Suuri sarjakuvapostaus #2

Tässä olisi toinen suuri sarjakuvapostaus, olkaa hyvät! Pari näistä on luettu jopa jo viime vuoden puolella, ja melkein harmittaa, että kesti näin kauan saada ne blogiinkin asti. Onhan kyseessä kuitenkin pari viime vuoden parasta lukemaani sarjakuvaa! Olen jättänyt nämä kaksi helmeä postauksen loppuun. Tässä on nyt kuitenkin kaikki viime aikojenkin luetut sarjakuvat, enempää ei ole varastossa, joten täytyy siis jatkaa lukemista!

***

Ulla Donner: Sontaa

(Skiten, 2019)
Kustantamo S&S, 2019
Suom. Sinna Virtanen
103 s.
Arvosana: Neljä kissanpentua

Olen aiemmin lukenut Ulla Donnerin sarjakuvan Spleenish, joka oli hauska, mutta jäi kuitenkin sellaiselle "ihan hyvä" tasolle. En ihan täysin ollut samassa kuplassa kuin sarjakuvien tyypit, vaikka tavallaan olenkin, ja lisäksi sarjakuvan silmille pomppaava väritys oli hieman liikaa. Sen sijaan Sontaa oli mielestäni loistava. Siinä oli niin tarkkaan pitäviä oivalluksia nykymaailmasta ja sen menosta kuin osuvia juttuja omaan elämään, että se nauratti ääneen ja samalla ärsytti suunnattomasti.

Sarjakuvassa ryhmä nuoria aikuisia saa kamalan työpöhinäpäivän jälkeen tietää, että työt oli sitten ehkä tässä, ja he menevät porukalla paikalliseen istumaan. Uuden perunaproteiinin kehittäminen ei muutenkaan mene ihan suunnitelmien mukaan perunakuoriaisten levitessä ympäriinsä. Muuta juonta sarjakuvassa ei tavallaan ole, mutta pääpointti teoksessa onkin hahmojen väliset keskustelut, suhteet, taustalla tapahtuvat asiat. Kuvissa tapahtuu paljon ja sivuja saa ihan syynätä, että mitä kaikkea sieltä löytyy. Hauska ja oivaltava sarjakuva! Lisäksi onnittelut Donnerille Sarjakuva-Finlandian voitosta!

***

Ari Folman & David Polonsky: Anne Frankin päiväkirja

Tammi, 2019
160 s.
Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste: 4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä

En ole aiemmin lukenut Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirjaa, mutta aihe on toki kiinnostanut aina. Jotenkin itse kirjaan on ollut ehkä jonkinlainen kynnys tarttua, mutta sarjakuvan muotoon muokattu tarina tuntui itselle helpolle tarttua. Ja mikä tarina se olikaan! Lopussa herkistyi melkein väkisinkin, niin surullinen on Frankin perheen tarina.

Tarina toimii mielestäni hyvin sarjakuvan muodossa, jotenkin elävöittää koko perheen ja tapahtumat ihan eri tavalla todellisiksi. Kuvitus on todella onnistunutta muutenkin, Anne Frankin tunnistaa helposti omaksi itsekseen. Pidin tästä teoksesta kovasti, vaikka toki välillä tuntuikin, että kun pitkä päiväkirja on koottu melko lyhyeksi sarjakuvaksi, on paljon sellaista, mitä tästä jäi puuttumaan. Ehkä jonain päivänä tartun siis itse kirjaankin.

***

Kevin Panetta & Savanna Ganucheau: Bloom

First Second, 2019
368 s.
Arvosana: Kolme kissanpentua

Helmet-haaste: 41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan

Bloom on jälleen yksi sellainen sarjakuva, jonka näin Goodreadsin suosituksissa minulle, josta luin kuvauksen ja tilasin itselleni. Niin helposti minut saa myytyä jollekin sarjakuvalle, jossa on kaunis kansi ja kiinnostava tarina! Bloom ehti istua hyllyssäni kuitenkin varmaan yli puoli vuotta ennen kuin vihdoin nyt tänä keväänä tartuin siihen.

