Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen

Kari Hotakainen

Tuntematon Kimi Räikkönen

Siltala 2018

269 s.

Jotkut täällä saattavatkin tietää, että olen kova formuloiden ja Kimi Räikkösen fani. Jännitän joka kisassa täysillä mukana, varsinkin kyseisen henkilön puolesta. Ääntä ei säästellä, kävi sitten hyvin tai huonosti. Ei siis ollut kahta sanaa, ettenkö lukisi kyseistä kirjaa heti, kun sen käsiini sain. Harvoin luen hankkimiani kirjoja heti, oikeastaan en juuri ikinä, mutta tähän tartuin samana iltana.

Kimi Räikkönen on tunnetuimpia suomalaisia, mutta silti meillekin melko tuntematon. Hän ei puhu eikä hymyile, turhautuu haastatteluista ja tyhmistä kysymyksistä. Ja mielestäni ainakin tämä on yksi niistä syistä, miksi hän on niin mielenkiintoinen henkilö. Kuten myös tietenkin hänen hieno uransa formuloiden parissa, joka myös onneksi jatkuu vielä (ainakin) kahdella vuodella. Niin minä kuin varmasti moni muukin olisi jättänyt koko lajin katsomisen jos Kimi sieltä olisi tämän kauden jälkeen poistunut. Hän on se lajin suola, jonka takia sitä katsotaan, tai ainakin näin on siis omalla kohdallani, haha. Monella on mielipiteensä Kimistä ja kirja avaa mielestäni hyvin koko Kimin persoonaa ja syitä miksi hän on kuin on: myöskin ihminen mokineen.

Pidin kirjasta todella paljon, heti alkulauseista lähtien. Hotakaisen kirjoitustyyli vetäisee mukaansa välittömästi sen helppolukuisuudellaan ja tarinallisuudellaan. Asioita ei kerrota mitenkään tylsästi faktat edellä, vaan tapahtumat kerrotaan kuten Hotakainen on ne kuullut tai kokenut, todenmukaisesti ja aidosti, mutta ikään kuin jutustellen. Hotakaisen tyyliin tiedossa on lyhyitä ja ytimekkäitä lauseita täynnä todella oivaltavia pieniä koukkuja ja vertauksia.

Kirjassa pureudutaan laajasti eri käännekohtiin ja tapahtumiin Kimin elämässä; lapsuuteen ja nuoruuteen, armeija-tarinoihin, cartingiin ja formuloiden aloitukseen, rälläysvuosiin. Mukana äänessä Kimin lisäksi ovat niin Kimin läheiset, kuin myös jotkut ulkopuolisetkin tahot. Olikin mielestäni ihan hyvä, että kirjassa kuuluu muidenkin ääni, kuin vain Kimin, näin näkökanta ihmisestä laajenee edes hieman. Itsellenikin kirja tarjosi jotain uutta, lähinnä Kimin nuoruusvuosista, mikä oli tietenkin plussaa.

Kirjaa oli aiheestakin huolimatta todella mukava lukea koko ajan. Teksti oli miellyttävän soljuvaa, luvut lyhyitä ja tekstiä jaksotettu kivasti mielenkiintoisilla kuvilla siellä täällä. Uskon, että olisin pitänyt kirjasta vaikken aiheesta tai henkilöstä olisikaan ollut kiinnostunut. Voisin myös kuvitella kuuntelevani tämän vielä joskus äänikirjana, sen verran paljon Hotakaisen tekstistä huokuu hänen äänensä läpi lukiessa, että uskon sen toimivan tuossakin muodossa varsin loistavasti.
 

Kirja on myös juuri valittu Vuoden 2018 urheilukirjaksi, onnea Hotakainen ja Siltala!

Arvosana: Viisi kissanpentua

(Helmet-haaste 2018: 43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle)

Tillie Walden: Spinning

Tillie Walden

Spinning

First Second, 2017

400 s.

Spinning on omaelämäkerrallinen sarjakuva, joka kertoo Tillie Waldenin nuoruudesta. Waldenin lapsuutta ja nuoruutta ohjasivat lähinnä hyvin vaativat ja aikaa vievät taitoluisteluharjoitukset, aina aamuisin ennen auringonnousua kuin myös myöhään illalla koulun jälkeen. Ja vaikka luistelulla on kirjassa pääpaino sen ollessa aina taustalla, aina mielessä, tavallaan kyse ei kuitenkaan ole siitä. Luistelun ohella kirja kertoo myös ainakin täydellisyyteen pyrkimisestä, homoseksuaalisuudesta, koulukiusaamisesta, kilpailemisesta, ystävyydestä ja perhesuhteista. 

Tavallaan kirjassa ei edes tapahdu kovin paljon, elämä vain rullaa koulun ja luistelun ympärillä heitellen välillä iloisempiin hetkiin, välillä huonompiin. Siellä täällä näkyy katkelmia perhesuhteista, ystävistä ja ensi-ihastuksista, Waldenin homoseksuaalisuuden ollessa koko ajan taustalla hänen piilotellessa asiaa pitkään. Sarjakuva vie mukanaan hienosti, on jotenkin erikoista päästä näkemään näin henkilökohtainen tarina omistautumisesta täysin jollekin lajille, jonka parissa ei loppujen lopuksi edes viihdy.

Spinning on visuaalisesti oikein kaunis. Piirustustyyli on nättiä ja simppeliä, korostamatta yksityiskohtia vaan tuomalla ennemmin esiin tunnelmaa. Walden sanookin lopussa, ettei hänelle ollut tärkeää saada kaikkia yksityiskohtia oikein, eikä hän siksi katsonut sarjakuvaa tehdessään mitään vanhoja valokuvia tai vieraillut paikoissa. Hänelle oli tärkeää juuri oman muistin pohjalta työstäminen. Koko sarjakuva on tehty sinisävyisellä musteella, mutta siellä täällä on käytetty kirkkaankeltaista, joka tuo kivan vivahteen, korostuksen sivuihin. Katse kiinnittyy heti noihin keltaisiin yksityiskohtiin, jotka useimmiten kuvaavat valoa.

Vaikka Walden on vasta 22-vuotias, osaa hän kertoa nuoruudestaan ja kokemuksistaan uskottavalla ja kauniilla tavalla, ja todistaa hienosti mielestäni sen, ettei kukaan ole liian nuori kirjoittamaan omaelämäkertaa. Tarinassa on syvyyttä ja se raapaisee monia teemoja, ehkä sellaisiakin, joita en itse tarinasta napannut, joihin voi lukiessa samaistua.

Spinning on kaunis tarina kauniissa ulkoasussa, sisältäen sekä kevyitä, että vakavia ja tärkeitä aiheita. Kansi ja värimaailma muistuttavat paljon This One Summer -sarjakuvaa, ja tavallaan tarinassakin on samoja piirteitä. Itse kertomuksesta kuitenkin tulee itselle mieleen myös Alison Bechdelin Hautuukoti, näissä on mielestäni samanlaista melankolisuutta.

Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 12. Sarjakuvaromaani

Sarjakuvahaaste

Elena Favilli: Iltasatuja kapinallisille tytöille

Elena Favilli, Francesca Cavallo

Iltasatuja kapinallisille tytöille

(Good Night Stories for Rebel Girls, 2016)

S&S, 2017

Suom. Maija Kauhanen

212 s.

Kun Iltasatuja kapinallisille tytöille julkaistiin viime syksynä suomeksi, sai se aikaan aikamoisen pöhinän kirjapiireissä. Tuntui, että kaikki lukivat kirjan ennen vuodenvaihdetta, ja nyt viimein minäkin kuulun tuohon porukkaan. Lastenkirjallisuus kiinnostaa jo tulevan ammatinkin takia, mutta myös niiden kauniin, visuaalisen puolen ansiosta. Sain kirjan joululahjaksi ja pitkin tammikuuta lueskelin sitä aina iltaisin satuina itselleni.

Kirjaan on siis koottu ympäri maailmaa 100 upean naisen tai tytön tarinaa. Mukana on niin kaikkien tuntemia naisia, kuten Hillary Clinton, Michelle Obama, Virginia Woolf ja Astrid Lindgren, mutta myös paljon ainakin itselle tuntemattomia, joista oli todella mielenkiintoista lukea. Naisissa on osaajia ja vaikuttajia laidasta laitaan, nuorista vanhoihin ja historiallisiinkin. Jokaiselle naiselle on varattu yksi lyhyt sivunmittainen tarina ja suuri taiteilijan tekemä kuva. Taiteilijatkin ovat kaikki naisia, ja heitä on kirjassa mukana 60. Kirjan takana on listaus, kuka on piirtänyt minkäkin sivun. Pieni miinus tosin siitä, että osa tuon listauksen sivunumeroista on väärin, ja ne heittävät muutamalla sivulla eteenpäin. Mukana on myös yksi suomalainen taiteilija, Riikka Sormunen.

Pidin kirjasta todella paljon. Se on visuaalisesti todella nätti, sillä eri taiteilijoiden kuvat piristävät lukemista valtavasti. Kirja tuntuisi varmaan huomattavasti tasapaksuisemmalta, jos kuvittajia olisi vain yksi tai muutama. Nyt melkein jokaiselle tarinan naiselle on oma, uniikki ja yksilöllinen kuvansa, joita oli ainakin minusta hyvin kiinnostavaa tutkia tarinoiden ohella. Kirja houkuttelee lukemaan, ja lyhyiden tarinoiden ansiosta sitä lukikin todella nopeasti.

Tarinoiden satumuoto oli alkuun hieman vieraannuttava, sillä vaikka kertomukset ovat oikeista ihmisistä, satumuoto ja aloitus "Olipa kerran..." tuntuvat kovin fiktiiviseltä ja noh, saduilta. Tyyliin kuitenkin tottui pian, ja kyllähän tuon muodon ymmärtää kun kirjan konseptikin on iltasadut lapsille. Uskon myös että tarinat toimivat lapsille hyvin, iästä riippuen. Ne ovat tarpeeksi simppeleitä, jotta kunkin naisen taustan ja teot ymmärtää nuorempikin lukija, mutta tarpeeksi aukkoja jättäviä, jotta raaimmat asiat eivät vaivaa pienempien mieliä, mutta jotta mielenkiinnon herätessä tietoa voi lähteä etsimään lisää.

