1. syyskuuta 2016

Mitä luin elokuussa

Onko nyt virallisesti syksy, kun ollaan jo syyskuun puolella? Minusta ainakin on. Ja se on ihanaa! Syksy on ihan parasta, varsinkin juuri tämä kesän ja syksyn välimaasto. Ensimmäiset lehdet on alkaneet jo tippua ja tuulessa tuoksuu syksy. Erityisen ihanan tästä syksystä tekee tietenkin alkanut koulutaipaleeni, josta postailinkin ihan erikseen jo aiemmin täällä. 

Elokuu meni tosiaan hieman sellaisessa sumussa, paljon tapahtui viimeisten kahden viikon aikana ja tapahtumiset senkun jatkuvat vaan. Sen takia en tietenkään kovin paljoa ehtinyt aina lukeakaan. Alkukuusta aloittelin pariakin kirjaa, jotka kuitenkin lopulta jäivät ajanpuutteen vuoksi vielä kesken. Ja jos sitä aikaa joskus olikin, niin usein se meni sitten Netflixin katseluun. Muutaman kirjan tulin kuitenkin elokuussa lukeneeksi kokonaan. 



Elokuussa luin 3 kirjaa, joista
kaikki 3 olivat sarjakuvia
kaikki 3 miesten kirjoittamaa
1 omasta hyllystä
1 englanniksi
2 kirjastosta
2 kotimaista kirjailijaa



  
Luetut: 

Joe Hill: Locke & Key, Vol. 3: Crown of Shadows (152s.)
JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Lapsus (96s.)
Janne Kukkonen: Voro, kolmen kuninkaan aarre (280s.)

Sivuja yhteensä: 528

Hyvin sarjakuvapainotteinen kuukausi siis takana. Locke & Keyn kolmas osa oli erittäin mielenkiintoinen ja tapahtumarikas, tykkäsin paljon. Harmillisesti en omista seuraavia kolmea osaa sarjasta, täytyy hankkia ne jostain vielä omaksi. Nämä kolme ensimmäistä minulla on siis e-kirjoina. JP Ahonen ei taaskaan pettänyt, Lapsus oli aivan mainio osa. Luin sen aikalailla yhteen menoon ja nauroin lähes jokaiselle sivulle. Janne Kukkosen Voro on aivan uutukainen, ja olipa tosiaan kaunis sarjakuva! Tätä luki todella mielellään, tarinakin oli mielenkiintoinen.

Hyviä kirjoja siis luin, vaikken kovin montaa. Kolme kirjaa on kuitenkin tälläkin hetkellä kesken, ja toivottavasti saankin jo viikonlopun aikana osan niistä vihdoin loppuun. Samoin rästipostausten kanssa, niitä on edelleen muutama ja huh että kynnys niiden kirjoittamiseen onkin kasvanut, kun kirjan lukemisesta on kohta jo pari kuukautta... Mutta kyllä ne sieltä vielä tulee!

Ostoksia

Viime koosteessa olikin pari kirjaa jotka ostin elokuun puolella, mutta niiden lisäksi tein elokuussa vielä pari kivaa löytöä kirpparilta. Markus Zusakin Kirjavaras ja Bea Uusman Naparetki löytyivät samalta reissulta, eikä niitä voinut jättää kauppaan. Kirjat taisivat kustantaa n. 7e yhteensä.

Ihanaa syksyä kaikille!

26. elokuuta 2016

Kulttuurinen epähaaste

Irene Kingiä, kahvia ja empatiaa-blogista heitti minua jo yli kuukausi takaperin tällaisella epähaasteella, jonka saa tehdä jos haluaa ja johon saa haastaa tai olla haastamatta ihmisiä mukaan. Sääntöjä ei ole! Minä ajattelin lähteä tähän mukaan kuitenkin hyvin samalla tavalla kuin itse Irenekin, eli kertomalla hieman viimeisimmistä kulttuurielämyksistä, tai lähinnä siis elokuvista, tv-sarjoista ja kirjoista. Olen myös huomannut viime aikoina että kuuntelen nykyään mieluummin kokonaista levyä, kuin soittolistaa. Niinpä listaan loppuun vielä pari viimeisintä levyä joita olen kuunnellut.