Bloom kertoo nuoresta Arista, joka työskentelee vanhempiensa leipomossa, mutta haluaa sieltä palavasti pois. Hän suunnittelee muuttoa isoon kaupunkiin bändikavereidensa kanssa, mutta Arin vanhemmat haluavat Arin jäävän auttamaan perheyritykseen, jolla ei mene kovin hyvin. Ari päättää etsiä tilalleen työntekijän, ja näin hän tutustuu Hectoriin, ravintola-alan opiskelijaan joka on juuri muuttanut kaupunkiin.

Bloom oli suloinen, niin tarinaltaan kuin myös piirrostyyliltään. Kuvat ovat mukavan sinisävyisiä ja hahmot ilmeikkäitä ja hauskoja. Itse tarina jäi kuitenkin lopulta sellaiselle ihan ok -tasolle, lähinnä sen hieman epäonnistuneen rytmityksen vuoksi. Sarjakuvassa alkuun kaikki tapahtuu verkkaan, varsinkin päähenkilöiden tutustuminen ja heidän suhteensa kehitys, mutta loppupuolella kaikki tuntuukin tapahtuvan sitten liian nopeasti ja yhtäkkiä, eikä se tuntunut luontevalta. Kiva sarjakuva siitä huolimatta!

***

Marjorie Liu & Sana Takeda: Monstress, Vol. 1
Image Comics, 2016
202 s.
Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste: 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos

Tätä sarjakuvaa jos jotain on vaikea lähteä selittämään. Tarina on monimutkainen, ja hieman rönsyileväkin, eikä paljoa itsekään selittele mitään. Monstress sijoittuu steampunk-henkiseen maailmaan, jossa eläviä laleja ovat ihmiset, jumalolennot, kissat ja muinaiset olennot, ja  lisäksi ihmisten ja muinaisten olentojen hybridimuodot, Arcanics, ja he eivät ole muiden suosiossa. Päähenkilömme Maika on yksi tällainen hyvin ihmisen näköinen hahmo, mutta kuitenkin hybridi. Hän haluaa tietää menneisyydestään ja mitä hänen äidilleen on käynyt, ja toteuttaa erikoisen suunnitelman, jolla saa lisää tietoa. Lopulta Maika lähtee matkaan muutaman erikoisen kumppanin kanssa viholliset perässään. Monenmoisia mutkia ja erikoisia hahmoja on vastassa, ja pikkuhiljaa saamme tietää enemmän ja enemmän sarjakuvan maailmasta, historian tapahtumista ja päähenkilömme sisäisestä kamppailusta eräänlaisen monsterin kanssa. Toimintaa ei sarjakuvasta tosiaan puutu.

Kuvitus on todella kaunista ja maailma ja sen historia mitä mielenkiintoisin. Tähän sarjakuvaan tosin piti keskittyä ihan eri tavalla mitä muihin viime aikoina lukemiini, niin paljon ruuduissa oli tekstiä ja sellaista maailman sanastoa, joka ei ollut itselleni tuttua. Lisäksi luin sarjakuvaa myöhään illalla Stay Home Reading Rushin aikaan, joten lukukokemukseni saattoi jonkin verran kärsiä siitä, että koitin kiirehtiä sen parissa. Aion ehdottomasti jatkaa tämän sarjan parissa, mutta sitä ennen täytyy varmaan ainakin selailla tämä vielä uudelleen läpi. Yksi sarjakuvan suurista plussista tulee sen monihäntäisistä, puhuvista kissoista! Lisäksi pieni kettutyttö Kippa on aivan ihastuttava hahmo.

***

Debbie Tung
Book Love
Andrews McMeel Publishing, 2019
137 s.
Arvosana: Kolme kissanpentua

Quiet Girl in a Noisy World, an Introvert's Story
Andrews McMeel Publishing, 2017
177 s.
Arvosana: Neljä kissanpentua

Näihin pieniin sieviin sarjakuviin ei ole oikein voinut olla törmäämättä instagramin puolella, ja niinpä minäkin päätin nämä lukea. Kirjoissa on pieniä yksittäisiä strippejä kirjaihmisen ja introvertin elämästä.