Tarinat itsessään olivat mielestäni suurimmalta osin aika voimaannuttavia; oli aivan mahtavaa lukea mitä kaikkea nämä naiset ovatkaan elämässään tehneet ja mitä ehkä tulevat vielä tekemään. Siitä sai itsellekin voimaa tulevaan, ja jos nämä tekivät minulle, aikuiselle tällaisen olon, uskon että ne tekevät sen myös lapsille. Olen myös samaa mieltä kuin muutamat muut siitä, että osa tarinoista kerrotaan turhaan miesten kautta tai heihin viittaamalla, ja kirjan nimikin on hieman ongelmallinen. En kuitenkaan tartu näihin sen enempää, sillä nautin kirjan parissa paljon, ja vikoineenkin tämä kirja on varmasti tarpeellinen.

Suosittelen siis ehdottomasti tutustumaan ja lukemaan Iltasatuja kapinallisille tytöille, jos et ole sitä vielä tehnyt. Nimestään huolimatta sitä voi lukea milloin tahansa, olitpa luonteeltasi millainen tahansa tai sukupuoleltasi mitä tahansa.

Muualla: Amman lukuhetki, Lumiomena, Yöpöydän kirjat, Mitä luimme kerran, Pieni kirjasto, Bibbidi Bobbidi Book

Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 42. Kirjan nimessä on adjektiivi

Ihanaa naistenpäivää kaikille! 

Margaret Atwood: Oryx ja Crake

Margaret Atwood

Oryx ja Crake (Oryx and Crake, 2003)

Otava, 2003

Suom. Kristiina Drews

487 s.

Oryx ja Crake sijoittuu maailmaan, jossa Lumimies saattaa olla ainoa ihminen elossa, ja vain hän tietää syyn maailman senhetkiseen tilaan. Lumimiehen lähettyvillä meren rannalla asuvat Craken lapset; ihmisenkaltaiset, täydellisen oloiset olennot, jotka palvovat Oryxia ja Crakea jumalinaan. Oryx ja Crake ovat kuitenkin molemmat olleet oikeita ihmisiä, Lumimiehen lähipiiriä. Menneisyyttä ja tapahtumien kulkua valotetaan pikkuhiljaa, ja vasta lähellä loppua koko tuhon tapahtumakulku on purettu auki. 

Kirjassa leikitellään paljon ajatuksella geeniteknologiasta, mihin maailma saattaa mennä sen kehityksen myötä ja kuinka suuret sen vaarat voivatkaan olla. Välillä kirjassa eletään nykypäivää, kun Lumimies yrittää selvitä uudenlaisessa maailmassa vain Craken lapset seuranaan, välillä taas menemme Lumimiehen mukana tuskaisiin muistoihin menneisyyteen, jolloin Lumimies oli vielä Jimmy ja kaikki oli hyvin. Tai ainakin paremmin, ja ainakin siellä missä hän asui, hyvinvoivissa, eliitille tarkoitetuissa Piireissä. Ulkomaailmassa, rahvaanmailla, elämä sen sijaan oli vaarallista ja kaoottista muun muassa epidemioiden ja ilmastonmuutoksen tuomien ongelmien takia.

Kirjaa oli todella ilo lukea. Alku oli ehkä hieman sekava ja kesti jonkin aikaa päästä kärryille kirjan asetelmasta, mutta kirjan aihe, kirjoitustapa ja varsinkin tunnelma veivät kuitenkin pian täysin mukanaan. Kirja on välillä kutkuttavan jännittävä ja mielenkiintoinen, tunnelma painostava ja paikoin ahdistavakin, muttei sentään lohduton. Kirjassa esitetty maailma näyttää niin kamalalta ja pelottavan todelliselta, ettei voi kun ihailla Atwoodin taitoja.

Lumimies tuo tarinaan kuitenkin myös huumoria ja inhimillisyyttä. Oli mielenkiintoista nähdä hänen silmin koko tarina ja sen vaiheet, ja kuinka esimerkiksi hänen perheensä, ystävyys Craken kanssa, ja tietenkin Oryx ovat vaikuttaneet häneen. Jimmy ei ole mikään mukavin tai moraalisin hahmo, mutta hän on hyvin mielenkiintoinen. Historia-osuudet olivat kuitenkin itsestä kiinnostavampia, ja etenkin erilaisista teknologioista ja Jimmyn ja Craken pelaamista peleistä oli kirjoitettu todella kiehtovasti.

Oryx ja Crake on kirja, joka on ollut lukulistallani jo vuosia, ja hyllyssänikin useamman vuoden. Sen ikoninen luonne ja massiivinen koko on pelottanut, mutta en voisi olla iloisempi että viimein tartuin siihen. En tiennyt kirjasta juuri mitään ennen kuin siihen tartuin ja ihan hyvä niin, oli kiva hypätä tällaisen tarinan mukaan tietämättä mitään. Tiesin myös heti, että tästä kirjasta on todella vaikea kirjoittaa mitään, sillä pidin siitä niin paljon. Tietenkin se, että kirjan lukemisesta on jo melkein puoli vuotta, tuo tilanteeseen omat haasteensa. Pidin lukemastani kuitenkin siis hyvin paljon, ja suunnitelmissa olisikin jatkaa ensi vuonna loppujen MaddAddam -sarjan kirjojen parissa.

Muualla: Rakkaudesta kirjoihin, Opus eka, Taikakirjaimet, Luetut, lukemattomat, Notko, se lukeva peikko, Lukuisa

Arvosana: Viisi kissanpentua

Helmet-haaste: 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Eowyn Ivey

Lumilapsi (The Snow Child, 2012)

Bazar, 2013

Suom. Marja Helanen

418 s.

Jo viisissäkymmenissä olevat Jack ja Mabel muuttavat Alaskaan uuden elämän alun toivossa, mutta perillä he huomaavat, että Alaskan maaperä on kuviteltua kovempaa, ilma kylmempää, ja Mabelin toivoma hiljaisuus liiankin hiljaista. Eräänä päivänä ensilumen sataessa lapseton pariskunta muotoilee lumesta pienen lumitytön, joka on kadonnut seuraavana aamuna, jättäen jälkeensä vain jalanjäljet metsään. Pian Jack ja Mabel huomaavat metsien siimeksessä oleskelevan tytön, Fainan, jolla on lumilapselle laitetut huivi ja lapaset. Faina on alkuun arka, mutta pikkuhiljaa sekä Mabel että Jack saavat tyttöön kontaktin ja Fainasta tulee osa pariskunnan elämää. 

Lumilapsi osui ja upposi syvälle. Kaikki nuo kuvaukset 1920-luvun Alaskan karusta maaperästä, Jackin ponnisteluista, istutuksista ja kyntämisistä sekä perheen ruoan säännöstelystä olivat sekä uskottavia että todella tunnelmaa luovia. Alaskan kylmyyden ja tuulen pystyi tuntemaan ja maiseman näkemään. Ja silti kaikesta karuudesta huolimatta sitä huomasi pian haikailevansa tuohon ympäristöön ja aikaan kokemaan kaiken itse. Kuten olen jo aiemminkin puhunut, tällä hetkellä kaipaan tarinoilta juuri tämänkaltaista selviytymistä ja karuja ympäristöjä, ja tämä kirja todella tarjosi juuri sen.

Lumilapsi on todella kaunis ja omalla tavallaan hentoinenkin kirja. Se kertoo monesta eri tuskasta; lapsen menettämisestä, epäonnistumisesta ja kovasta fyysisen työn tuskasta. Lumilapsi on kuitenkin paljon muutakin kuin vain surua ja karua selviytymistä. Se kertoo myös ystävyyden ja rakkauden voimasta, sillä suuressa roolissa kirjassa on Mabelin ja Jackin rankka, mutta rakkaudentäyteinen avioliitto, kaikkien yhteinen ihastus ja rakkaus Fainaan, kuin myös Mabelin ja Jackin naapurissa asuva perhe, joiden kanssa he ystävystyvät läheisesti. Tarinan muuten ollessa raadollisenkin todellinen ja realistinen, sisältää se myös hippusen maagista realismia ja satumaisuutta.

Nautin todella paljon niin kirjan maailmasta kuin tarinastakin. Se meni suuntiin, joita en osannut aavistaa, se osasi sekä yllättää, ilahduttaa että koskettaa. Pidin erityisesti kaikista talvisista kohtauksista ja kuvauksista ympäristöstä, ja pieni Faina todella ihastutti keveillä askeleillaan. Loppua kohden kirjan imu hieman hellitti, ja pidinkin alkuosasta enemmän. Kuitenkin todella kaunis kirja, jota luki ilolla.

Muualla: Leena Lumi, Lumiomena, Pieni kirjasto, P.S. Rakastan kirjoja, Kirjoihin kadonnut, Paljon melua kirjoista

Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste: 41. Kirjan kannessa on eläin

Ota kolme valitse yksi-haaste

Suzanne Collins: Nälkäpeli

Suzanne Collins
Nälkäpeli (Hunger Games, 2008)
WSOY, 2008
Suom. Helene Bützow
335 s.

Luonnonkatastrofien jälkeinen maailma ja raunioista noussut, vyöhykkeiksi jaettu Panem. Kolmannentoista vyöhykkeen kapinointi johtajiaan vastaan epäonnistui ja rangaistukseksi Capitol kehitti nälkäpelin: jäljellä olevilta kahdeltatoista vyöhykkeeltä lähetetään kaksi nuorta osallistujaa areenalle taistelemaan henkensä puolesta toisiaan vastaan. Osalle nuorista se on kunnia-asia, useimmille pahin pelko ja lähes varma kuolema. Vyöhykkeen 12 Katniss joutuu pahimman painajaisensa eteen, kun hänen pikkusiskonsa nimi nostetaan maljasta. Katniss tarjoutuu vapaaehtoiseksi, ja joutuu jättämään vyöhykkeensä ja perheensä taakseen matkustaessaan pääkaupunkiin Capitoliin. Leipurin poika Peeta lähtee Katnissin mukaan miestribuutiksi. Valmistautuminen Nälkäpeliin alkaa samantien, eikä aikaakaan kun seuraava Nälkäpeli alkaa ja tribuutit lähetetään areenalle, josta vain yksi voi palata takaisin.

