20. marraskuuta 2018

Sarjakuvia: Mikki ja hukkunut meri & Hilda ja kivipeikko

20181120_1251021

Luke Pearson
Hilda ja kivipeikko
(Hilda and the Troll, 2013)
Sarjakuvakeskus, 2013
Suom. Heikki Kaukoranta
35 s.

Hilda on nuori tyttö, joka rakastaa oleilla luonnossa, nukkua teltassa sateella ja luonnostella vihkoonsa erilaisia kiviä. Eräänä päivänä hän löytää kiven, joka näyttää ulkomuodoltaan aivan kivipeikolta. Peikko pelottaa Hildaa, joten hän päättää laittaa roikkumaan sen nenänpäähän kellon, joka varoittaa jos peikko aikoo lähteä liikkeelle, ja pian alkaakin kuulua kellon kilinää.

Piirustustyyli on mukavan simppeliä, mutta ehkä omaan makuuni hieman liian pelkistettyä ja tavallaan "lastenkirjamaista", olisin kaivannut kuviin lisää yksityiskohtia. Hahmot ovat kuitenkin oikein suloisen näköisiä, varsinkin Hildan lemmikkikettu Nuppi, jolla on pienet sarvet. Kirjan värityksestä pidin sen sijaan paljon. Kirja on täynnä kauniita murrettuja sävyjä, ja kansikin on jo jotenkin seesteisen oloinen. Vuoristomaisema ja tuon paikan tunnelma tulevat hyvin esille värityksen kautta.

Harmillisesti sarjakuva ei loppujen lopuksi ehtinyt nostaa juuri minkäänlaisia tunteita tai ajatuksia esille, kun se jo loppui. Sarjakuva on ehkä hieman liian lyhyt luettavaksi sellaisenaan, olisin voinut lukea tähän perään vielä ainakin pari itsenäistä kertomusta lisäksi ja silloin tämä olisi ollut hyvä. Omissa kansissaan sarjakuva tuntuu lyhyelle, mutta esimerkiksi lapsille varmasti oikein passelin pituinen.


Arvosana: Kolme kissanpentua

Sarjakuvahaaste

20181120_1252131

*****

20181120_1252371

Denis-Pierre Filippi, Silvio Camboni, Gaspard Yvan
Mikki ja hukkunut meri
(Mickey et l'océan perdu, 2018)
Suom. Saara Pääkkönen
Sanoma, 2018
60 s.

Sarjakuva sijoittuu steampunk-henkiseen maailmaan, jossa Mikki, Minni ja Hessu ovat jonkinlaisia keksijöitä, jotka kiertävät ilma-aluksellaan etsimässä harvinaista ja kallisarvoista koralliinia merien pohjasta. Musta Pekka on kuitenkin aina heidän kintereillään viemässä löydökset heidän nenän edestä. Mikki kumppaneineen päätyy lopulta erään löydöksensä vuoksi tiedemies Ykskorvan luo, joka hävittää meren painovoiman.

Rakastin joka hetkeä tämän sarjakuvan parissa! Koko kirja on värien ilottelua ja jokaisessa ruudussa on paljon yksityiskohtia. Kuvat ovat pehmeitä, sillä missään ei ole kovia, mustalla tehtyjä ääriviivoja. Värejä on joka lähtöön ja ne ovat ehdottomasti tämän sarjakuvan parasta antia, vaikkei missään muussakaan ole mitään vikaa. Väritys vaan tuo koko kirjan ja tarinan eloon, sillä jokaista sivua voisi jäädä ihastelemaan pidemmäksikin aikaa. Hahmot ovat ilmeikkäitä ja yksityiskohdat maailmassa tuovat siihen sekä syvyyttä että kiinnostavuutta.

Tarina itsekin on mielestäni kivan omaperäinen ja mielikuvituksellinen sekä hauska. Kirja on jaettu lyhyisiin kappaleisiin, jotka vievät tarinaa hyvin eteenpäin. Koko ajan sattuu ja tapahtuu, tylsää hetkeä ei kirjassa ole. Mahtuu siihen myös muutamia erikoisia juonenkäänteitäkin, joita en osannut kirjan avatessani arvata. 

