pojasta, joka vain haluaa olla normaali, ja tulla myöskin kohdelluksi normaalina. Kevyen kerronnan ja iloisten kesäpäivien taakse kätkeytyy vakavia aiheita. Ei ole helppoa elää normaalisti, jos oma äiti on niin masentunut ettei nouse päiviin sängystä. Rambon ja tämän äidin suhteesta lukeminen olikin välillä hyvin sydäntäraastavaa. Rambon tuntemukset on kuvattu hyvin aidon oloisesti. Vanhempien ja lasten väliset suhteet ovatkin kirjassa pääosassa. 

Lopulta Rambo oli kuitenkin hyväntuulinen kirja. Vakavista aiheista huolimatta kirjasta paistaa elämänilo. Kesä on täynnä hauskoja tapahtumia, hassuja tempauksia. Uintia, käsilläroikkumisen maailmanennätystä, saunomista, hevosajeluita. Rutiineja. Ja ehkä vähän ihastumistakin.

Suosittelen ehdottomasti tarttumaan tähän, ei turhaan voittanut viime vuoden Finlandia Junioria.

Muualla: Kirjakko ruispellossa, Kasoittain kauniita sanoja, Kirja hyllyssä, Kujerruksia, Kirjahilla

Arvosana: Viisi kissanpentua

Ian McEwan: Makeannälkä

Ian McEwan
Makeannälkä
(Sweet Tooth, 2012)
Otava, 2013
Suom: Juhani Lindholm
395s.




Olen lukenut McEwanilta aiemmin kolme kirjaa; Lauantain, Sementtipuutarhan ja Rannalla. Näistä kirjoista Sementtipuutarha ei oikein iskenyt, vaikka mieleenpainuva olikin. Rannalla ei taas juurikaan jäänyt mieleen, mutta oli tarinana mielenkiintoinen ja kevyempi. Lauantai jäi sen sijaan pitkäksi aikaa mietityttämään, mutta oli kuitenkin lopulta vain ihan ok lukukokemus. Neljäs McEwanini on ollut lukemistani selvästi paras, vaan ei aivan ehdottomasti.


Makeannälkä kertoo 1970-luvun Isosta-Britanniasta ja nuoresta Serenasta, joka aloittaa opiskeluaikoinaan lyhyen suhteen professorin kanssa. Tämä professori valmistelee Serenaa erääseen poikkeukselliseen työhaastatteluun, tiedustelupalveluun. Suhde menee poikki, mutta Serena saa työpaikan. Työ on lopulta aika tylsää arkistointia, mutta pian Serena saa oman peitetehtävän, koodinimellä Makeannälkä. Makeannälässä tiedustelupalvelun tarkoituksena on salaa rahoittaa heidän mielestään oikeanlaisia kirjailijoita, ja Serena saa tehtäväkseen suostutella yhden näistä ehdokkaista, kirjailija Tom Haleyn, mukaan hommaan. Pian Serena huomaa kuitenkin rakastuneensa mieheen, ja tehtävästä tulee heti vaikeampi.

No ensinnäkin, kirja oli välillä todella puuduttava. Politiikka ei oikein ole ominta alaani kirjallisuudessa, ja usein siitä lukeminen on aika puuduttavaa, kuten ajoittain tässäkin tapauksessa. 1970-luvun tiedustelupalvelu ja kylmä sota eivät juurikaan kiinnostaneet minua, ja välillä mietinkin että miksi olen tällaiseen kirjaan edes tarttunut.

Mutta jotenkin McEwan vaan sen tekee, ja edes tuo puuduttavuus tai kiinnostamattomuus eivät lopulta hirveästi haitanneet lukukokemusta. Se on se kirjoitustapa, jokin siinä on mikä vie mukanaan. Vaikkei tietyt asiat välillä kiinnostaneet yhtään, lukeminen oli silti sujuvaa ja nopeaa. Ne on kertakaikkiaan tehty kiinnostaviksi. En kuitenkaan selvästi ollut ihan kirjan kohdeyleisöä, mutta onneksi tästä nautti siitä huolimatta.

Kirjan kansissa mainitaan sanat koominen ja hillitön, ja monissa postauksissa olen huomannut samaa. Itse en kuitenkaan kokenut kirjaa missään vaiheessa kovin hauskaksi tai chick-litin tyyliseksi, vaikka päähenkilö Serenalla aika kepeä ote miehiin ja elämään onkin. En tiedä mitä tuo hillitön siis kirjassa oli, itse en sitä kokenut. Sen sijaan koin kirjan aika vakavana, tummana ja sateisena. Vaikka Serena tuntuu olevan aika hukassa elämänsä kanssa, ei se minulle näyttäytynyt ollenkaan chick-litmäisenä, vaan ennemmin surullisena. Ehkä tähän vaikuttaa myös se, etten juurikaan tykkää lukea chick-litejä, joten en halua edes nähdä niitä piirteitä.