Luin Nälkäpelit ensimmäisen kerran joskus suunnilleen viitisen vuotta sitten, ja rakastuin sarjaan suunnattomasti. Se oli silloin juuri sitä mitä olin kaivannutkin, dystopinen maailma ja selviytymistaistelua. Kun telkkarista näkyi tulevan pari ensimmäistä Nälkäpeli-elokuvaa tuossa taannoin, alkoi sitten kovasti mieli lukea ne uudelleen pitkän tauon jälkeen, ja niinpä tartuin ensimmäiseen osaan. Elokuvia en kuitenkaan kokonaan vielä katsonut, halusin lukea kirjat ensin (tietenkin). Lisäksi saisin nämä samalla kätevästi Uudelleen luettua-lukuhaasteeseenkin mukaan.

Tällä kertaa, ehkä johtuen hieman vanhemmista silmistä ja kriittisemmästä päästä, en enää ihastunut kirjaan täysin varauksettomasti. Kirjassa on selvästi puutteita, jotka ensimmäisellä kerralla ei nähtävästi haitannut ollenkaan. Katniss on ensinnäkin välillä aika ärsyttävä päähenkilö, sellainen jokseenkin kliseinen nuortenkirjan naishahmo, joka ei mukamas tiedä mitä tuntea ja ketäkin kohtaan. En ylipäätään pidä kolmiodraamoista, mutta tässä sarjassa olen aina inhonnut sitä eniten. Tai siis, miksi kukaan edes harkitsisi rasittavaa Galea kun on Peeta? Hmmh.

Lisäksi kirja tuntuu hyvin lyhyelle ja välillä kiirehditylle. Vaikka tiesin jo tarinan entuudestaan, olisi ollut kiva nähdä vielä enemmän taustaa ja selityksiä asioille, enemmän maailmanrakennusta. Jotkut kohdat käydään myös mielestäni hieman liian nopeasti ja melkein ohimennen sen enempiä selittelemättä läpi. Tässä asiassa ainakin elokuva on onnistunut hyvin, se kertoo saman tarinan onnistuvilla muutoksilla ja tarpeellisilla dramatisoinneilla. On kiva nähdä ja jännittää mukana kuinka Katniss ja Peeta odottavat pisteitään näytönpaikastaan, eikä vain lukea kun asia kerrotaan yhdellä lauseella.

Aikamoinen nostalginen tunne tätä lukiessa kuitenkin tuli, ja pidän kirjasta siis silti edelleen paljon. Se laittaa kovasti miettimään sitä, miten julmia ihmiset oikeasti ovat. Vaikka nuoret lapset laitetaan taistelemaan hengestään areenalle, on se rikkaimmalle, etuoikeutetulle väestölle vain pelkkää viihdettä tosi-tv:n muodossa. Eivät he ajattele kuolemaa tai kuolevien perheitä ja oloja joissa he elävät, he pohtivat vain mitä mielenkiintoisempia tapoja laittaa nuoret taistelemaan toisiaan tai luontoa vastaan, taistelemaan hengestään. Katsojille kisa on vain kasa kauniita ja dramaattisia asuja, jännittäviä juonenkäänteitä ja karuja oloja, mutta kisailijoille se on täyttä totta, painajaista.

Pidän siitä että kirja järkyttää minua jollain tapaa. Nälkäpeli tosiaan teki niin, varsinkin ensimmäisellä kerralla, mutta myös vielä nytkin. Se on surullinen ja raastava, mutta jota on silti ilo lukea, koska henkilöt ovat oikeastaan poikkeuksellisenkin nokkelia. Tämä on kuitenkin piirre Katnississa josta olen aina pitänyt, on ihanaa lukea miten hän oivaltaa asioita ja huomaa pienimmätkin asiat luonnon keskellä. Toisinaan ehkä hieman epärealististakin, mutta ainakin se on viihdyttävää.

Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste: 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia
Uudelleen luettua-haaste

John Allison: Giant Days, Vol. 1 & 2

John Allison, Lissa Treiman

Giant Days, Vol. 1

Boom! Box, 2015 (e-kirja)

112 s.

John Allison, Lissa Treiman, Max Sarin

Giant Days, Vol. 2

Boom! Box, 2016 (e-kirja)

113 s.

Giant Days kertoo kolmesta nuoresta tytöstä, jotka aloittavat yliopistossa samaan aikaan ja ystävystyvät viereisten huoneiden ansiosta. Susan on kolmikon järjen ääni, kyynikko. Daisy on ryhmän suloinen höpsö, oikea luonnonlapsi. Esther taas on täysin erilainen; gootti ja kaikin tavoin mielenkiintoinen, varsinkin poikien mielestä. Daisyn sanoin hän on liima, joka pitää heidät kolme yhdessä; Esther ei osaa pysyä poissa ongelmista, ja niitä tytöt ovat ensipäivistään lähtien selvittäneet, samalla ystävystyen.

Giant Days on hauska, elämänmakuinen ja samaistuttava sarjakuva. Sitä on ilo lukea, vaikkei sarjakuvassa sinänsä tapahdu mitään. Ei ole mitään erikoista juonen kaarta, ei mitään dramaattista tai järkyttävää, vaikka yliopisto-draamaa se toki on täynnä. Tytöt kohtaavat erilaisia elämän heidän eteensä tuomia ongelmia, selvittäen ne omaan, omaperäiseen ja hauskaan tyyliinsä. Ensimmäisessä osassa tytöt kohtaavat niin sänkyyn kaatavaa flunssaa, ex-poikaystäviä kuin kamalia nettisivuja tekeviä poikia. Toisessa osassa edessä on muun muassa koulun tanssiaiset, draamaa Susanin kotikaupungissa sekä muutoksia suhderintamilla.

Sarjakuvassa on ihanan kepeä tunnelma, siihen on helppo hypätä mukaan. Piirustustyyli on kovasti omaan makuuni, varsinkin ensimmäisessä osassa; toisessa osassa piirtäjä vaihtuu puolessa välissä, eikä Max Sarinin tyylikään ollut huonoa, mutta hieman erilaista, eikä ihan niin paljon mieleeni kuin Treimanin kynän jälki. Ehkä johtuen osaksi piirtäjän vaihdoksesta, toinen osa ei miellyttänyt minua ihan niin paljon kuin ensimmäinen.

Tämä oli kuitenkin oikein mukava ja välillä hulvattomankin hauska uusi sarjakuvatuttavuus, jonka parissa jatkan mielelläni. Huomasin myös samaistuvani paljon sekä Susaniin että Daisyyn, mikä tuo lukemiseen vielä oman hauskan puolensa. Kirja ei nyt ehkä kerro ihan minusta, mutta tarpeeksi paljon, että päätin laittaa sen Helmet-haasteeseen siihen kohtaan.

Arvosana: Vol. 1: Neljä kissanpentua; Vol. 2: Kolme kissanpentua

Helmet-haaste: 13. Kirja "kertoo sinusta"

 

Mariko Tamaki: This One Summer

Mariko Tamaki, Jillian Tamaki

This One Summer

Groundwood Books, 2015

320 s.

Rose matkustaa perheensä kanssa kesäksi mökille Awago Beachille, missä he ovat jo vuosia viettäneet kesät. Awagossa Rosea odottaa jo Windy, häntä puolitoista vuotta nuorempi tyttö, joka on Roselle kuin pikkusisko. Uimisen, tanssimisen ja juoruilun ohella tytöt puhuvat myös seksistä ja seksuaalisuudesta. Lähikaupassa työskentelee Rosen ihastuksen kohde Dunc, joka antaa tyttöjen vuokrata vanhoja kauhuelokuvia. Rosen perhettä koetellut tragedia sekä Duncin ja tämän tyttöystävän välinen draama ovat tarinan keskiössä ja varjostavat kaikkien kesälomaa.

Kirjassa käsitellään rankkoja teemoja nuorten lasten silmin. Lapset, lapsettomuus ja äitiys ovat ehkä päällimmäiset teemat joita tarkastellaan eri kulmista koko sarjakuvan ajan. Myös nuorten heräävä seksuaalisuus on kantava teema näiden ohella. Ensi-ihastumisien ohella mukaan tulee mustasukkaisuutta ja kateutta, mikä Rosella ilmenee vihamielisyytenä ja kapinointina. Rumia sanoja käytetään koska niitä on kuultu vanhempien nuorten suusta, vaikkei välttämättä tiedetä niiden merkitystä. Sarjakuvassa Rosea hieman nuorempi Windy edustaa vielä lapsuutta, kun Rose yrittää näyttää vanhemmalta mitä on.

Piirustustyyli on eläväistä, silmää miellyttävää ja pehmeää, jota siniharmaan sävyinen väritys vielä korostaa entisestään. Itse värejä en tähän sarjakuvaan edes kaipaa, se on hyvä juuri tällaisenaan. Eri sävyjä on käytetty hyvin eikä kirja näytä tylsältä tai liian tasapaksulta vaikka värit puuttuvatkin.

This One Summer on kaunis sarjakuva, joka sopi kesäiltaan todella hyvin. Tämä olisikin ollut täydellinen luettavaksi kesämökillä. Tarina on kevyt, muttei kuitenkaan pelkkää höttöä. Pituuttakin löytyy, joten tarina ei lopu kesken eikä missään ole tarvinnut kiirehtiä.

Muualla: Ihminen välissä

Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste: 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään

Bea Uusma: Naparetki: Minun rakkaustarinani

Bea Uusma

Naparetki: Minun rakkaustarinani 

(Expeditionen: Min kärlekshistoria, 2013)

Like, 2015

Suom. Petri Stenman

290 s.

Luen hyvin harvoin tietokirjoja, mutta tällaisen kirjan kohdalla sitä aina tulee pohtineeksi että miksi. Sillä näin hienoja kirjoja lukisin ehdottoman mielellään useamminkin.

Vuonna 1897 Andree ja hänen tutkimusretkikuntansa yrittävät päästä Pohjoisnavalle vetypallollaan, mutta joutuvat erinäisistä syistä laskeutumaan jo paljon aiemmin jäätikölle, ja aloittavat pitkän vaelluksen kohti lähintä varikkoa. Miesten ruumiit ja leiri löytyvät yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin Valkosaarelta, mutta kukaan ei tiedä miten tai miksi miehet lopulta kuolivat. Naparetki on Uusman oma vuosien kestävä tutkimusmatka Andreen ja kumppaneiden matkaan, selvittäen parhaansa mukaan mitä tuolla retkellä oikein tapahtui.