Mikki on aina ollut yksi suosikkihahmojani, mutta en ole vuosiin lukenut mitään hänen seikkailujaan. Tämä oli kyllä ehdottomasti yksi parhaista Mikki-seikkailuista, ja täytyykin etsiä muita sarjan osia käsiin.


Arvosana: Viisi kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 23. Kirjassa on mukana meri
Sarjakuvahaaste

20181120_1255441

9. marraskuuta 2018

Sarjakuvia: Ahistunu Pupu ja Sarah's Scribbles

Tästä loppukuusta taitaa tulla aikamoinen sarjakuvakuukausi lähenevän sarjakuvahaasteen lopun ansiosta. Yöpöydällä roikkuu suuri pino eri sarjakuvia kirjastosta, jotka pyrin lukemaan ja myös postaamaan mahdollisimman pian. Tässä muutama ensimmäinen pinon päällimmäinen sarjakuva!

20181103_1517171

Kris Keränen
Ahistunu Pupu 2: Elämä on mut siihen tottuu
Arktinen Banaani, 2017
62 s.

Ahistunu Pupu kertoo nimensä mukaisesta pupusta, joka on hyvin ahdistunut kaikesta. Ahistuneen pupun lisäksi sarjakuvassa on Ahistava pupu, joka tekee Ahistuneen pupun elämästä aika vaikeaa. Ahdistavia tilanteita voi olla esimerkiksi soittaminen puhelimella tai ylipäätään ulos lähteminen, kaupassa asiointi tai vain pelkkä oleminen.

En ole lukenut aikaisempaa Ahistunutta pupua, mutta en kokenut että se haittasi. Sarjakuvassa on yksittäisiä lyhyitä strippejä eri tilanteista, joissain tarina ikään kuin jatkuu muutaman stripin verran saman aiheen parissa tai samojen hahmojen kanssa, kuten Kivan kisun kanssa keskustellessa. Piirustustyyli on ihan kivan näköistä, hahmot ovat suloisia ja ilmeikkäitä.

Kirjassa on ihan hyvin kuvailtu sitä, miten ahdistuneena kaikki vain pyörii päässä vastaan ja mikä tahansa muiden mielestä pienikin asia voi olla hyvinkin ahdistavaa, joskus ilman syytäkin. Lopulta en kuitenkaan itse oikein kovin viihtynyt tämän sarjakuvan parissa, valitettavasti. Olen itsekin hyvin helposti ahdistuva ihminen ja koin monissa kohdissa kyllä samaistuvani pupun tunteisiin tai tilanteisiin, mutta jotenkin kirjan sävy tuntui niin synkälle ja toivottomalle, että siihen puutui aika pian ja, ironista kyllä, itse lukemisestakin tuli jopa vähän ahdistavaa.

Arvosana: Kaksi kissanpentua

Sarjakuvahaaste

20181103_1518541


Ahistuneen Pupun jälkeen tartuin toiseen, hieman samantyyppiseen sarjakuvaan, joka kuitenkin oli minulle aiemmin jo jokseenkin tuttu, eli Sarah Andersenin Sarah's Scribbles -kokoelmiin. Ja nämä eivät onneksi enää ahdistaneet vaan vain naurattivat!


20181103_1518241

Sarah Andersen
Aikuisuus on myytti, "Sarah's Scribbles" -kokoelma (Adulthood Is a Myth 2016)
Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2017
Suom. Aura Nurmi
109 s. 

Big Mushy Happy Lump
Andrews McMeel Publishing, 2017
125 s.

Olen törmännyt Sarah Andersenin sarjakuviin netissä jo pitkään, mutta vasta nyt sain aikaiseksi lainata nämä itse kirjat ja lukea kerralla enemmänkin. Lainasin sekä englanninkielisen että suomenkielisen käännöksen, ja täytyy sanoa että molemmin päin sarjakuvat toimivat erittäin hyvin. Suomenkieliseen ehti tottua ensimmäisen kirjan parissa, joten oli hassua hypätä seuraavaksi englanninkielisen pariin, mutta tottumiseen ei mennyt kuin pari sivua.