Jostain syystä Book Love ei tosin iskenyt minuun kuten moneen moneen muuhun kirjojen ystävään. Kirjassa oli kyllä jonkin verran samaistuttavia tarinoita, mutta suurin osa meni ikään kuin aina vähän liian yli, vähän turhan kärjistäen tai suurennellen. Itselle tuli kirjasta sellainen olo, että se lähinnä kuvaa tällaisia mielikuvia ja ennakko-oletuksia mitä ihmisillä ehkä on niistä, jotka lukevat paljon, mutta todellisuudessa se ei ole ihan sellaista. Tai että tällaisia ihmisiä me kirjaihmiset haluamme olla ja tällaista kuvaa haluamme itsestämme antaa. Mutta siis varmasti juuri tuollaisia kirjassa kuvattuja ihmisiä oikeasti myös on, minä vaan en ihan mene kuitenkaan siihen ryhmään. Esimerkiksi minä en ikinä kanna mukanani kirjaa minnekään, mikä tuntuu olevan lähes itsestäänselvyys kirjaihmisille.

Quiet Girl in a Noisy World sen sijaan iski jo paremmin, ja näihin tarinoihin samaistuin aika hyvin lähes kaikkiin! Toki tässäkin oli hieman sama juttu, että osa jutuista meni ehkä hieman yli, mutta sellaista se tietysti voi joillekin ollakin. Tässä kirjassa oli myös paljon sellaisia todella oivaltavia ja syvällisiäkin juttuja, ja monesti ihan pysähdyin pohtimaan, että kuinka hyvin ne osuvatkaan omaan elämään. 

Kivat lyhyet ja todella nopealukuiset sarjakuvat, jotka antavat paljon samaistumispintaa jos yhtään kokee olevansa kirjanörtti introvertti. Siinäpä sanapari! Sanokaapa nopeasti peräkkäin, kirjanörtti introvertti, kirjanörtti introvertti...

***

Avi Heikkinen: Valotusaika

Pokuto, 2019

224 s.

Arvosana: Viisi kissanpentua

Valotusajan päähenkilö on melko epämiellyttävä pikkurikollinen Jamo, joka löytää sattumalta kameran, jolla voi kuvata menneisyyttä. Jamon omassa menneisyydessä on tapahtunut katoaminen, jota hän alkaa vimmatusti alkuun tutkia. Myöhemmin Jamo päätyy tutkimaan myös erään naisen katoamistapausta mukanaan ex-poliisi ja tekoälyllä varustettu Possu-pehmolelu.

Sarjakuvan juoni on hurjan mielenkiintoinen ja koukuttava, jännä scifimäinen trilleri, jossa tulee yllätyksiä vastaan joka sivulla. Sarjakuva on hyvin elokuvamainen ja kohtaukset saattaa helposti kuvitella päässään kuin elokuvaan, mikä toisaalta ei yllätä. Heikkinen on siis ensin kuvannut kaikki tapahtumat oikeasti, jonka jälkeen hän on muokannut kuvat sarjakuvaksi. Todella upea siis visuaalisesti.

Kirja on myös todella hauska, Possu on ihan paras (haluan oman Possun) ja kirjan huumori ja dialogi muutenkin tosi nasevaa ja sisältää paljon hyvää tilannekomiikkaa. Ihan hurjan hieno, uudenlainen sarjakuva-tapaus!

***

Tillie Walden: Are You Listening?

First Second, 2019
320 s.
Arvosana: Viisi kissanpentua

Aiemmin olen lukenut Tillie Waldenin omaelämäkerrallisen teoksen Spinning, joka oli hieno lukukokemus, mutta ei silti aivan viiden tähden arvoinen, jotain jäi ehkä puuttumaan, mutten tiedä edes mitä. Sen sijaan tämänkertainen lukukokemus oli aivan upea, ja Are You Listening on heittämällä yksi viime vuoden parhaita lukemiani sarjakuvia, jonka vuoksi myös hankin sen juuri itselleni omaksi hyllyyn.

Sarjakuvassa nuori tyttö Bea on jonkinlaisella karkumatkalla kotoaan, kunnes hän törmää autolla matkaavaan etäiseen tuttuunsa, Louhun. Lou on matkalla tätinsä luo ja Bea hyppää mukaan kyytiin. Tästä alkaa kaksikon ja yhden kissan melko maaginenkin roadtrip erikoisissa maisemissa, ja josta ei vaikeuksia ja tunteita puutu.

Enempää en halua juonesta paljastaa, sillä oikeastaan siinä se kokonaisuudessaan on, ja toisaalta taas ei ollenkaan. Sarjakuva pitää vaan kokea itse, sen upea kuvitus ja hieno, maagista realismia hipova tarina. Lukekaa tämä!