Retkikunnan tarinan ja kuolemien selvittämisen ohella kirja on myös aikamoinen osoitus Uusman pakkomielteestä kyseistä mysteeriä kohtaan. Kirja on tehty niin suurella intohimolla ja hartaudella, että lukijana sitä innostuu ja kiinnostuu aiheesta pakostikin. Kaikkialla kirjassa näkyy vuosien tutkimuksen tulos; jokainenkin pienikin asia on käännetty ympäri ja vastauksia on etsitty kaikkialta. Tällainen omistautuminen asialle ja kaikkien vaihtoehtojen pohtiminen on todella ihailtavaa, ja saa tosiaan kiinnostuksen pysymään yllä vaikkei aihe sinällään olisi aiemmin kiinnostanutkaan.

Naparetki on yksinkertaisesti upea kirja. Se on ensinnäkin ulkoasultaan hyvin kaunis; kirja sisältää paljon kuvia, taulukoita, piirustuksia ja erivärisiä sivuja, jotka rytmittävät lukemista hyvin, ja ovat myös visuaalisesti nättejä ja pitävät kiinnostusta yllä. Kirja on varmaan yksi visuaalisesti näteimpiä kirjoja joita omistan. Tämän kaiken lisäksi kirja kertoo todella mielenkiintoisen tarinan, joka pitää otteessaan loppuun asti, ihan sinne viimeisille sivuille saakka. Itse ainakin elin täysin mukana kirjan tarinaa, miesten vaativaa ja vaarallista retkeä jäätiköllä ja pohdintoja todennäköisistä kuolinsyistä.

Ainoa asia mikä kirjassa häiritsi melko paljon, oli sen lukuisat kirjoitusvirheet. Pari ei yleensä ärsytä juurikaan, mutta tästä niitä löytyi varmasti reipas kymmenkunta. Varsinkin, kun virheitä oli myös päivämäärissä ja vuosiluvuissa, sekä tarkoissa päiväkirjamerkinnöissä, se alkoi jo hieman häiritä lukukokemusta. Olen aina aika tarkka yksityiskohdista, varsinkin tietokirjoissa, sillä haluan tietää kaiken, niin virheet jäävät mieleen häiritsemään. Virheistä huolimatta kirja oli todella upea ja mieletön lukukokemus, jota voi suositella lämmöllä.

Muualla: Kirjanurkkaus, Lumiomena, Mitä luimme kerran, Järjellä ja tunteella

Arvosana: Viisi kissanpentua

Helmet-haaste: 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja

Brian K. Vaughan: Paper Girls 1

Brian K. Vaughan, Cliff Chiang

Paper Girls, Vol. 1 (#1-5)

Image Comics, 2016

144 s.

Paper Girls kertoo neljästä nuoresta tytöstä, jotka jakavat aamuisin lehtiä työkseen. Halloween-yönä kaduilla tulee vastaan kummallisia ja pelottavia hahmoja, joten tytöt lyöttäytyvät yhteen. Ja hyvä niin, sillä vastaan tulee pelottavien nuorukaisten lisäksi myös muita, kummallisia ja vaarallisiakin hahmoja, joita vastaan tytöt joutuvat selviytymään. Mukana on myös pelottavia, huppupäisiä hahmoja, kammottavaa jyrinää, outoja katoamisia, hirmuliskoja sekä kummallinen vekotin autiotalon kellarissa.

Tämä oli varsin mukava, erilainen ja todella viihdyttävä sarjakuva. Itse katson sarjakuvissa aina ensimmäisenä visuaalista puolta, ja se onkin tässä sarjakuvassa ehdottomasti onnistunutta. Sivut täyttyvät vahvoista,  hieman pastellisävyisistä väreistä, jotka tuovat hyvin ilmi aamuyön tuntien sävyt. Myös itse piirustustyyli on mieleeni, tätä oli kiva lukea. Ja voidaanko hetki ihastella tätä kantta? Se on upea.

Paper Girls tuo myös todella vahvat vibat Netflixin ihanasta Stranger Things -sarjasta. Molemmissa on joukko nuoria jotka ajelevat pyörillään ja selvittävät kylässään tapahtuvia outoja asioita. Molemmat sijoittuvat myös -80-luvulle. Erityisesti sarjakuva saa plussaa tyttöjengistä; miten kivaa että kerrankin pääosissa nähdään vain tyttöjä, Stranger things-sarjassa suurin osa päähenkilöistä on poikia. Paljon yhtäläisyyksiä, mutta tarpeeksi paljon kuitenkin myös eroavaisuuksia. Yksi suuri eroavaisuus on sarjakuvassa näkyvä aikamatkustus.

Aikamatkustus on mielestäni aina kiinnostava aihe, mutta aina sitä ei ole toteutettu mitenkään kovin loistokkaasti, ja siksi aihe hieman saattaa myös pelottaa. Tässä ensimmäisessä osassa aikamatkustus on kuitenkin toteutettu mielestäni hyvin ja kiinnostavalla tavalla, se tuo sarjaan myös ihan omanlaisensa tunnelman, edelleen hyvin -80-lukua mielestäni.

Ensimmäisen osan lopetus oli hyvin mielenkiintoinen, ja sai tietenkin janoamaan lisää. Brian K. Vaughanin tarinat ovat olleet kovin mieleeni, joten toivon että tästä tulee jälleen yksi sarja jota seurata ihanan Sagan ohella. Vahvat suositukset siis tälle, kokeilkaa jos yhtään aihe kiinnostaa tai haluaa muuten vain lukea kaunista ja viihdyttävää sarjakuvaa.

Muualla: Lukuisa

Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste: 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt.

Shari Lapena: Hyvä naapuri

Shari Lapena

Hyvä naapuri

(The Couple Next Door, 2016)

Otava, 2017

Suom. Oona Nyström

316 s.

Anne ja Marco Conti menevät seinänaapuriinsa illalliskutsuille, mutta jättävät puolivuotiaan tyttönsä Coran nukkumaan sänkyynsä. Vaikka vanhemmat käyvät katsomassa tytärtään puolen tunnin välein, pääsee silti kaikkien vanhempien painajainen tapahtumaan; Cora katoaa vuoteestaan. Katoamista tulevat tutkimaan poliisit ja rikostutkija Rasbach.

Hyvä naapuri on aiheeltaan toisaalta rankka, mutta toteutukseltaan kuitenkin yllättävän kevyt trilleri. Lapsen sieppaus on aiheena kamala, ja vanhempien tuskastelut asian kanssa voi olla välillä tuskaista luettavaa. Kirja ei ole kuitenkaan ollenkaan raaka, väkivaltaa ei ole ja mitään muuta kamalaa kirjassa ei sitten tapahdukaan. Kirja toimii varmasti hyvin sellaisille, jotka eivät lue paljon dekkareita eivätkä pidä liiasta raakuudesta, kuten minulle. Tosin minulla oli lopulta muutama ongelma kirjan kanssa minkä takia en siitä mitenkään erityisen paljon pitänyt.

Kirjassa on paljon juonikiemuroita ja käänteitä. Kirjassa myös paljastetaan lukijalle asioita yllättävän anteliaasti ja aikaisessa vaiheessa. Lukija on lopulta asioista paljon paremmin perillä kuin kirjan henkilöt, tai siltä asiat ainakin saadaan näyttämään. Sillä vaikka kirjan henkilöitäkin johdetaan harhaan tuon tuosta, niin myös lukijana sitä pääsee yllättymään monta kertaa. Yllätykset tosin eivät ehkä ole aivan täysin sellaisia, joissa matto vedetään jalkojen alta ja kaikki tulee ihan puun takaa, sillä aika useasti ainakin minulla lukijana oli edes jonkinlainen vainu tapahtumista jo etukäteen.

Yksi suuri ongelma minulle kirjassa oli kuitenkin nimenomaan näiden eri käänteiden ja oikeastaan koko kirjan juonen heppoisuus, ennalta-arvattavuus sekä epäuskottavuus. Tarina ja hahmojen motiivit menevät vaan välillä vähän liian yli. Tarina on kyllä hienosti rakennettu ja suunniteltu, mutta melkeinpä jopa liian hyvin, kaikki on vähän liian tarkoin harkittua. Käänteet pitivät kuitenkin hyvin otteessaan, kuten trillerin mielestäni kuuluukin tehdä, ja kirjan luki vauhdilla ja kyllä sen parissa viihtyi.

Toinen ärsyyntymisen syy tulikin vastaan oikeastaan vasta kirjan viimeisillä sivuilla, ja voin pitkästä aikaa sanoa, etten pitänyt tämän kirjan lopusta oikeastaan yhtään. Loppuratkaisu on sitten taas eri asia, vaikkei se mitenkään yllätyksenä enää tullutkaan, sen verran paljon kirjassa eri salaisuuksia avattiin että kun kaikki lopulta selitettiin auki, lukijana tuon kaiken jo tiesikin. Mutta itse lopetuksesta en pitänyt, mielestäni se oli aivan turha, huomionhakuisen erilainen, ja jopa aika ennalta-arvattava, valitettavasti. Jälleen kerran tulee mieleen liian täydellisyyteen harkittu kokonaisuus.

Asia josta en myöskään kovin pitänyt, on kirjan nimi. Vähän liian suorasukainen ja korostava, toi heti alkuun ennakkoluuloja ja sai epäilykset heräämään. Ja nyt kirjan lukeneena en oikeastaan vieläkään pidä kirjan nimestä, en alkuperäisestä enkä suomennoksestakaan. Mielestäni hieman mielikuvituksellisempi olisi ollut paljon kiehtovampi ja mielekkäämpi.

Loppujen lopuksi Hyvä naapuri toimi kuitenkin oikein hyvänä viihteenä, se veti mukaansa kuin magneetti ja kun sen vihdoin aloitin oikein kunnolla, luin sen parissa päivässä, melkein malttamatta lopettaa. Tämä ei ole liian jännittävä varmasti kellekkään, vaikka aiheena lapsen kidnappaus onkin järkyttävä ja koskettava. Nopealukuinen ja koukuttava, mutta hieman ennalta-arvattava ja ärsyttävä.