Andersenin sarjakuvat ovat yksinkertaisia pieniä tarinoita niin ikään ahdistuksesta, mutta myös paljon arkipäiväisemmistä asioista, kuten kaikista mahdollisista aikuisuuden vaikeuksista, itsetunnosta, naiseudesta, introverttiydestä ja sosiaalisista suhteista ja tilanteista. Tilanteet vaihtelevat hyvin laidasta laitaan ja ovat todella samaistuttavia ja hauskoja. Muistan nauraneeni monta kertaa tämän kanssa ääneen löytäessäni strippien joukosta todellisia helmiä, joidenkin kuvaten itseäni tai kohtaamiani tilanteita täydellisesti.

Sarjakuva on myös piirretty todella hauskasti, juuri sellaisella tavalla mikä vain toimii itselleni ainakin mainiosti. Tyyli on hyvin yksinkertaista ja suloistakin, nimensä mukaisesti "scribbles" tyyppistä piirrustelua, joka kolahtaa juuri sen yksinkertaisuuden ja lähestyttävyyden vuoksi.

Nämä Andersenin sarjakuvat voisin hankkia omaan hyllyynkin, näitä olisi kiva selailla silloin tällöin kun kaipaa jotain huvitusta ja ehkä jopa vertaistukea elämän pieniinkin haasteisiin. Sarjakuvat ovat hauskoja ja ihania, ehdottomasti suositukseni niille, näihin ei kyllästy ihan heti.

Arvosana: Viisi kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 16. Kirjassa luetaan kirjaa (lempparikohtia kirjassa!)
Sarjakuvahaaste

20181103_1531381

1. marraskuuta 2018

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia Kent

20180816_1224551

Vilja-Tuulia Huotarinen & Satu Koskimies
Emilia Kent: Runotytön tarina jatkuu
WSOY, 2018
308 s.


Emilia on ollut naimisissa Teddyn kanssa jo 5 kuukautta ja elämä on auvoisaa Autiossa talossa, joka nimestään huolimatta on nyt täynnä rakkautta ja elämää. Teddyllä on kiire maalatessa tilaustöitä ja suurta näyttelyä varten, mutta Emilialla sen sijaan ei kirjoitus ole lähtenyt liikkeelle ollenkaan viime aikoina. Leimahduksia ei ole tullut ja uusi vaimon rooli vie yllättävän paljon aikaa. Emilia kamppailee ja tasapainoilee vaimon roolin ja kirjailijan roolin kanssa, ja Uudessa Kuussakin on muutoksia edessä.

Kun kuulin tästä kirjasta ensimmäisen kerran, olin yhtä aikaa hyvin innostunut ja hieman peloissani. Runotytöt ovat minulle niin rakkaita kirjoja, että tavallaan tuntui väärälle, että niihin joku muu kuin Montgomery kirjoittaisi jatkoa, mutta samalla taas olin enemmän kuin kiinnostunut, kuinka joku muu näkee Emilian tulevaisuuden Runotyttöjen jälkeen. Sillä Runotytöthän loppuvat siihen, kun Emilia ja Teddy ovat juuri viimein saaneet toisensa ja aloittavat yhteisen elämänsä. Anna-kirjoissa tarina jatkuu häistä aina pidemmälle lapsiin ja heidän seikkailuihinsa asti, mutta Runotytöissä Emilian tarina on loppunut tuohon. Enkä voi kieltää, etteikö ensimmäisen kerran luettuani Runotytöt se harmittanut, ettei saanut nähdä sitä ihanaa ja suloista yhteiselämää mikä Emilialla ja Teddyllä varmasti tuon jälkeen oli. Lopulta ei mennyt siis kauaa kun olin jo päättänyt, että tämä kirja on luettava.

Ja onneksi luin, sillä tämä oli aivan ihana kirja ja teki sekä Runotytöille että Montgomerylle kunniaa.

Huotarinen ja Koskimies ovat mielestäni onnistuneet Montgomeryn kielen ja tunnelman luonnissa todella hyvin. Kieli on samanlaista koukeroista ja kaunista, täynnä ihania ja kauniita kielikuvia ja maiseman maalausta. Myös itse Emilia ja hänen ajatuksensa tuntuivat tutuille, jonka ansiosta kirjan pariin oli helppo heittäytyä. Kaikki on tarinassa tavallaan entisellään, mutta pieniä muutoksiakin kirjailijakaksikko on tehnyt. Emilia tuntuu nykyaikaisemmalta ja kirjassa on muutenkin mainintoja muun muassa naisten asemasta, mitä pidin vain hyvänä asiana. Ihan kaikkea vanhaa ei tarvitse pitää samana.