Ulla Donner: Spleenish

Ulla Donner

Spleenish

S&S, 2017

Suom. Sinna Virtanen

150 s.

Kun näin Spleenishin ensimmäisen kerran Katrin blogissa, tiesin että haluan lukea tämän, sillä niin läheltä omaa elämää sarjakuva tuntui kulkevan. Vaan liippasiko sittenkään ihan niin läheltä?

Spleenish on sukupolvikertomus nuoren ihmisen näennäisen ongelmallisesta ja tyhjästä elämästä nykymaailmassa. Kaikkia pitäisi miellyttää, mutta mitä jos ei miellytä itse itseään? Pitäisi olla tietynlainen, osata juuri tiettyjä taitoja ja olla kiinnostunut juuri tietyistä asioista, mutta aina tietenkin tyylikkäällä, erilaisella, mutta ei liian erilaisella tavalla. Epäonnistuminen ja paineet olla oma itsensä pelottavat. Mieli on synkkä ja mikään ei kiinnosta, vaikka samalla asiat ovat kuitenkin aika hyvin.

Donner kirjoittaa hyvin, ja kyllä minä monesti tämän äärellä hymähtelinkin. Sarjakuva on hauska itseironinen kertomus siitä, miten hankalaa kaikki nyt vaan on, olemalla samalla hieman ärsyttäväkin. Tätä lukiessa sekä naureskelin tunnistaessa tarinasta itseni ja ystäväni, että kurtistavan kulmiani hetkille, jolloin en ihan ollut mukana tai jotka eivät vain kolahtaneet.

Sarjakuvan kuvitus on räikeän kirkkaan oranssia, mutta se ei oikeastaan ihme kyllä saanut minua pelästymään, vaan päinvastoin kiinnostumaan teoksesta vielä enemmän. Aika ärtsyhän se kyllä oli, mutta siihen ehti tottua jo alkusivuilta lähtien. Sen sijaan itse piirustustyyliin en oikein tottunut missään vaiheessa, vaan vielä loppumetreilläkin se sai pieniä puistatuksia aikaan. Se on todella kärkästä ja terävää, linjat ovat yksinkertaisia, mutta aina jotenkin liioiteltuja. Varsinkin ihmisten raajat, erityisesti sormet ja varpaat tuntuivat olevan teräviä mutkia täynnä, ja jotenkin se ällötti minua todella paljon.

Loppujen lopuksi en oikein tiedä mitä mieltä olen tästä teoksesta. Se on kiinnostava ja toisaalta aika lähellä sitä kuplaa, jossa itsekin elän, mutta sitten taas toisaalta aika kaukana. Mutta eihän kaiken tarvitsekaan täysin istua omaan elämään, ja tunnistan kyllä itseni tarinasta osittain, jonka ansiosta siitä edes jotenkin nautin, ja se riittää minulle.

Spleenish on myös Sarjakuva-Finlandia-ehdokas, ja voittaja julkistetaan nyt perjantaina 23.3. Tampere Kuplii -tapahtumassa.

Muualla: Mitä luimme kerran, Ei vain mustaa valkoisella, Pieni kirjasto, Reader, why did I marry him?, Eniten minua kiinnostaa tie

Arvosana: Kolme kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

Sarjakuvahaaste

Elena Favilli: Iltasatuja kapinallisille tytöille

Elena Favilli, Francesca Cavallo

Iltasatuja kapinallisille tytöille

(Good Night Stories for Rebel Girls, 2016)

S&S, 2017

Suom. Maija Kauhanen

212 s.

Kun Iltasatuja kapinallisille tytöille julkaistiin viime syksynä suomeksi, sai se aikaan aikamoisen pöhinän kirjapiireissä. Tuntui, että kaikki lukivat kirjan ennen vuodenvaihdetta, ja nyt viimein minäkin kuulun tuohon porukkaan. Lastenkirjallisuus kiinnostaa jo tulevan ammatinkin takia, mutta myös niiden kauniin, visuaalisen puolen ansiosta. Sain kirjan joululahjaksi ja pitkin tammikuuta lueskelin sitä aina iltaisin satuina itselleni.