Muualla: Rakkaudesta kirjoihin, Sinisen linnan kirjasto, Leena Lumi,

Arvosana: Kolme kissanpentua

Helmet-haaste: 24. Kirjassa selvitetään rikos

Carrie Fisher: The Princess Diarist

Carrie Fisher
The Princess Diarist
Penguin audio, 2016
äänikirja, 5h 10min

Kun Carrie Fisher menehtyi viime jouluna, kuulin siitä ensimmäisenä siskoltani, joka sen minulle kauhistuneena huudahti luettuaan uutisen. Samalla sekunnilla kun yritin sisäistää asiaa, laittoi myös avomieheni minulle viestiä asiasta. Uutinen järkytti, ja järkyttää oikeastaan vieläkin. Sen jälkeen jo aiemmin pohdinnan alla ollut kirjahankinta muuttui päätökseksi, ja pian The Princess Diarist olikin jo Audiblesta hommattuna. Vaikka kuuntelin tämän äänikirjana ja formaatti toimi tällekin kirjalle mainiosti, aion kyllä varmasti hankkia tämän myös fyysisenä kappaleena hyllyyn istumaan.

Kirja kertoo Carrien mietteitä ensimmäisen Star Warsin kuvauksista, perheestään ja kuinka hänen näyttelijänuransa alkoi, sekä hänen ja Harrison Fordin suhteesta. Kieltämättä eniten minua kiinnosti tietää tuosta jälkimmäisestä, onhan tuollainen tunnustus jännä kuulla näin monien vuosien jälkeen. Suhteesta puhutaankin kirjassa aika paljon, ja Carrie pohtii paljon kaikkea heidän välillä tapahtunutta, miten se alkoi, mitä se tarkoitti, mitä hän tunsi tuolloin ja nyt. Tämä kaikki oli toki lopulta hyvin mielenkiintoista ja kutkuttavaa kuunneltavaa, mutta tapa jolla Carrie suhteesta puhuu saa kuuntelijan/lukijan putoamaan takaisin maanpinnalle. Suhde ei lopulta ollut mitenkään ruusuinen tai romanttinen, se vain oli ja tapahtui. Pidinkin siitä, miten Carrie ei värittele asioita tai yritä saada asiat kuulostamaan paremmilta tai jännemmiltä, mitä ne todellisuudessa olivat.

Haluan kirjan omaan hyllyyni melkein puhtaasti tunnesyistä, mutta yksi suuri osasyy kirjan omaksi hankkimiseen on kirjan sisältämät Carrien runot. Carrie siis piti Star Warsin kuvausten aikana päiväkirjaa, joka sisälsi myös hänen omia runojaan. Nämä osuudet kirjasta olivat kaunista kuunneltavaa, mutta haluan ehdottomasti nähdä nämä vielä painettuna versiona ja lukea niitä uudelleen. Muutenkin nämä päiväkirjaosiot olivat mukavaa kuunneltavaa, Carrie oli kuin kuka tahansa teini.

Surullisinta ja haikeinta kirjan kuuntelemisessa olivat kaikki ne kohdat, joissa Carrie puhuu kuolemanjälkeisestä ajastaan ja kuinka hänet tullaan aina muistamaan Leiana. Kaikki tämä vain noin kuukausi ennen todellista poismenoa.

Vaikka alkuun kirjan kuunteleminen aamubussissa oli ehkä virhe todennäköisten kyynelien takia, oli se loppujen lopuksi todella hauska ja ihana. Kaikki tuskastelut Prinsessa Leian kuuluisan kampauksen kanssa ja erikoiset kohtaamiset fanien kanssa saivat minut hymyilemään kovastikin, ja myös ihan nauramaankin. Carrie oli todella hauska ihminen, hänellä oli aina oma, särmikäs tyylinsä ja se näkyy myös tässä kirjassa. 

Suositukset, ehdottomasti. Ja hyvää toukokuun neljättä, May the force be with you!

Muualla: Tuhat ja yksi kirjaa, Carry On Reading

Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste: 36. Elämäkerta tai muistelmateos

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana

 

Chimamanda Ngozi Adichie

Huominen on liian kaukana

(The Thing Around Your Neck, 2009)

Otava, 2011

Suom. Sari Karhulahti

271 s.

Huominen on liian kaukana sisältää 12 novellia. Tarinoita on moneen eri lähtöön, mutta kaikki käsittelevät hieman samoja aiheita, eri näkökulmista. Suurin osa tarinoiden päähenkilöistä on Afrikkalaisia naisia, jotka elävät hyvin erilaisia elämiään; Osa asuu Afrikassa, osa on lähtenyt Amerikkaan, mutta aina elämä sielläkään ei ole aivan sitä mitä he odottivat. On uusia avioliittoja, toimimattomia liittoja ja suhteita, sukua ja sukulaisia, hyväksikäyttöä monella eri tapaa, monen näköistä rakkautta tai rakkaudettomuutta, kulttuurien kohtaamista.

Itselleni parhaimmat novellit olivat Yksityisasia, Loikkivan apinan kukkula ja Huominen on liian kaukana. Oikeastaan jonain toisena hetkenä olisin voinut nimetä tähän kohtaan melkeinpä ihan minkä tahansa muunkin novellin, sen verran mieleenpainuvia ne kaikki olivat.

Yksityisasiassa nuori Chika pääsee kadun mellakointia pakoon pieneen myymälään kanssaan hausanainen. Chika ja nainen ovat tappelun osapuolten vastakkaisilta puolilta, ja molemmat ovat joutuneet eroon läheisestään; Chika siskostaan ja nainen tyttärestään. 

Loikkivan apinan kukkulassa joukko kirjailijoita on kokoontunut yhteen kirjoitusleirille. Novellissa käydään läpi kirjailijoiden tapaamisia, keskusteluita ja erään kirjailijan omaa elämää ja tämän kirjoittamaa novellia. Vaikka novellissa ei tapahtunut kovin paljoa, se oli todella mielenkiintoinen ja erilainen kuin muut.

Kirjan nimikkonovelli Huominen on liian kaukana on ehkä oma suosikkini novelleista, ainakin se jäi vahvasti mieleen. Novellissa on vuosia aiemmin tapahtunut onnettomuus, jota muistellaan ja selitetään auki. Sekä tässä novellissa että eräässä toisessa puhutellaan suoraan lukijaa, mikä on kiinnostava kirjoitustyyli. Novelli taitaa olla myös koko kirjan lyhyin, vain kymmenen sivua.

Kirjan novellit olivat melkeinpä jokainen järjestään todella vaikuttavia, mieleenpainuvia ja välillä jopa hengästyttäviä. Niin aitoja kuvauksia ihmisistä, heidän persoonistaan ja ajatuksistaan, kohtaloistaan ja elämistään. Elämänmakuisia novelleja, vaikka useimmissa se elämä ei ole helppoa tai mitenkään ruusuista. Todellisia, silmiä avaavia tarinoita, vahvat suositukset tälle!

Arvosana: Neljä kissanpentua

Muualla: Kirsin kirjanurkka, Kirjainten virrassa, P.S. Rakastan kirjoja, Mitä luimme kerran

Helmet-haaste: 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä
Novellihaaste 

Maratonilla luetut sarjakuvat

Anni Nykänen: Mummo

Sammakko, 2010

104 s.

Olen kuullut Mummosta vaikka mistä jo pitkän aikaa, ja aina aika ajoin törmännyt uudempiin osiin kirjastossakin. Tunnollisesti jätin kuitenkin ne vielä hyllylle, ja odotin sellaista päivää kun siellä on se ensimmäinen osa. Kun se siellä hyllyssä sitten ennen maratonia istui, nappasin sen oitis mukaani.

Mummo onkin varsin ihana tapaus. Sekä itse sarjakuvana, että hahmona. Sarjakuva koostuu lyhyistä, yleensä kolmen ruudun stripeistä, joissa seikkailee Mummo, sekä usein myös Mummon mies, kissa, lapsia ja lapsenlapsia. Stripit ovat lyhyitä, mutta sisältävät kaiken oleellisen jostain tietystä pienestä hetkestä. Oli se sitten jotain kauppareissulla sattunutta tai Mummon kahvihetki. Sarjakuvassa on paljon huumoria, joskus hieman mustaakin sellaista, mutta lähinnä hyväntuulista, lämminhenkistä ja ehkä sarkastistakin. Mummo tuntuu osaavan nauraa itselleen, käyttäytyy välillä hyvinkin odottamattomalla tavalla, ja välillä taas hyvin no, mummomaisesti.

Tästä sarjakuvasta tuli hyvä mieli, se sai nauramaan ja hymyilemään, ja sen piirustustyyli on hauskaa ja elehtiväistä. Mummoa voi hyvin suositella kaikille.

Muualla: Sabinan knalli, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjanurkkaus

Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste: 22. Kuvitettu kirja

***

Brian K. Vaughan, Fiona Staples 
Saga, Vol. 6

Image comics, 2016

152 s.

Piti ihan tarkistaa, että kuinka kauan tämä on lojunut hyllyssäni lukemattomana, yleensä kun olen tarttunut Sagaan heti kun olen sen käsiini saanut. Jossain taisin jo möläyttääkin, että tämä on ollut hyllyssäni jo vuoden lukemattomana, mutta puhuin ihan höpöjä, sillä tämähän ilmestyi vasta kesällä... Mainitsemani osa oli siis viides osa, jonka ostin alkuvuodesta, mutta myös luinkin silloin. Samanväriset kannet sekoittivat pääni.

No mutta, kauan sai tämä osa silti olla silti hyllyssäni, ennen kuin vihdoin pääsin sen pariin. En tiedä mikä siinä on, etten jostain syystä halunnut lukea sitä heti. Ehkä se, että vaikka olenkin pitänyt kaikista osista tähän asti, eivät ne ole olleet enää ihan niin jännittäviä kuin alussa, ja ehkä se jokin "uutuudenviehätys" oli hiipunut. En ole Sagasta koskaan myöskään kirjoittanut blogiin, mikä on sinänsä outoa, sillä pidän sarjasta kuitenkin valtavasti.