Tunnelman ja hahmojen ollessa melko pitkälti samantuntuisia kuin ennenkin kirjaa oli todella miellyttävä lukea. Tarina tuntuu oikealle, siihen on helppo uskoa ja heittäytyä mukaan. Juuri noin Emilian kuuluisikin sanoa ja pohtia, juuri noin Jimmy-serkku tekisi! Kaikki vanhat tutut hahmot ovat mukana, Uuden Kuun väki, Ilse ja Perry tietenkin mutta myös Emilian entinen kihlattu Dean matkapäiväkirjojensa kanssa. Kaikki on tuttua ihanaa, mutta uusilla, aikuismaisemmilla sävyillä. Enää ei seikkailla metsissä Tuulen tytön kanssa (paitsi ehkä ihan vähän), mutta unelmointia Emilia ei ole jättänyt pois.

Mielestäni Emilia Kent kannattaa ehdottomasti lukea, jos Runotytöt ovat tuttuja, sillä tämä oli kaikessa nostalgisuudessaankin ihastuttava jatkotarina, jonka mielelläni hyväksyn osaksi Runotyttöjä.



Arvosana: Viisi kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa

29. lokakuuta 2018

Mari Ahokoivu: Oksi

20181019_0926451

Mari Ahokoivu: Oksi
Asema, 2018
367 s.

Luin vuosia sitten Ahokoivun sarjan Talviunta 1-3, ja muistaakseni pidin siitä, varsinkin viimeisestä osasta. Osat olivat todella lyhyitä ja tarinat niissä hieman irrallisia toisistaan, mutta tyyli oli jo silloin tosi mieleenpainuva ja nätti. Harmillisesti en muista tuota Talviunta-sarjaa enää kovin, mutta tunnelma ja jotkut yksittäiset tarinat ovat jääneet mieleen. Olen myös muistelevinani, että osa Oksin hahmoista on jo näkynyt Talviunta-tarinoissa, mutta täysin varma en ole. Seuraavalla kirjastokäynnillä aion vilkaista Talviunta-sarjaa vielä uudelleen.

Oksia on oikeastaan aika vaikea kuvailla, ja mielestäni se onkin helpoin sisäistää vain lukemalla ja kokemalla tarina itse. Tarinaa ymmärtää koko ajan paremmin mitä pidemmälle lukee, sillä aika ajoin Sotka selittää, mitä on tapahtunut. Mutta koska Oksin tarina on sen verran erikoinen ja lähinnä kuvin kerrottu, jäi minultakin varmasti jotain tajuamatta. Yritän parhaani kertoa tästä jotain, paljastamatta kuitenkaan liikaa.

Oksi siis kertoo vanhan suomalaisen mytologian pohjalta karhun synnystä. Alkusivulla on Karhun syntylaulu -runo, ja lyhyessä prologissa nähdään, kuinka karhu on tullut taivaasta Emuun huomasta salaa maan pinnalle. Emuu on siis kaikkien nisäkkäiden äiti, kuten takasivun viitteessä selitetään. Karhulla on nyt omia poikasia, joista yksi on kuitenkin hyvin erilainen kuin muut. Hän on toisille vain Parka, pienen liekin näköinen olento, joka oppii Sotkan avustuksella laulamaan erikoisia, koukeroisia säkeitä ja luomaan näin tulta. Emuun, Sotkan, Karhun ja Paran lisäksi tarinassa on myös Mana, joka on luonut koko metsää uhkaavia varjoja.

Sarjakuva on ensinnäkin ihan hurjan kaunis. Ruudut muodostuvat kauniista vesivärikuvista ja rajautuvat yleensä puihin, tai välillä koko sivu on yhtä suurta kuvaa. Teos on suurimmaksi osaksi täynnä synkkiä harmaan ja mustan sävyjä, mutta siellä täällä nähdään myös kauniita ja värikkäitä revontulia ja keltaista korostamassa lauluja, tulta ja Sotkan kertomia tarinoita. Muodot ovat lempeän pyöreitä ja pehmeitä ja puhekuplat sopivat kuvien tyyliin hyvin. Sarjakuvassa on melko vähän tekstiä ja puhetta, välillä on monta aukeamaa ilman mitään tekstiä, välillä sitten taas enemmän. Tämä sopii teoksen tunnelmaan mielestäni hyvin, teos antaa kuvien kertoa tarinaa.

