Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys

Gabriel García Márquez 

Sadan vuoden yksinäisyys 

(Cien años de soledad, 1967)  

suom. Matti Rossi

WSOY 1988 

414 s.

Pitkä ja hidas lukuprosessi on vihdoin ohi! Aloitin Sadan vuoden yksinäisyyden viime vuoden joulukuun ensimmäisenä päivänä ja sain sen päätökseen tasan viikko sitten. Kuukausi ei ole loppujen lopuksi kovin pitkä aika lukea tällaista klassikkoa, varsinkaan joulun aikaan kun on kiire ja hoppu. Mutta jostain syystä se tuntui vielä pidemmältä ajalta, aivan kuin olisin lukenut kirjaa kokonaisen ikuisuuden. Välillä tuntui etten etene kirjassa ollenkaan, eikä se lopu koskaan. Toisella kertaa taas huomasin lukeneeni aivan huomaamatta monta kymmentä sivua, enkä malttanut lopettaa.

Sadan vuoden yksinäisyys on sukukronikka Buendíojen suvusta, kertomus pienestä Macondo -nimisestä kylästä, sen synnystä, kukoistuksesta ja kuolemasta. Kirja on täynnä eriskummallisia hahmoja ja tapahtumaketjuja, mielestäni ihanan arkipäiväiseen tapaan kerrottuna. Tuohon arkipäiväisyyteen kätkeytyy kuitenkin aina vähän yliluonnollista, pieniä tapahtumia, pieniä merkkejä jostain mikä juuri ja juuri voisi tapahtua. Ja Macondossahan tapahtuu. Veri joka kulkee ylämäkeen, haamuja, banaanirutto, ylösnousemus, vuosia aiemmin tehty ennustus Buendíojen suvun synnystä ja kuolemasta.

Kirja lähti hyvin liikkeelle, luin ensimmäisen kolmanneksen todella vauhdikkaasti ja innolla. Sitten taisi tulla muuta ohjelmaa sen verran että kirjan luku jäi päiviksi kokonaan kesken. Kun vihdoin palasin kirjan pariin, huomasin unohtaneeni täydellisesti kestä Aurelianosta ja Arcadiosta olikaan kyse. Lapsia syntyy vauhdilla ja kaikille annetaan totta kai isän, isänisän, mummon tai sedän nimi. Samat nimet siis toistuvat monen monta kertaa kirjan aikana, joten pitkien taukojen jälkeen oli vaikea muistaa kuka olikaan kenen lapsi ja kuka oli tämä isänisä kestä puhutaan. Tämä oli tietysti häiritsevää, sillä haluan aina olla ehdottomasti kartalla siitä kuka on kukin. Suosittelenkin etsimään netistä Buendíojen sukupuun, josta sukulaisuudet voi tarkistaa. Itse käytin sitä varsin ahkerasti aina kun unohdin kuka oli kuka. Loppupuolella sukupuuta ei onneksi juurikaan enää tarvittu, sillä hahmoilla oli niin paljon omalaatuisia ja persoonallisia tunnusmerkkejä, että ne jäivät mieleen. Lisäksi joihinkin hahmoihin alkoi kiintyä ja sitä todella välitti miten heille käy. 

Pitkästä lukuprosessista ja nimissä sekaantumisista huolimatta pidin kirjasta paljon. Yllättävänkin paljon, sillä odotin kirjalta lähinnä kyllästymistä ja puuduttavaa tekstiä. Onnekseni tarina vei kuitenkin mukanaan ja luin kirjaa innolla ja hyvällä mielellä. Hidas lukeminen oikeastaan kävi tälle kirjalle, kunhan ei unohtanut sitä päiviksi lojumaan. Parhaiten mieleen jäi kirjan loppu, mikä oli mielestäni ihana, todella kaunis ja hieno.

Arvosana: Neljä kissanpentua

Osallistun tällä kirjalla myös Reading Challengen kohtaan 5. A book with a number in the title

Myös mm. näissä blogeissa:

1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Lue, ihminen!, Lukuisa, La petite lectrice

Annan arvioni Goodreadsin tähdityksen mukaan, mutta pienellä twistillä muuttaen tähdet blogiin sopien kissanpennuiksi. :)