Kuudennessa osassa pääsemme näkemään aika pitkänkin aikahyppäyksen, mikä tuntuu aluksi jopa hieman oudolta. Tai aikahyppäyshän tapahtuu jo viidennen osan lopussa, mutta nyt näemme hieman enemmän mikä tilanne missäkin ja kenenkin kohdalla on. Hazel on kasvanut hurjasti, mutta on edelleen erossa vanhemmistaan. Alana ja Marko taas ovat edelleen Hazelin pelastusretkellä, ja ovat muotoutuneet hyväksi parivaljakoksi vaarallisilla missioillaan. Päähenkilöiden lisäksi näemme erään vanhan tutun kuin myös Hazelin isoäidin uusia tuttavia.

Osassa tapahtuu paljon, mutta ei ehkä niin paljon mitä muissa osissa. Mitään kovin dramaattista ei tapahdu, mutta tarina menee kivasti eteenpäin. Tosin ehkä se olisi voinut mennä hieman enemmänkin eteenpäin. Pidin kyllä paljon tämän osan lopusta, se antoi kivasti osviittaa tulevasta. Sitä alkoi ihan odottaa jo seuraavaa osaa!

Muualla: Kirjojen keskellä, Todella vaiheessa

Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste: 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista

Ali Smith: Oli kerran kello nolla

Ali Smith

Oli kerran kello nolla (There but for the, 2011)

Otava, 2013

Suom. Kristiina Drews

284 s.

Oli kerran kello nolla vetää aika sanattomaksi. Heti kirjan luettuaan ei oikein tiedä mitä ajattelisi, mutta kuitenkin hymyilyttää kovasti. Pidän tätä aina hyvänä merkkinä. Kirjasta tulee hyvä mieli, se pakottaa ajattelemaan ja pohtimaan, se vie eteenpäin lujasti, mutta kuitenkin yllättävän lempeästi. Kirjaa lukee vauhdilla ja mielellään, sivut vain kääntyvät eikä lukemista halua lopettaa. Silti se vaatii oman aikansa sulatella asioita.

Kirjan asetelma on yksinkertainen. Kaikki alkaa siitä, kun Miles-niminen mies lukittautuu eräillä kutsuilla ventovieraan perheen vierashuoneeseen päivällisen ja jälkiruoan välissä. Kukaan ei aluksi edes huomaa tätä erikoista tapahtumaa, eikä kukaan lopulta tiedä miksi näin on käynyt. Pian uutinen tästä perheen ei-toivotusta vieraasta leviää, eikä aikaakaan kun talon eteen on levittäytynyt ihmisiä telttoineen, odottaen jotain käännettä tapahtuvaksi. Tämä on kuitenkin vain kirjan asetelma, taustalla kirja kertoo paljon muustakin; ajasta ja ihmisyydestä, muistamisesta ja taiteesta.

Kirjassa on neljä erilaista näkökulmaa, joista selviää pikkuhiljaa kuka tämä Miles on. On Anna joka tunsi Milesin nuoruudessaan, Mark joka toi Milesin mukanaan illallisille, May jolla on yhteys Milesiin tyttärensä kautta sekä nuori Brooke, ihana ja fiksu tyttö joka oli myös kutsuilla mukana. Pidin erityisesti Markin osuudesta, jossa kuvailtiin näitä kohtalokkaita ja aika erikoisiakin illallisia, jolloin koko episodi saa alkunsa. Tai no, mistä se nyt oikeasti alkaakaan. Myös Brooken osuus oli todella hyvä ja avartava. Sen jälkeen oli hienoa lukea kirjan alku uudelleen.

Kirjaa on todella hienoa ja hauskaa, mutta myös haastavaa lukea sen suuren sanaleikkien määrän takia. Sanaleikkejä on sekä hahmojen puheissa ja keskusteluissa, kuin myös muuten, ihan ohimennen lauseissa. Osa on helposti havaittavissa ja nerokkaitakin, mutta ehkä kaikista parhaimpia ovat ne sellaiset hienovaraiset, melkein huomaamattomat sanaleikit ja muunnokset, nerokkaat oivallukset jotka joskus ehkä vasta hetkenkin päästä nivoutuvat yhteen. Lopulta tuntuu, että koko kirja on yhtä sanaleikkiä, hyvin nerokkaalla tavalla. Sellaisella nerokkaalla, ettei sitä taida ihan kokonaan edes tajuta. Ainakaan minä en päässyt kirjassa aivan täysin kärryille, mutta se ei poistanut kirjalta mitään. Melkein tuntuu, että se teki kirjasta jopa paremman, se ettei sitä ihan tajunnut. 

Sen verran sekavat ajatukset tästä on, että suosittelen ihan vain kokeilemaan ja kokemaan tämän itse. Kyllä sen varmasti pian myös huomaa, onko kirja sitä ominta juttua vai ei, tykkääkö kirjan tyylistä vai ei. Itse pidin ja koin omaksi, vaikka se jäikin myös hieman vieraaksi ja oudoksi. Mutta kuitenkin vain hyvällä tavalla.

Muualla: Ullan luetut kirjat, Lukuisa, Pieni kirjasto, Eniten minua kiinnostaa tie,

Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haasteen kohta 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa.

Naomi Novik: Uprooted

Naomi Novik

Uprooted

Macmillan, 2015

438 s.

Agnieszka loves her valley home, her quiet village, the forests and the bright shining river. But the corrupted Wood stands on the border, full of malevolent power, and its shadow lies over her life.

Her people rely on the cold, driven wizard known only as the Dragon to keep the Wood's powers at bay. But he demands a terrible price for his help: one young woman must be handed over to serve him for ten years, a fate almost as terrible as being lost to the Wood.

The next choosing is fast approaching, and Agnieszka is afraid. She knows — everyone knows — that the Dragon will take Kasia: beautiful, graceful, brave Kasia — all the things Agnieszka isn’t — and her dearest friend in the world. And there is no way to save her. But no one can predict how or why the Dragon chooses a girl. And when he comes, it is not Kasia he will take with him. (takakannesta)

Olen jo pitkään halunnut lukea jotain ihanaa fantasiaa, ja tämän kirjan parissa sain kyllä juuri sitä mitä halusinkin. Uprooted oli kiinnipitävä, ihana, kuumottava ja jännittävä, ja niin paljon kaikkea lisää. En edes tiedä miten päin tästä kirjoittaa, mutta yritetään.

Uprootedin takakannessa kerrotaan aika hyvin mistä kirja alkaa, mutta se on tosiaan vain kirjan alku, oikeastaan alkuasetelma koko tarinalle. Kirja on niin paljon kaikkea muutakin kuin mitä tuo teksti antaa ymmärtää. Se laajenee niin suurella tavalla ja joka suuntaan, että lopussa hieman jopa naurattaa nuo takakannen vähäiset tiedonmurut. Mutta onkin parempi, ettei kirjasta tiedä mitään sen enempää alkaessaan lukemaan sitä. Usein harmittelen liian paljastavia takakansia, mutta tässä ei kyllä siihen syyllistytä. Mutta kuten rivien välistä voi lukea, Dragon ottaa Agnieszkan torniinsa Kasian sijaan, ja siitä tarina lähtee liikkelle.

Agnieszkaan tykästyy heti alusta lähtien, hän ei tosiaan ole aivan sellainen sankaritar johon on ehkä aiemmin totuttu; hän on kömpelö ja aina likaisissa vaatteissa, ei osaa kotiaskareita eikä oikein mitään muutakaan mitä hänen ystävänsä Kasia osaa. Torniin joutuminen järkyttää tietenkin Agnieszkan mieltä, varsinkin kun Dragonin hänelle opettama taikuuskaan ei iskostu hänen päähänsä. Mutta se mitä Agnieszka lopulta oppii ja josta Dragonkin voi oppia häneltä, on todella kaunista. Pitkään aikaan en ole ihastellut jotain kuvattua taikuutta yhtä paljon mitä tätä, se on juuri sellaista jota voisi kuvitella olevan oikeastikin olemassa. Maanläheistä ja kaunista, hyvin aistillista ja erikoista, mutta kuitenkin ymmärrettävää ja todentuntuista.

Alun asetelmien ja maailmaan tutustumisen jälkeen kirjassa alkaakin tapahtua vauhdilla. Koko ajan mennään eteenpäin, eikä hengähdystaukoja juuri ole koko kirjan aikana. Taustalla on koko ajan the Woodin uhka ja paino, eikä niin päähenkilölle kuin lukijallekaan koskaan tule täydellisen turvallisuuden tunnetta. Ja jos tulee, se viedään pian pois. Puolen välin tienoilla piti hetkeksi pysähtyä hengähtämään, niin kummallisiin suuntiin tarina tuntui menevän. Pian siitä tapahtumat alkoivat kuitenkin tiivistyä entisestään ja lopulta koko tarinan suuntakin alkoi näkyä selvempänä ja selvempänä. Kirja on täynnä aivan hurjia käänteitä ja todella pelottaviakin kohtauksia. Päähenkilön psyyke on aika koetuksella moneenkin otteeseen.

Ei tämä mikään kauhukertomus silti ole, vaikka kirjassa paljon pelottavia asioita onkin. Päinvastoin, kirja on aivan uskomattoman kaunis, niin tarinaltaan kuin myös koko tunnelmaltaan. Luonto on yksi suurista elementeistä kirjassa, luonto ja luonnollisuus, ja the Wood tietenkin, tuo oikeasti karmiva metsä. Vaikka olin koko kirjan ajan tykännyt lukemastani todella paljon, viimeistään parin viimeisen luvun aikana olin täysin vakuuttunut. Siellä tulee esiin lopulta koko kirjan kauneus ja totuus, siellä viimeistään rakastuin tähän kirjaan aivan palavasti. 

Luonto on kirjassa ehkä suurimmassa osassa, mutta monia muitakin teemoja löytyy. Agnieszkan ja Kasian välinen ystävyys on ihailtavaa, he tekevät mitä tahansa toistensa hyväksi. Agnieszkan ja Dragonin välinen suhde on sekin tietysti aivan omaa luokkaansa, mestari ja oppipoika, lopulta jopa tasavertaiset kollegat. Kirjasta löytyy myös yllättävän paljon politiikkaa ja juonia sen osalta, kuin myös paljon, paljon erilaista taikuutta, luomuksia, salaisuuksia, korruptiota ja vaikka mitä.