Toiseksi tarinaa on helppo lukea ja seurata, se soljuu eteenpäin ja kirjan lukee hetkessä, jos ei unohdu ihastelemaan kuvia. Välillä keltaisista laulukoukeroista oli hieman hankala saada selvää, mutta englanninkieliset käännökset sivujen alareunassa helpottavat onneksi tätä ja niistä pystyy lukemaan mitä koukeroissa sanotaan. Luin muutenkin välillä huvikseni englanninkielisiä käännöksiä, sillä oli mielenkiintoista nähdä, miten jotkut kohdat oli käännetty, saako niistä samanlaisen kuvan ja tunnelman kuin alkuperäisestä, ja mielestäni Silja-Maaria Aronpuro on tehnyt käännökset taidokkaasti.

Tarina on muutenkin todella kaunis ja melankolinen, täynnä synkkiä sävyjä muutenkin kuin vain kuvien muodossa. Tällaiset melankoliset ja synkät aiheet tuntuvat aina uppoavan minuun todella hyvin ja kun siihen vielä yhdistetään kaunis kuvitus ja väritys, paketti on valmis. Loppujen lopuksi se on kaikessa raakuudessaankin kaunis kertomus, tai kuten takakannessa sanotaan, laulu äidistä ja tyttäristä.

Arvosana: Viisi kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
Sarjakuvahaaste

20181019_0928011

30. syyskuuta 2018

Heinä-, elo- ja syyskuun luetut kirjat + kuulumisia

Hei, elossa ollaan! Pitkästä aikaa jälleen täällä, melkein kaksi kuukautta onkin kulunut viime postauksesta, hups. Nytkin vähän kiirehdin, että saan tämän ulos vielä tämän kuun puolella, ettei jäisi ilman postauksia koko syyskuu.

Jos nyt lyhyesti sitten jotain kuulumisiakin tänne, vaikka eipä tässä mitään kummallista ole tapahtunutkaan, perus-elämää vaan. Muutama huippu kesäreissu tehtiin niin kesähäihin, Ähtäriin pandojen luo kuin Helsinkiin (kuten edellisessä, maratonpostauksessa mainitsinkin), mutta muuten oli ihana hengata kotona, mitä nyt helteiltä siis kykeni. Meillähän oli siis pahimpaan aikaan koko ajan sisällä 32 astetta lämmintä, joten täällä ei kyllä nautittu helteistä yhtään, ja Helsinkiinkin lähdettiin oikeastaan vaan pakoon tätä saunaa, ilmastoitu hotellihuone oli taivas. Viime aikoina on tosiaan kuulunutkin sitten ainoastaan koulukiireitä ja niihin liittyvää stressiä, sekä aivan kammottavan hirveä viisaudenhampaan poistoleikkaus. Nyt, reipas kolme viikkoa myöhemmin särkyä ilmenee enää vain silloin tällöin, huoh.

Kiirettä on aikalailla pitänyt kandivuoden alkaessa koulussa, jonka lisäksi on ollut päällä jonkinlainen lukujumi kuin myös kiinnostuksen puute blogia kohtaan. Nytkin kesken on kaksi kirjaa, mutta kumpikaan ei oikein kiinnosta, pitänee ehkä rikkoa jumi jollain toisella kirjalla. Postauksia taas on roikkunut alkukesästä asti, mutta jotenkin kirjoittaminen on tökkinyt ja vanhoihin lukemisiin on koko ajan vaikeampi palata. Yritän kuitenkin kirjoittaa vielä kaikista jotain, sillä suurin osa kirjoista on kuitenkin ollut hyviä. Plus blogista uhkaa tulla aika autio, jos jätän kaikista kirjoittamatta, kun uusiakaan ei juuri ehdi lukea.