Kirjaan on siis koottu ympäri maailmaa 100 upean naisen tai tytön tarinaa. Mukana on niin kaikkien tuntemia naisia, kuten Hillary Clinton, Michelle Obama, Virginia Woolf ja Astrid Lindgren, mutta myös paljon ainakin itselle tuntemattomia, joista oli todella mielenkiintoista lukea. Naisissa on osaajia ja vaikuttajia laidasta laitaan, nuorista vanhoihin ja historiallisiinkin. Jokaiselle naiselle on varattu yksi lyhyt sivunmittainen tarina ja suuri taiteilijan tekemä kuva. Taiteilijatkin ovat kaikki naisia, ja heitä on kirjassa mukana 60. Kirjan takana on listaus, kuka on piirtänyt minkäkin sivun. Pieni miinus tosin siitä, että osa tuon listauksen sivunumeroista on väärin, ja ne heittävät muutamalla sivulla eteenpäin. Mukana on myös yksi suomalainen taiteilija, Riikka Sormunen.

Pidin kirjasta todella paljon. Se on visuaalisesti todella nätti, sillä eri taiteilijoiden kuvat piristävät lukemista valtavasti. Kirja tuntuisi varmaan huomattavasti tasapaksuisemmalta, jos kuvittajia olisi vain yksi tai muutama. Nyt melkein jokaiselle tarinan naiselle on oma, uniikki ja yksilöllinen kuvansa, joita oli ainakin minusta hyvin kiinnostavaa tutkia tarinoiden ohella. Kirja houkuttelee lukemaan, ja lyhyiden tarinoiden ansiosta sitä lukikin todella nopeasti.

Tarinoiden satumuoto oli alkuun hieman vieraannuttava, sillä vaikka kertomukset ovat oikeista ihmisistä, satumuoto ja aloitus "Olipa kerran..." tuntuvat kovin fiktiiviseltä ja noh, saduilta. Tyyliin kuitenkin tottui pian, ja kyllähän tuon muodon ymmärtää kun kirjan konseptikin on iltasadut lapsille. Uskon myös että tarinat toimivat lapsille hyvin, iästä riippuen. Ne ovat tarpeeksi simppeleitä, jotta kunkin naisen taustan ja teot ymmärtää nuorempikin lukija, mutta tarpeeksi aukkoja jättäviä, jotta raaimmat asiat eivät vaivaa pienempien mieliä, mutta jotta mielenkiinnon herätessä tietoa voi lähteä etsimään lisää.

Tarinat itsessään olivat mielestäni suurimmalta osin aika voimaannuttavia; oli aivan mahtavaa lukea mitä kaikkea nämä naiset ovatkaan elämässään tehneet ja mitä ehkä tulevat vielä tekemään. Siitä sai itsellekin voimaa tulevaan, ja jos nämä tekivät minulle, aikuiselle tällaisen olon, uskon että ne tekevät sen myös lapsille. Olen myös samaa mieltä kuin muutamat muut siitä, että osa tarinoista kerrotaan turhaan miesten kautta tai heihin viittaamalla, ja kirjan nimikin on hieman ongelmallinen. En kuitenkaan tartu näihin sen enempää, sillä nautin kirjan parissa paljon, ja vikoineenkin tämä kirja on varmasti tarpeellinen.

Suosittelen siis ehdottomasti tutustumaan ja lukemaan Iltasatuja kapinallisille tytöille, jos et ole sitä vielä tehnyt. Nimestään huolimatta sitä voi lukea milloin tahansa, olitpa luonteeltasi millainen tahansa tai sukupuoleltasi mitä tahansa.

Muualla: Amman lukuhetki, Lumiomena, Yöpöydän kirjat, Mitä luimme kerran, Pieni kirjasto, Bibbidi Bobbidi Book

Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 42. Kirjan nimessä on adjektiivi

Ihanaa naistenpäivää kaikille! 

Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttö

Caitlin Moran

Näin minusta tuli tyttö

(How to Build a Girl, 2014)

Schildts & Söderströms, 2015

Suom. Sari Luhtanen

360 s.