Kirja sisältää muutaman "novellin" kirjan sisällä, jotka ovat siis tämän kirjailija Tom Haleyn kirjoittamia novelleja ja joita Serena aika ajoin lukee ja tutkii. Pidin kaikista näistä novelleista todella paljon, ne rikkoivat normaalia tarinaa kivasti. Serenan pohdinnat näistä oli myös mielenkiintoista luettavaa. Kirjan kirjallisuusaihe oli muutenkin kivaa vaihtelua politiikan ohelle.

Kirja oli pitkään hyvin kummallinen, tavallaan mitään ei tapahtunut, mutta taustalla huomasi että kohina käy. Joitain seurataan, on outoja lappuja, nimiä, paikkoja. Kaikki on aika salaperäistä, hienovaraista, etäistä. Kirjan lopun lähestyessä ehdin kuitenkin jo pelästyä, sillä tuntui etten ollut saanut koko kirjasta minkäänlaista otetta, en minkäänlaista kuvaa mahdollisesta lopusta. No, onneksi kansien sulkeuduttua saatoin todeta olevani oikein tyytyväinen, ja pelkoni oli täysin turha.

Loppu siis pelasti paljolta, ilman sitä en tiedä mitä tuumisin kyseisestä kirjasta. Mutta hyvä näin, ja voin todella todeta että tämän myötä haluan lukea kaikki loputkin McEwanin kirjat. Sovitus ja Polte odottaa vielä omassa hyllyssä, mutta koska olen nähnyt Sovituksen elokuvaversion, haluan odottaa sen kanssa vielä hetken aikaa.


Muualla: Mari A:n kirjablogi, Leena Lumi, Jokken kirjanurkka, Todella vaiheessa, Luettua

Arvosana: Neljä kissanpentua

Kreetta Onkeli: Poika joka menetti muistinsa

Kreetta Onkeli

Poika joka menetti muistinsa

Otava, 2013

Kansi: Ninka Reittu

111s.

Arto on kaksitoistavuotias poika Helsingissä. Eräänä päivänä puistossa hän saa ison naurukohtauksen, jonka jälkeen hän ei muista enää kuka on, missä on, missä koti on. Nimi selviää taskussa olevan paperin avulla, ja ympäristö vaikuttaa etäisesti tutulta, mutta tuttuja ihmisiä ei näy. Arton ei auta muu kuin lähteä etsimään kaupungin vilskeestä tuttuja kasvoja ja vihjeitä kodista.

Kaupungilla Arto törmää nuoreen poikaan Kimoon, joka ottaa Arton mukaansa. Pikkuhiljaa Arto tutustuu uusiin ihmisiin ympärillään, hieman yllättävinkiin tuttavuuksiin. Muisti ei silti näytä palaavan, joten Arton ei auta muu kuin mennä muiden mukana. Artoa autetaan eri tahoilta ja myös Arto pääsee auttavaksi kädeksi.

Voi miten suloinen kirja tämä olikaan. Jo puolen välin tuntumassa ajattelin, että olisi hyvä jos siskonpoikani lukisivat tämän kirjan, aikalailla samanikäisiä kun ovat Arton kanssa. Mielestäni kuvailu nuoren pojan näkökulmasta oli onnistunutta ja uskottavaa. Henkilöhahmot olivat muutenkin ilahduttavan erilaisia, jokaisella oli omat ongelmansa, joillain pienempiä ja joillain vakavampia. On mielenterveysongelmaa, kiirettä ja asunnottomuutta.

Tarina oli välillä hieman ennalta-arvattava, mutta se ei haitannut ollenkaan. Koin sen oikeastaan ihan hyvänä asiana tämän kirjan kohdalla. Enkä tiedä osaisiko nuoremmat lukijat niin arvaillakaan mitä tuleman pitää. 

Poika joka menetti muistinsa on todella suloinen kertomus ystävyydestä, uuden opettelusta, erilaisuudesta ja rohkeudesta. Vaatii paljon rohkeutta heittäytyä täysin uusiin tilanteisiin vietäväksi, jos ei muista edes mistä on kotoisin. Tällaisessa tilanteessa uusien ihmisten tapaaminen ja heidän kanssaan ystävystyminen on vaikeaa, mutta varsinkaan lapsille ei mitenkään mahdotonta. He hyväksyvät erilaisuuden aivan eri tavalla mitä aikuiset. Vaikeuksistakin selvitään lopulta ystävien avulla.