Blogin lisäksi olen ollut todella huono päivittämään kaikkia somekanavia, ja varsinkin Goodreads on ollut ihan heitteillä jo pitkään. Yleensä tarkistelen sieltä, mitä luinkaan ja milloin, mutta nyt se onkin hieman haastavaa, sillä en ole muistanut päivittää sinne kirjoja pitkään aikaan ja se näyttää edelleen muutaman kirjan olevan kesken, vaikka niiden lukemisesta taitaa olla jo reipas kuukausi. Täytyy yrittää kunnostautua sen kanssa pikimmiten. Välillä vaan tuntuu hölmölle merkata sinne kirjoihin tähtimäärät ennen kuin niistä puhuu blogissa mitään, onko muilla tällaista ongelmaa?

IMG_20180930_172531_303

Luin näiden kolmen kuukauden aikana siis (muistaakseni) 8 kirjaa. Bradleyn kirja ainakin oli aloitettu reippaasti kesäkuun puolella, mutta luettu heinäkuussa loppuun. Varma en ole mitä luin missäkin kuussa ja koko ajan tässä pohdin että toivottavasti en unohtanut mitään, mutta jos nyt kuitenkin oikein muistan, niin luin heinäkuussa kaksi kirjaa, elokuussa neljä ja nyt syyskuussa myös kaksi.

Luetut:

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia Kent 308 s.
Dan Brown: Alku 463 s.
Brian K. Vaughan: Saga, Vol. 8 146 s.
Robert Kirkman: The Walking Dead, Book thirteen 296 s.
Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen 269 s.

Sivuja yhteensä: 2584

Huippuja kirjoja on tullut luettua, parhaita on jopa vaikea valita! Morriganin koetukset oli ihan huikea seikkailu ja sarjan aloitus, Emilia Kent suloinen tuulahdus nostalgiaa, Alku ihanan koukuttavaa seikkailua, Tuntematon Kimi Räikkönen todella hieno henkilökuva, sekä viimeisin, tänään luettu Oksi supernätti ja vaikuttava sarjakuva.

Sellaista täällä, mites kaikilla muilla on mennyt alkusyksy? ♥

4. elokuuta 2018

Päivittyvä maratonpostaus 4.8. - 5.8. (21:00 päättynyt)

20180803_1721571

Tämän kesän viimeinen yhteinen kesälukumaratonpäivä on tänään, ja itse tein päätöksen lähteä mukaan vasta äsken. Vietimme juuri pari päivää Helsingissä ja tämän hetken energiataso on siis sen verran alhainen, että mitään ei oikein jaksa tehdä. Lukeminen ei onneksi vaadi paljoa, joten ajattelin hypätä mukaan vielä kuitenkin. 

Mitään ihmeempiä lukusuunnitelmia ei siis ole vielä ehtinyt muodostua, mutta ajattelin nyt ainakin jatkaa pitkään kesken ollutta Dan Brownin Alkua ja huomenna ehkä viettää enimmän osan ajasta sarjakuvien parissa. Jos huomenna huomaan, että lukeminen ei niin kiinnostakaan, niin teen sitten jotain muuta. Ihan rennosti siis tällä kertaa, osallistumispäätös kun tuli vähän yllätyksenä itsellenikin.

Merkitsen aloitusajankohdaksi klo. 21:00 jotta huomenna ei veny liian myöhään. Päivittelen tänne aina kun jaksan, ja luultavasti myös twitterin puolelle! Tsemppiä kaikille muillekin!


SUNNUNTAI  KLO  9:40

Jaahas. Yli 12 tuntia maratonia mennyt ja sivuja luettuna parikymmentä, oivoi. Eilen illalla jaksoin jonkin aikaa lukea Alkua, mutta kirjan superpieni fontti ja väsymys vaikuttivat melko paljon lukunopeuteen. Nyt ajattelin pitkien yöunien jälkeen jatkaa kirjaa aamupalalla, ja jatkaa sitten sarjakuvien parissa. Vaihtoehtoina olisi mm. Sagan kahdeksas osa, Monstressin ensimmäinen osa tai pitkästä aikaa lisää The Walking Deadia. Katsotaan mitä tekee mieli lukea. 

Sivuja yhteensä: 27


KLO 14:30

Kohta alkaa jo loppu häämöttää maratonilla, ja tuntuu että vasta pääsen vauhtiin! Luin aamupalalla ja sen jälkeen Alkua hieman eteenpäin ja vaihdoin sitten Sagan kahdeksanteen osaan, joka oli mitä mainioin maratonkirja. Syötykin on, joten lukeminen voi taas jatkua. En vain ole ihan varma mitä haluaisin lukea, ehkä lisää sarjakuvia. Mutta sitä ennen voisi käväistä kaupassa hakemassa hieman jotain evästä loppukiriin!