Kolme viimeisintä katsomaani elokuvaa:


John Wick (2014)
Poikaystäväni kävi katsomassa John Wickin teatterissa silloin kun se tuli, mutta itse en ollut tätä aiemmin nähnyt. Nytkin valinta osui kohdalle ihan vaan kun haluttiin jotain hyvää toimintaa, muttei jaksettu sittenkään katsoa Matrixia. Tässäkin on kuitenkin Keanu Reeves joten ajateltiin että mikä ettei. Ja leffa oli ihan hyvä, mitä nyt alussa hieman liian surullinen minulle, joka ei kestä sitä että eläimille käy jotain elokuvissa... Mutta joo, muuten ihan sellainen hieno toimintapläjäys, varmaan tulen joskus katsomaan ensi vuonna ilmestyvän jatko-osankin.


Star Trek (2009)
Tämäkin oli sellainen valinta, että no, tämä on pitänyt katsoa pitkään ja koska tämäkin löytyy Netflixistä. Alkuun hohhottelin aika paljon, ihan liian paljon kliseitä ja lähdin jo arvuuttelemaan että miten tässä käykään. Mutta elokuva yllättikin todella positiivisesti! Juoni oli kiinnostava, eikä yhtään niin kliseinen enää alun jälkeen. Tv-sarjaahan en ole koskaan katsonut, mutta sain tästä sellaisen käsityksen että tässä viittailtiin sarjan koukeroihin aika paljon ja että tämä meni tarkoituksella hieman eri tavalla kuin se. Paljon sellaista aikamatkustusta josta aina pidän, joissa saa aina miettiä ja pohtia päänsä puhki. Lisäksi elokuva oli visuaalisesti todella hieno. Tykkäsin aika paljon, ja nyt pitäisikin katsoa jatko-osa Star Trek Into Darkness ennen kuin voi katsoa uusimman, juuri ilmestyneen Star Trek Beyondin.


Ace Ventura - Luonto kutsuu (1995)
Ja sitten päästään tähän todelliseen helmeen. Meillähän ei minun lapsuudessani kotona ollut juurikaan tällaisia näyteltyjä elokuvia, lähinnä vain piirrettyjä. Ja niin ainoat näytellyt elokuvat VHS-muodossa olivat tämä, Jumanji ja Beethovenin toinen. Ja niitähän sitten katsottiinkin ihan puhki asti. Niinpä muistan tämänkin elokuvan varsin hyvin ulkoa, ja se onkin yksi lemppareitani, vaikkei mikään kovin laadukas ehkä olekaan. Nyt olin jo monta viikkoa halunnut pitkästä aikaa katsoa tämän, ja kappas kun se tulikin kirpparilla dvd-muodossa viime viikolla vastaan, oli vihdoin sen aika. Enkä osaa edes sanoa miten paljon nauroinkaan taas niille ulkoa muistettaville kohdille, ah. 


Kolme viimeisintä katsomaani tv-sarjaa:


Gilmore Girls (2000-2007) (katsominen vielä kesken)
Niin, tätä varmaan ei tarvitse paljoa selitellä. Kun sarja ilmestyi Netflixiin, oli vihdoin minunkin aikani aloittaa katsomaan tätä sarjaa. Ja voi juku että onkin ollut ihana, kertakaikkiaan. Olen tällä hetkellä kutoskauden lopussa, eli vielä viimeinen kausi edessä. Sarja on ollut aivan ihana, kaikkineen. Jossain nelos-vitoskauden aikana tuli pieni taantuminen, sarja ei ihan ollut niin kiinnostava silloin ja tuntui junnaavan ehkä paikoillaan. Mutta nyt mennään taas täysiä eteenpäin. Enkä malta muuten odottaa sarjan uusia jaksoja, ah.


Orange is the New Black (2013-)
Orangen ensimmäinen kausi ei minua kovin vakuuttanut, mutta sen jälkeen olen kyllä rakastunut sarjaan. Ihan mahtavia hahmoja, todella hulluja, hauskoja ja järkyttäviä käänteitä, todella hienoa näyttelemistä. Ja tämä uusin kausi, siis huh mikä lopetus, olipa aikamoista vuoristorataa. Todella huomattavasti synkempi kausi mitä aiemmat, saa nähdä miten seuraava kausi tästä etenee.


Stranger Things (2016)
Täytyy myöntää, että ei tätä turhaan ole jokaikinen ihminen kehunut. Jännittävä, välillä aika creepy muttei kuitenkaan pelottava, todella koukuttava ja aivan uskomattoman tunnelmallinen sarja. En voi kehua tätä kyllä tarpeeksi, aivan uskomattoman hyvä. Viimeiset jaksot piti katsoa putkeen, eihän sitä vaan voinut jättää kesken. Näyttelijät oli aivan huippuja, mutta koko sarjan paras asia taisi silti olla sen musiikki, siis huh. Katsokaa ainakin tämä!