Pidin kirjasta todella paljon, ja luinkin sitä hitaasti nauttien, keskittyen joka sanaan. Se oli niin suloinen, kivasti kirjoitettu ja sanoisin myös että opettavainen. Suosittelen lukemaan ja ihastumaan, oli kyseessä sitten nuorempi tai vanhempi lukija. Uskoisin että toimii kaikenikäisillä.

Poika joka menetti muistinsa on voittanut Finlandia Junior -palkinnon vuonna 2013, mielestäni täysin oikeutetusti.

Muualla: Lukutoukan kulttuuriblogi, Vinttikamarissa

Arvosana: Neljä kissanpentua

Eve Hietamies: Tarhapäivä

Eve Hietamies

Tarhapäivä

Otava, 2012
Kansi: Markus Pyörälä

447 s.

Antti ja Paavo Pasanen ovat kulkeneet yhdessä kaksistaan jo yli viiden vuoden ajan. Kun Antin nykyinen ex-vaimo ja Paavon äiti Pia aikanaan synnytyslaitoksella otti ja lähti, ei hän ole liiemmin ollut kaksikon elämässä mukana, mutta taustalla kyllä. Pian sijaan Enni ja tämän tyttö Terttu ovat poikien elämässä säännöllisesti mukana, niin joka tiistaisia kylässä käyntejä kuin yhteisiä ulkomaanmatkoja myöten. Enni on Antille kuin sisko, kuten Terttu Paavolle.

Antti ja Paavo osaavat olla kaksistaan, elämä kulkee uomissaan. Antti tietää jo miten pientä poikaa pitää hoitaa, miten tämän saa nauramaan tai mitä suuttuneen Paavon huutama TY tarkoittaa. Antin elämä menee kuitenkin mullin mallin kun eräänä päivänä Tertusta tulee yllättäen Pasasen perheen tilapäisasukas. Antti joutuukin aikamoisen dilemman eteen huomatessaan ettei samat tavat pädekään Tertun kanssa mitä Paavon. Mitä eroa on tunikalla ja mekolla, ja mikä ihme on se valkoinen kissa-naama mikä näkyy kaikkialla?

Tarhapäivässä oli alusta asti sama rento tunnelma mitä Yösyötössä. Normaalia arkea ja normaaleja ongelmia. Uusi tarhapäivä tarhapäivän jälkeen. Vaikkei minulla omia lapsia vielä olekaan, pystyn silti osaltaan samaistumaan lapsiarkeen ja Antin elämään. Kirja on kirjoitettu niin samaistuttavalla tavalla, tapahtumat kuvataan lämminhenkisesti ja läheisesti. Lukemista ei malttaisi lopettaa, haluaa tietää miten Antti nyt tästäkin selviytyy ja mitä hauskaa Paavo nyt keksii. Mukavaa, helppolukuista viihdettä, kuitenkin ripauksella synkkiäkin aiheita, mm. Pian mielenterveysongelmat.

Antti on hahmona edelleen mielestäni todella symppis, ja sitä haluaa niin kovasti että hän onnistuu, oli asia mikä tahansa. Toki, välillä tekisi mieli takoa hieman järkeä Antin jääräpäähän. Välillä ei voi myöskään kuin ihmetellä miten tietämätön Antti voikaan olla joistain asioista, hieman jopa epäuskottavalla tavalla. Paavo on kasvanut ajattelevaksi pikkupojaksi, joka harjoittelee R-kirjainta ja ikävöi äitinsä perään. Äidin, joka ei osaa huolehtia edes itsestään, saatika pojastaan. Terttu toi kirjaan kivan lisän ja hieman tyttöenergiaa poikien keskelle, vaikkakin tosin hieman kärjistetysti.

Tuntui myös että tässä kirjassa oli hieman enemmän juonenkaarta kuin Yösyötössä, jonka muistelisin olevan enemmän vain Antin selviytymistä vastasyntyneen Paavon kanssa. Hyvä jatko-osa, Antin ja Paavon seikkailuista on aina kiva lukea. Nauroin jälleen monesti kirjan parissa, ja täytyy myöntää että itkin myös. Kirjassa oli montakin aika surullista kohtaa, liittyen nimen omaan Paavoon ja tämän äitiin Piaan. Tosin, olen yleensäkin todella herkkis jos kirjassa/elokuvassa tapahtuu jotain ikävää lapsille, joten siihen ei paljoa tarvita.

Muualla: Järjellä ja tunteella, Amman lukuhetki, Nenä kirjassa, Todella vaiheessa

Arvosana: Neljä kissanpentua

Kirjankansibingo: Keltainen. Reading Challenge: 38. A book that made you cry. Luetaan sateenkaari: keltainen raita.