Sivuja yhteensä: 206

IMG_20180805_125602_615

KLO 18:15

Vielä n. kolme tuntia maratonia jäljellä, ja ihan kivasti on mennyt tähän asti. Lueskelin kauppareissun jälkeen kuitenkin vielä Alkua hetken aikaa ja päädyin sitten The Walking Deadin kolmannentoista kirjan pariin. Siitä on todella pitkä aika, kun viimeksi luin tuota sarjaa, että hieman kesti päästä juonesta taas kärryille. En muistanut edellisistä osista kuin pikkujuttuja ja lopun, osin tapahtumat tuppaavat sekoittumaan myös tv-sarjaan. Nyt puoleen väliin ehtineenä tapahtumat onneksi muistuvat mieleen ja kirja on napannut hyvin mukaansa. On ollut kyllä kiva palata takaisin tuttujen hahmojen pariin.

Seuraavaksi ruoan tekoa ja sitten varmaan vielä toinen puolikas tuota sarjakuvaa loppuun. Jos sen jälkeen jää vielä aikaa, taidan viettää sen parvekkeella lukemalla Alkua niin pitkälle kuin ehdin. Tavataan siis maratonin päätyttyä!

Sivuja yhteensä: 381


KLO 21:00  M A R A T O N  O H I

Ja niin on lukumaraton minunkin osaltani ohi! Olipas mukavaa keskittyä taas vain lukemiseen pitkäksi aikaa, melko rentouttavaa. Tällä kertaa ei myöskään tullut ollenkaan mitään lukuähkyä, mikä aina silloin tällöin käy. Oikeastaan, sen verran hyvin Alku taas nappasi mukaansa pitkän tauon jälkeen, että taidan vielä jatkaa sen parissa tänään. 

Kaiken kaikkiaan nämä maratonit ovat mukavia, koska kerrankin tuntuu että saa oikeasti luettua oikein kunnolla ja vieläpä kokonaisia kirjoja alusta loppuun. Sellainen tuntuu omalla kohdalla olevan harvassa nykyään. Tässäpä siis luetut kirjat. Alkua luin keskeltä jonkin verran, Saga ja The Walking Dead alusta loppuun kokonaan.

Luetut kirjat:

Dan Brown: Alku 120 s., osittain
Brian K. Vaughan: Saga, Vol. 8 146 s.
Robert Kirkman: The Walking Dead, Book thirteen 296 s.

Sivuja yhteensä: 562

1. elokuuta 2018

Jessica Townsend: Nevermoor - Morriganin koetukset

20180731_1233311

Jessica Townsend
Nevermoor - Morriganin koetukset
(Nevermoor - The Trials of Morrigan Crow, 2017)
Otava, 2018
Suom. Jaana Kapari-Jatta
368 s.

Morrigan Korppi on kirottu lapsi, sillä hän on syntynyt ajan viimeisenä päivänä, ehtoona. Melkein kaikki paha mitä Sakaalifaksissa tapahtuu - onnettomuudet, kuolemat, flunssat tai vain huonot kaupat, laitetaan hänen syyksi. Morriganin on määrä kuolla yhdentenätoista syntymäpäivänään, ja ehtoo lähestyy. Morrigan on alistunut kohtaloonsa, vaikka kovasti toki haluaakin elää. Ennen ehtoota Morriganin elämään kuitenkin astelee omituinen punahiuksinen Jupiter Pohjoinen, joka vie hänet mukanaan Nevermooriin osallistumaan Meineikkaan Seuran pääsykokeisiin. Seura on kaikkea sitä mitä Morrigan kaipaa, mutta jokaisella seuraan pyrkivällä tulee olla jokin kyky, eikä Morrigan löydä sellaista itsestään. Ja ilman paikkaa Seurassa Morrigan ei saa jäädä Nevermooriin.