Kolme viimeisintä kirjaa jotka olen aloittanut:


Naomi Novik: Uprooted
Uprootedista olen kuullut aina vaan pelkkää hyvää, ja vihdoin ajattelin että ehkä olisi tämän aika. Harmillisesti viime aikoina aikaa ei ole jäänyt lukemiselle, ja tämä onkin jäänyt täysin huomiotta. Hieman yli puolen välin olen, ja kirja on ollut kyllä todella hyvä tähän mennessä. Kivaa lukea pitkästä aikaa fantasiaa, eikä kirjan englantikaan ole kovin vaikeaselkoista.


Julian Fellowes: Belgravia
Downton Abbeyta on välillä suuren suuri ikävä, ja sarjan luojan uuden kirjan on luvattu tuovan siihen lääkettä. Tällekään ei harmillisesti ole ollut juuri aikaa, mutta olen sentään päässyt siinä jo alkuun. Ihan vielä en kyllä allekirjoittaisi tuota Downton Abbey-lääkettä, sillä ainakaan vielä kirjasta ei ole välittynyt samanlaista tunnelmaa mitä sarjassa. Ihan kiva sitä on ollut lukea, mutta ihan hirveästi kirja ei vedä puoleenkaan. Saa nähdä miten käy.


Jessica Fellowes: Downton Abbey - Muistojen aika
Ja niin, mitäs mainitsinkaan Downton Abbeysta? Tämän aloitin jo jokin aika sitten, mutta senkin lukeminen on jäänyt. Lähinnä olen tarttunut tähän iltaisin kun tekee mieli lukea jotain, muttei jaksa keskittyä pitkäksi aikaa juonelliseen kirjaan. On ihana palata hetkeksi sarjan tunnelmaan ja tiettyihin hetkiin ja hahmoihin, kuin myös päästä kurkistamaan hieman kulissien taakse.


+ Emma Cline: Tytöt
Tätä en virallisesti ole vielä aloittanut, mutta ajattelin aloittaa sen ihan näillä näppäimillä. En malta olla aloittamatta sitä, vaikka nuo aiemmatkin olisi luettava. Belgravia ei vaan nyt oikein nappaa, ja Uprootediin taas pitää hieman keskittyä enemmän. 


Kaksi viimeisintä kuuntelemaani levyä: 


Troye Sivan: Blue Neighbourhood
Tämän kesän rakkauslevyni. Vaikken koskaan etsimällä etsi uutta musiikkia kuunneltavaksi, joka kevät tai kesä jostain kuitenkin löytyy joku uusi levy, josta tulee samantien aivan lempparini, siis niin sanottu rakkauslevyni. Tänä kesänä se on tämä. Aivan pelkkää rakkautta koko levy, ihana.


Adele: 25
Adele on aina yhtä rakkautta, siitä ei voi olla pitämättä. Jotenkin tätä uutta on nyt tullut kuunneltua yllättävänkin paljon, ehkä osittain siksi että sitä sai odottaa Spotifyhyn niin kauan aikaa. Pidän levystä kyllä paljon, tuntuu hyvälle kuunnella sitä. Tuntuu että jokainen kappale on tehty ajatuksella ja varsinkin taidolla.


Haastan mukaan tähän kulttuuriseen epähaasteeseen Pienen kirjaston Katrin, Mitä luimme kerran-blogin Lauran ja Kirjaston kummituksen. Olkaa hyvät!

17. elokuuta 2016

Syksyn uudet tuulet

Olen aina pidättäytynyt kertomasta ihan kovin paljoa täällä blogissa itsestäni tai elämästäni, yksityisasioistani. Ajatus siitä että kaikki tietävät ja tuntevat minut ja elämäni on aina tuntunut hieman epämiellyttävälle. Mutta nyt tuntuu siltä että on aika poistua hetkeksi mukavuusalueen ulkopuolelle.

Tuleva syksy nimittäin tuo tullessaan paljon muutoksia, jotka varmasti näkyvät blogissakin asti. Tähän asti olen voinut kirjoittaa tänne aika vapaasti milloin vain, kun on vaan jaksamusta löytynyt. Aikaa on ollut vaikka muille jakaa, sillä olen viettänyt jo jonkin aikaa työttömän elämää. On ollut siis aikaa lukea ja blogata, ihan mielin määrin.

Mutta niin se elämä vaan tuo yllätyksiä ja uusia haasteita eteen. Parin viikon sisällä aloitan nimittäin opiskelun Tampereen yliopistossa, kasvatustieteiden parissa. Varhaiskasvatus ja sen myötä lastentarhanopettajuus on aina ollut haaveammattini, ja jo vuosia olen pyrkinyt sisään yliopistoon sitä opiskelemaan. Ja nimenomaan tänne Tampereelle, kaupunkiin jonne aikoinaan muutin se tavoite mielessäni. Ja niin se lopulta kannatti jaksaa yrittää, vaikka se veikin kauemmin aikaa mitä toivoin.