Jos kaipaat jotain kaunista ja satumaista, sekä todella tapahtumarikasta fantasiaa elämääsi, suosittelen ehdottomasti tarttumaan Uprootediin. Toivottavasti kirja mös suomennettaisiin, jotta monet englannin kieltä karttavatkin löytäisivät tämän pariin. Kirjasta on myös suunnitteilla elokuva, joka tosin nyt kirjan lukeneena pelottaa aika paljon, koska en tiedä miten tästä ikinä voitaisiin saada kirjalle oikeutta tekevä elokuva, mutta se jää nähtäväksi! 

Lukekaa, ihastukaa ja rakastukaa kuten minä! 

Arvosana: Viisi kissanpentua

Tämä kirja olkoot viimeinen rastini Seitsemännen taiteen tarinat -haasteeseen.

S. J. Watson: Kun suljen silmäni

S. J. Watson

Kun suljen silmäni

(Before I Go To Sleep, 2011)

Bazar, 2012

Suom. Laura Beck

380 s.

Christine herää joka päivä uuteen aamuun unohtaneena lähes puolet elämästään. Hän ei muista aviomiestä vierellään, ei taloa jossa asuu, ei välttämättä edes omaa nimeään. Usein Christine luulee yhä olevansa parikymppinen ennen kuin katsoo peiliin ja löytää sieltä reilun nelikymppisen itsensä. Aviomies kertoo että Christine joutui parikymppisenä auto-onnettomuuteen eikä sen vuoksi muista päivää taaksepäin juuri mitään elämästään. Lääkärin kehotuksesta Christine alkaa pitää aviomieheltään salaa päiväkirjaa, johon hän kirjoittaa ylös kaiken päivän aikana tapahtuvan. Merkintä merkinnältä sekä Christinelle että lukijalle alkaa selvitä totuus.

Kirja tuntui alussa hieman ennalta-arvattavalta ja yllätyksettömältä, mutta onneksi näin ei asia kuitenkaan ollut. Toki mukana on myös muutamia ennalta-arvattavia käänteitä, mutta suurimmat tulivat minulle ainakin mukavana yllätyksenä. Kirjan edetessä huomasin myös taas miten paljon lopulta pidän tällaisista jännittävistä trillereistä. Käänteitä on hauska arvailla, ja pieniä vihjeitä hauska etsiä. Eikä haittaa yhtään vaikka kaikki arvaukset menevätkin pieleen, vaikka siitäkin tulee hyvä mieli jos jonkun yllättävän käänteen osaisikin arvata oikein.

Tässä kirjassa juonenkäänteet tulivat tosiaan aika yllätyksenä, ja pidin niistä myös kovasti. Mikään ei ollut liian epäuskottavaa tai toisaalta liian tylsääkään. Kirja tuntui menevän koko ajan kohti jotain tiettyä pistettä, ja loppuajasta kirjan tiivis tunnelma pitikin hyvin otteessaan, eikä kirjaa meinannut malttaa laskea käsistä ollenkaan. Lopetukseenkin olin tyytyväinen.

Mutta jos juonessa tai käänteissä ei sinänsä mitään epäuskottavaa ollut ja kaikki soljui mukavasti eteenpäin, niin valitettavasti itse kirjan kirjoitusmuoto teki tapahtumista hieman epäuskottavia. Lähes koko kirja ja sen tapahtumat koetaan siis Christinen päiväkirjan kautta muistellen päivän aikana tapahtuneita asioita. Ja nimenomaan se tapa, jolla Christine on asioita muistiin kirjannut, on epäuskottava. Mukana on liian paljon yksityiskohtaisia kuvailuja ilmeistä ja tavoista puhua, niin paljon että lukiessa sitä aina unohti että kyseessä pitäisi olla päiväkirjamerkintä. Toki ymmärrän että kun tämä on melkein ainoa kerrontamuoto niin kuvailuakin pitää olla, mutta se ei vaan tuntunut luontevalta. 

Lisäksi ärsytti miten ns. "helposti" tuo Christinen osaava tapa kirjoittaa oli selitetty. No, tietenkin Christine oli aiemmin ollut kirjailija. Vähän liian tuollainen päälleliimattu juttu jolla koitettiin selittää epäuskottavan kuvailevaa päiväkirjaa. Tai juuri siltä se ainakin tuntui. Christinen ääni tuntui olevan myös hyvin nuorekas, mutta siitä itseasiassa pidin. Se tuntui käyvän järkeen, sillä eihän Christine parikymppistä vanhempi kokenut olevansakaan.

Kun suljen silmäni parissa viihtyi kuitenkin todella hyvin. Kirja on sellaista mukavaa viihteellistä kirjallisuutta, jota lukiessa voi laittaa kaiken muun elämän hetkeksi sivuun ja vain nauttia lukemastaan. Kirjassa tulee sopivin väliajoin juonenkäänteitä ja jännityskin pysyy oikeastaan koko kirjan ajan yllä. Kirjan teema on myös todella kutkuttava ja mielenkiintoinen, muisti on kuitenkin hyvin henkilökohtainen jokaisella ja olisikin hirveä ajatus herätä joka aamu muistamatta elämästään yhtään mitään ja vieläpä tietää nukkumaan mennessään ettei aamulla taaskaan muista mitään. Tämä saa tietenkin ajattelemaan kovasti kaikkia jotka joutuvat kokemaan Alzheimerin taudin jossain muodossa.

Pienet epäuskottavuudet eivät häirinneet liikaa lukunautintoa ja kirjaa luki lopulta hyvin nopeasti. Sitä oli kiva lukea, siihen oli aina kiva tarttua, eikä sitä malttanut lopettaa kesken. Kaikki hyvän kirjan merkkejä siis. Ihan täysiä pisteitä kirja ei saa, mutta oikein hyvin sen parissa kuitenkin viihtyi.

Muualla: Nenä kirjassa, Ullan luetut kirjat, Kirjava kammari, Kirjakolo, Tarinoiden syvyydet, Järjellä ja tunteella, Kirjoihin kadonnut

Arvosana: Neljä kissanpentua

Kirjasta on tullut vuonna 2014 samanniminen elokuva, joten osallistun tällä myös Seitsemännen taiteen tarinat-haasteeseen. Täytyypä laittaa myös elokuva katsontalistalle!

Antti Holma: Kauheimmat runot

Antti Holma

Kauheimmat runot

Otava, 2015

192 s.

Juontaja-runonlaulaja Antti Holma esittelee neljä runoilijasuuruutta, jotka eivät koskaan päässeet mukaan Kauneimmat runot -kokoelmiin. Sirsi Sunnas, Reino Leino, Karin Toisiks-Paraske ja Edith Södermalm avaavat lukijan eteen ihmiselon koko kirjon. takakannesta

Olin lukenut varmaan suunnilleen puolet kirjan runoista jo aiemmin, sieltä täältä aina muutaman kerrallaan. Lukumaratonin aikana tuntui kuitenkin, että olisi kiva lukea tämä ihan kunnolla kannesta kanteen, ja niinpä sitten teinkin kello yksi yöllä kertaistumalta. Ja hyvin toimi kirja näinkin luettuna, nauroin todella kovasti tätä lukiessani. Myöhäinen kellonaika toki saattoi vaikuttaa siihen myös.

Sieltä täältä lukeneena olin naureskellut aikalailla kaikille runoille mihin olin törmännyt, ne vaan iskivät huumoriini todella hyvin. Mutta nyt kun luki kirjaa kunnolla alusta loppuun, sitä huomasi paljon paremmin eri runoilijoiden äänet ja tavat kirjoittaa. Ja niin sieltä sitten pomppasi esiin myös ihan ehdottomat lempparit, kuin myös ne joiden runot ei puolen välin jälkeen jaksaneetkaan enää oikein naurattaa ja jotka sittemmin pikaluin.

Ne kaksi runoilijaa jotka oli kyllä hauskoja ja välillä oikeinkin oivaltavia, mutta eivät kuitenkaan saaneet enää lopussa innostumaan tai nauramaan olivat Reino Leino ja Sirsi Sunnas. Ihan kivoja, mutta lopulta ei kuitenkaan ihan sitä parasta. Nämä kaksi alkoivat kirjan loppua kohden toistaa itseään hieman liikaa, joten näille kahdelle ei kannesta kanteen lukeminen sopinut. Reino Leinolla on kyllä hauska tapa kertoa aivan lopussa kova ja karukin mielipiteensä, kun taas Sirsi Sunnaalla on enemmän lastenlorumainen, hieman häiriintynytkin tapa kertoa asioita. Molemmilta löytyy myös muutama aivan todella mahtava runo joista nautin, kuten nyt vaikka Sirsi Sunnaan koko kirjan aloittava ABC-runo. 

Sen sijaan Edith Södermalm ja Karin Toisiks-Paraske, voi että nämä kaksi runoilijaa saivatkin nauramaan, ja naurattivat ihan loppuun saakka. Mielelläni olisin näiltä lukenut oikeastaan vielä lisääkin. Edith Södermalmin runoihin kesti alussa hieman aikaa tottua. Ne ovat todella pohtivia ja maalailevia, ja alkuun niitä lukeekin kuin muuta runollisuutta. Kunnes runon loppu tulee ja kaikki ikään kuin lässähtää kasaan, runo ei ikinä ihan mene sinne minne pitäisi, ja juuri se tekee niistä niin hauskoja. Yritystä löytyy paljon, mutta se ei vaan ihan onnistu.

Karin Toisiks-Paraske oli ehkä oma lempparini, eikä vähiten hänen keksityn lounaismurteen takia. En voinut olla lukematta jokaikistä Toisiks-Parasken runoa ääneen, niin hauskaa tuon murteen lukeminen ja puhuminen ääneen oli. Lisäksi niissä käsiteltiin hauskasti normaaleja arkipäiväisiä asioita ja ongelmia, sellaiseen herttaiseen mutta toteavaan tyyliin. Näistä tuli ihan omia lemppareita jo alkumetreiltä lähtien.