Nevermooria on hehkutettu ympäriinsä todella paljon, ja pitihän se sitten itsekin lukaista, varsinkin, jos kirjasta povataan "Harry Potterin seuraajaa". Ja onneksi luin, tämä oli aivan ihana kirja! Täytyy kyllä myöntää, sekä hyvässä että pahassa, että kyllähän tämä hyvin Pottereiden kaltainen on. Pahassa siksi, että se asettaa hyvin suuret ennakko-odotukset kirjalle, myös omalla kohdallani. Sitä alkaa väkisinkin alusta asti etsiä niitä yhtymäkohtia ja samankaltaisuuksia, joka voi tehdä paljonkin hallaa itse kirjalle. Vertailu ei ole koskaan hyväksi, varsinkaan jos vertailun kohteena on niinkin suosittu sarja kuin Potterit.

Mutta onneksi samankaltaisuuden voi löytää myös hyvässä; kirja ei nimittäin ole mielestäni liian samanlainen Pottereiden kanssa, vaikka monia selviä yhtymäkohtiakin löytyy - kuten esim. lasten ikä, tietyt henkilöpiirteet ja koetukset. Itse koin, että kirjan maailma ja koko tunnelma ovat tarpeeksi omaperäisiä, lähinnä vain muistuttaen niitä ihania hetkiä Viisasten kiven seurassa, kun maailma on vielä uusi ja ystävät joutuvat jos jonkinlaiseen pulaan tutkiessaan uusia paikkoja. Minusta maailmaan ja tarinaan oli ihana uppoutua ja joistain pienistä asioista tuli oikeastaan vaan hyvälle tuulelle huomatessaan niiden muistuttavan Pottereista. Kirjasta löytyy paljon omalaatuisuutta ja taianomaisuutta ihan omasta takaa. Samanlaisuus voi joitain ehkä häiritä, mutta mielestäni tämä ansaitsee kyllä oman huomionsa.

Pidin Nevermoorista lopulta todella paljon, onneksi. Harmillisesti alkuun kirja ei ihan vakuuttanut, ja n. 50-60 sivua alusta olin jokseenkin epäileväinen tarinasta. Se lähti hieman hitaasti liikkeelle ja jotenkin alun synkkä sävy ja Morriganin isän Corvus Korpin luotaantyöntävä olemus sai vähän perääntymään. Onneksi jatkoin kuitenkin pidemmälle, sillä heti Jupiterin ja Morriganin saavuttua Nevermooriin kirja paranee totisesti. Synkkyyttä kirjassa on myöhemminkin, mutta alun kirotun lapsen asemasta ollaan päästy pois ja kirjassa on hieman kevyempi tunnelma. Suosittelen siis jatkamaan ainakin sinne saakka, jos itse epäilette. Itse ihastuin lopulta kirjaan ihan täydellisesti ja elin kirjan maailmassa vielä monta päivää kansien sulkeuduttuakin.

Kirja on suloinen, ihastuttava, jännittävä ja välillä synkkäkin, täynnä ihania hahmoja, paikkoja ja omituisuuksia. Nevermoor on aivan ihanan oloinen paikka, hotelli Deukalionissa haluaisin itsekin yöpyä ja Meineikkaan Seura on mitä kiehtovin. Seuran jäsenten ja toisten kokelaiden kyvyt ovat kirjan yksi mielenkiintoisimmista puolista. Itse koetukset ovat myös todella hauskaa ja jännittävää luettavaa, ja loppua kohden juoni vain tiivistyy. En tiedä osaanko tehdä tälle kirjalle kunniaa tällä kirjoituksella, sillä todella pidin tästä paljon, mutta en halua paljastaa mitään liikaa! Kirjan mukaan oli ihanaa heittäytyä tietämättä kovin paljoa, sillä silloin kaikki Deukalionin ihmeet ja Nevermoorin yllätykset tulivat, no, yllätyksenä. Heittäytykää!

Plussaa myös Jaana Kapari-Jatan laadukkaasta suomennoksesta (mikä muuten jo itsessään ehkä vie ajatukset Pottereihin), mahtavia sanavalintoja jälleen kerran! Innolla jään odottamaan jatkoa sarjalle, tätä täytyy päästä lukemaan lisää.

Niin ja lopuksi tietysti mainittava vielä magnifikatti Fen. Kukapa  E I  haluaisi jättimäistä, puhuvaa kissaa asuinkumppanikseen?


Arvosana: Viisi kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 29. Kirjassa on lohikäärme