"Todella kiitettävää, Dolly", hän sanoi ja sytytti savukkeen. "Minä kiitän, kun olet niin helvetin viisas. Polttamisen aloittamisessa on se juttu, että luulee hankkineensa hauskan vauvalohikäärmeen. Luulee lumonneensa tarumaisen pedon omaksi leikkikalukseen, ja että sillä voi tehdä vaikutuksen muihin. Ja kaksikymmentä vuotta myöhemmin herää keuhkot täynnä tuhkaa ja paskaa, ja sänky on tulessa, ja siinä vaiheessa tajuaa, että lohikäärme oli jossain välissä kasvanut isoksi - ja polttanut koko helvetin talon poroksi."

Wolverhampton vuonna 1990. Johanna Morrigan on voittanut runokilpailun ja pääsee esittämään runonsa paikalliseen televisioon. Kaikki ei kuitenkaan mene aivan putkeen ja hän tulee nolanneeksi itsensä ja perheensä totaalisesti. Eikä Johanna halua enää olla Johanna Morrigan. Hän haluaa kuolla. Ei kuitenkaan kokonaan, mutta jotain on tehtävä jotta vanha Johanna kuolee. On luotava uusi tyttö. 

Niinpä uusien mustien vaatteiden, rajausvärin, silinterin ja musiikin voimasta syntyy Dolly Wilde, rohkea ja sanavalmis nuori nainen, joka on ennen kaikkea oikea seksiseikkailija. Hän saa musiikkilehdestä paikan, ja alkaa kirjoittaa säälimättömiä ja ankaria arvosteluita bändeistä joista ei pidä. Ainakaan julkisesti, vaikka salaa fanittaakin U2:ta. Pian Dollysta kasvaa kaikkien pelkäämä kriitikko, joka harrastaa sänkypuuhia kaikkien mahdollisten kanssa. Alkoholi ja tupakkakin maistuu, mutta onko Dolly kuitenkaan aivan sitä mitä Johanna haluaa olla?

Tarkoitukseni ei ollut aloittaa tätä kirjaa vielä, mutta saadessani kirjan postissa Marika Oksan arvonnan päätteeksi (kiitos vielä kirjasta!) ja lukiessani siitä ensimmäiset sivut, en sitten malttanutkaan jättää kirjaa odottamaan. Kirjan alku oli jotenkin niin räävitön ja erilainen, että halusin kovasti tietää enemmän. Ja aina vaan enemmän ja enemmän, ja lopulta kirjaa oli hyvin vaikea laskea käsistä alas.

Moranin tyyli kirjoittaa on kovasti mieleeni. Johannan perheen arki on ankeaa. He elävät sosiaalitukien turvin, tukien joita ollaan leikkaamassa. Isä on alkoholisoitunut ja yrittää tyrkyttää demoaan jokaiselle joka sen suostuu kuuntelemaan. Demoa, jonka avulla "Me paskannamme timantteja joulun tullen." Perheen äiti on kaksosten synnytyksen jälkeen masentunut. Johannan isoveli Krissi tuntuu eristäytyneen muista ja itsestäänkin, eikä pikkuveli Lupinille ole voitu enää hankkia uusia kenkiä rahojen ollessa tiukilla. Kaiken tämän taustalta puskee kuitenkin esiin Moranin tarkka huumori. Kieli on arkista, eikä häpeile mitään.

Johanna on nuori, kirjan alussa vasta 14-vuotias, eikä siis ajattele paljoa omaa napaansa pidemmälle. Häntä kyllä pelottaa perheensä tulevaisuus, mutta asettaa sen pian taka-alalle, omien murheidensa taakse. Ensisuudelma ja seksi ovat päälimmäisenä mielessä, kuten myös uusi musiikki ja pinnalla pysyminen. Kirja onkin ennen kaikkea Johannan kipeä kasvukertomus, kuinka hän hakee identiteettiään, rakentaa itsensä aina uudelleen ja alkaa myös pikkuhiljaa löytää itseään.

Näin minusta tuli tyttö oli raikas lukukokemus, ja voin kyllä suositella kirjaa lämpimästi, etenkin jos 1990-luvun musiikkimaailma ja työväenluokan elämä teinitytön silmin kiinnostaa yhtään. Ja vaikkei kiinnostaisikaan, haastan kokeilemaan!

Muualla: Oksan hyllyltä, Lumiomena, Kirjapolkuni, Rakkaudesta kirjoihin

Arvosana: Neljä kissanpentua

Haasteet: Reading Challenge kohta 29. A book set somewhere you’ve always wanted to visit (Lontoo), Kirjankansibingoon kengät.