Kaiken kaikkiaan pidin tästä erikoisesta runokokoelmasta oikein paljon. Reino Leino ja Sirsi Sunnas toimii mielestäni paremmin silloin tällöin luettuna, eikä näin montaa yhteen putkeen. Sen sijaan Edith Södermalmia ja Karin Toisiks-Paraskea olisi voinut lukea kokonaisen kirjan putkeen. Eri tilaisuuksiin luodut kategoriat, kuten Runoja ylioppilaalle ja Runoja matkalle tuonpuoleiseen toivat kivasti eri teemoja esiin. Toimiva ja hauska kokonaisuus, jonka varmasti poimin hyllystäni vielä monesti naurun kaipuussani.

Muualla: Kirsin kirjanurkka, Kirsin Book Club, Mustetta paperilla, Kirjakko ruispellossa, Kujerruksia, Mitä luimme kerran, Kirjakaapin kummitus

Arvosana: Neljä kissanpentua

Noelle Stevenson: Nimona

Noelle Stevenson

Nimona

HarperTeen, 2015

272 s.

Hyvää naistenviikon loppua ja hyvää nimipäivää kaikille kaimoille! Tarkoitukseni oli postata useammastakin kirjasta tällä viikolla, mutta flunssa vei voiton ja kaatoi sängyn pohjalle. Näin oman nimipäiväni iltana on kuitenkin kiva palata tämän mahtavan sarjakuvan pariin, jonka luin lukumaratonin aikana. Muita maratonin aikana luettuja kirjoja satelee tänne pikkuhiljaa myös, luin sen verran hyviä kirjoja että haluan tehdä kaikista oman postauksen, vaikka se vähän viekin aikaa.


Nimona on nuori tyttö, joka eräänä päivänä vain ilmaantuu Lordi Ballister Blackheartin luo ja ilmoittaa olevansa tämän uusi sidekick. Blackheart on kaupungin suurin pahis, joka kantaa suurta ja henkilökohtaista kaunaa kaupungin omalle sankarille, kultahiuksiselle Sir Ambrosius Goldenloinille. Blackheart ja Nimona haluavat saada Goldenloinin vastuuseen aiemmista teoistaan ja osoittaa kansalle, ettei hän ole sellainen sankari mitä muut luulevat. Nimona tosin on hiukan aggressiivisempi ja vaarallisempi apuri mitä kukaan aluksi osasi arvatakaan. Hän on nimittäin shapeshifter, muodonmuuttaja, ja osaa muuttaa muotoaan lennosta vaikkapa tappavaksi lohikäärmeeksi.

Kirja alkaa hyvin hauskalla tavalla tutustuttaen lukijan sekä Nimonaan että Lordi Blackheartiin, kuin myös sankari Goldenloiniin. Ensimmäisten lukujen aikana päästään näkemään Nimonan kyky muuntautua miksi vain haluaa kuin myös hieman päähahmojen taustoja. Kaksikko alkaa tehdä muutamia pieniä rikoksia Goldenloinia kiusatakseen, ja sarjakuva vaikuttaa hyvin hauskalta ja suloiselta. Ja sitä se onkin, oikeastaan koko kirjan ajan.

Sarjakuvan edetessä kuitenkin huomaa, että taustalla on muutakin. Kirjaan alkaa tulla selvä juoni taustalle, eikä kaikki olekaan vain yksittäisiä hauskoja tapahtumia. Juoni tiivistyy lopulta aika paljonkin ja kirja saa hyvin dramaattisia käänteitä. Tämä oli oikein positiivinen yllätys, sillä kirja on kuitenkin hyvin pitkä, ja alkuun tuntui että kyseessä on pelkkää hauskaa ja epäonnista pahisten sähläilyä. Tarina ja juoni kuitenkin etenee koko ajan ja lopulta sarjakuvaa lukeekin ihan jännityksellä.

Nimonan piirustustyyli on hyvin minimalistista ja hauskan näköistä. Sarjakuva on alunperin ollut siis nettisarjakuva, ja siltä kuvitus näyttääkin. Nopeasti piirrettyä, hyvin lastenkirjamaisia, yksinkertaisia muotoja. Todella helppolukuista ja suloisen näköistä, täynnä hyvin maanläheisiä värejä. Itseäni ei haitannut yhtään tämä näinkin pelkistetty kuvitus, vaan pidin siitä todella paljon. Se tekee sarjakuvasta myös aika nopealukuisen, kun yksityiskohtia on vähemmän.

Nimona on todella suloinen ja ihana tarina, täynnä jännittäviä, dramaattisia ja surullisiakin hetkiä. Se kasvaa suureksi tarinaksi ja sisältää mielestäni hienoja opetuksia ja aiheita. Kertakaikkiaan hieno ja upea sarjakuva, jota voin lämpimästi suositella.

Arvosana: Viisi kissanpentua

John Irving: Oman elämänsä sankari

John Irving

Oman elämänsä sankari

(The Cider House Rules, 1985)

Tammi, 2009

Suom. Kristiina Rikman

632 s.

Pakko sanoa heti näin alkuun, että pidän sekä kirjan alkuperäisestä nimestä kuin myös suomennoksestakin todella paljon. Molemmat hyvin merkittäviä omalla tavallaan. Ja itseasiassa pidän suomennoksen nimestä ehkä jopa hieman enemmän.

Oman elämänsä sankari kertoo orpolapsi Homer Wellsistä. Homer syntyy St. Cloudsin orpokotiin, jota johtaa omaperäinen lääkäri Wilbur Larch. Larch auttaa orpokotiin tulevia naisia miten vain kykenee, oli se sitten ei-toivotun lapsen saattaminen maailmaan adoptoitavaksi tai laiton ei-toivotun raskauden keskeytys eli abortti. Homerin adoptoiminen ei osoittaudu kovin helpoksi, ja lopulta onkin selvää että Homer jää orpokotiin. Larch opettaa nuorelle Homerille kaiken minkä tietää, ja Homerista tulee kuin vahingossa Larchin oppipoika ja kätilö. Larch on suunnitellut Homerin elämän varalle paljon, mutta nuoren Homerin tie vie pois orpokodista, yllättävän pitkäksikin aikaa.

Olipa ihanaa uppoutua pitkästä aikaa oikein pitkään kirjaan, ja vieläpä Irvingin kirjoittamaan. Olen aiemmin lukenut Irvingiltä kaksi kirjaa. Ensimmäinen oli vuoden 2013 kesällä Garpin maailma, johon ihastuin täysin. 2014 kesällä luin Vapauttakaa karhut, joka oli kyllä selvästi Irvingiä, mutten aivan varauksetta ihastunut siihen. Viime kesänä jäi Irving lukematta, mutta nyt oli aika jälleen tarttua yhteen. Näistä on selvästi tullut minulle kesälukemista, ja olen joka kerta lukenut ne vieläpä hyvin samoihin aikoihin.

Irvingillä on niin oma tapansa kirjoittaa, että sen tunnistaa heti alkusivuilta lähtien. Sitä on kuitenkin vaikea lähteä erittelemään että mikä siitä tekee niin tunnistettavan. Se on sellaista toteavaa ja realistista. Ei paasaavaa, vaikka aiheet hieman sellaisia tällä kertaa ovatkin, mutta informoivaa. Jotenkin Irvingin kirjoissa asioita vain tapahtuu, ja olivatpa ne välillä miten absurdeja tahansa, kaikki tapahtumat on kuitenkin kovin tavanomaiseen tapaan kerrottu, ihan vaan todettu.

Irvingillä on myös hieno tapa kertoa asioita ikään kuin ohimennen; joku nyt sattuu tekemään näin tai sanomaan noin. Ja kirjan lopun alkaessa lähestyä, sitä huomaa miten nerokkaasti Irving onkaan kehittänyt kirjan juonen kulkemaan vääjäämättä jotain pistettä kohti. Tapahtumat alkavat kiihtyä loppua kohti, hiljaa mutta varmasti. Monet eri langat ja henkilöt nivoutuvat aina yhteen, aina ei välttämättä niin hyvin mitä sitä toivoisi, mutta juuri niin kuin sitä olisi toisaalta voinut ajatella jo alusta asti. Kirja menee täysin omia uriaan, ja siihen virtaan voi vaan hypätä mukaan ihmettelemään.

Homer on päähenkilönä todella sympaattinen, oikea ihannevävy. Homerin oikeudentaju on ihailtavaa, hän haluaa aina vain tehdä sen mikä on hänestä oikein. Toki hänkin tekee virheitä, mutta se on inhimillistä ja luonnollista. Pidin myös Larchista paljon, vaikka hänenkin motiiveja ja tekoja monesti hieman ihmettelinkin. Tuntuu että sellaisia hahmoja Irving aina kirjoittaa. Todellisia, virheitä tekeviä ihmisiä, joilla on aina omat omituiset luonteenpiirteensä ja tapansa. Hahmoihin ehtii kiintyä pitkän kirjan aikana ja heidän kohtalonsa oikeasti kiinnostaa.

Myös itse kirjan tunnelma on jotenkin sympaattinen. Toki kirjassa on hyvin vahvoja mielipiteitä aborteista ja välillä myös hyvinkin yksityiskohtaista kuvausta tämän tiimoilta, mutta se ei minun lukunautintoani haitannut. Myös kaikilla hahmoilla tuntuu olevan tästä asiasta oma mielipiteensä, kuten varmasti kaikilla ihmisillä oikeastikin. Kirjan rankat aiheet olivat mielestäni hyvää vastapainoa kirjan muuten aika rennolle ilmapiirille.

Oman elämänsä sankari onkin yleistunnelmaltaan leppoisa, eikä kirjassa tapahdu ihan niin järisyttäviä tai absurdeja onnettomuuksia mitä ehkä yleensä Irvingin kirjoissa. Niiden piirteitä kirjasta kuitenkin löytää, mutta pienemmässä mittakaavassa. Tämä oli jotenkin ihana kirja, mukava lukea, rento ja soljuvasti eteenpäin kulkeva, kaunis tarina. Pidin tästä oikein paljon.

Garpin maailma tulee varmaan aina pysymään itselle sinä rakkaimpana Irvinginä, ihan vaan koska luin sen ensimmäisenä. Mutta ei tämä Oma elämänsä sankari kauas siitä jää, tämäkin oli aika tosi ihana, vaikkakin hyvin erilainen.

Muualla: Luettua elämää, Tarinoiden taikaa, Lukuisa

Arvosana: Viisi kissanpentua

Kirjasta on tehty elokuva, joten osallistun tällä myös Seitsemännen taiteen tarinat-haasteeseen.