Kohta alkaa siis urakkani varhaiskasvatuksen parissa, ja sen myötä myös luppoaikaa tulee olemaan huomattavasti vähemmän. Toivottavasti blogiin ei tule liian paljon pitkiä hiljaisia aikoja, mutta uskoisin ettei blogi tästä ainakaan aktiivisemmaksi tule muuttumaan. Täytyy alkupöhinöiden jälkeen yrittää löytää joku hyvä rytmi lukemisten ja bloggaamisten kanssa, ne varmasti toimivat hyvänä tasapainottajana koulun ohella.

Innon ja pelonsekaisten fiilisten kanssa tästä siis jatketaan eteenpäin opiskelijana! Opiskelijana, sitten vuoden 2010. Hurjaa, mutta myös hurjan kivaa. 

9. elokuuta 2016

Antti Holma: Kauheimmat runot

Antti Holma
Kauheimmat runot
Otava, 2015
192 s.






Juontaja-runonlaulaja Antti Holma esittelee neljä runoilijasuuruutta, jotka eivät koskaan päässeet mukaan Kauneimmat runot -kokoelmiin. Sirsi Sunnas, Reino Leino, Karin Toisiks-Paraske ja Edith Södermalm avaavat lukijan eteen ihmiselon koko kirjon. takakannesta

Olin lukenut varmaan suunnilleen puolet kirjan runoista jo aiemmin, sieltä täältä aina muutaman kerrallaan. Lukumaratonin aikana tuntui kuitenkin, että olisi kiva lukea tämä ihan kunnolla kannesta kanteen, ja niinpä sitten teinkin kello yksi yöllä kertaistumalta. Ja hyvin toimi kirja näinkin luettuna, nauroin todella kovasti tätä lukiessani. Myöhäinen kellonaika toki saattoi vaikuttaa siihen myös.

Sieltä täältä lukeneena olin naureskellut aikalailla kaikille runoille mihin olin törmännyt, ne vaan iskivät huumoriini todella hyvin. Mutta nyt kun luki kirjaa kunnolla alusta loppuun, sitä huomasi paljon paremmin eri runoilijoiden äänet ja tavat kirjoittaa. Ja niin sieltä sitten pomppasi esiin myös ihan ehdottomat lempparit, kuin myös ne joiden runot ei puolen välin jälkeen jaksaneetkaan enää oikein naurattaa ja jotka sittemmin pikaluin.

Ne kaksi runoilijaa jotka oli kyllä hauskoja ja välillä oikeinkin oivaltavia, mutta eivät kuitenkaan saaneet enää lopussa innostumaan tai nauramaan olivat Reino Leino ja Sirsi Sunnas. Ihan kivoja, mutta lopulta ei kuitenkaan ihan sitä parasta. Nämä kaksi alkoivat kirjan loppua kohden toistaa itseään hieman liikaa, joten näille kahdelle ei kannesta kanteen lukeminen sopinut. Reino Leinolla on kyllä hauska tapa kertoa aivan lopussa kova ja karukin mielipiteensä, kun taas Sirsi Sunnaalla on enemmän lastenlorumainen, hieman häiriintynytkin tapa kertoa asioita. Molemmilta löytyy myös muutama aivan todella mahtava runo joista nautin, kuten nyt vaikka Sirsi Sunnaan koko kirjan aloittava ABC-runo. 

Sen sijaan Edith Södermalm ja Karin Toisiks-Paraske, voi että nämä kaksi runoilijaa saivatkin nauramaan, ja naurattivat ihan loppuun saakka. Mielelläni olisin näiltä lukenut oikeastaan vielä lisääkin. Edith Södermalmin runoihin kesti alussa hieman aikaa tottua. Ne ovat todella pohtivia ja maalailevia, ja alkuun niitä lukeekin kuin muuta runollisuutta. Kunnes runon loppu tulee ja kaikki ikään kuin lässähtää kasaan, runo ei ikinä ihan mene sinne minne pitäisi, ja juuri se tekee niistä niin hauskoja. Yritystä löytyy paljon, mutta se ei vaan ihan onnistu.

Karin Toisiks-Paraske oli ehkä oma lempparini, eikä vähiten hänen keksityn lounaismurteen takia. En voinut olla lukematta jokaikistä Toisiks-Parasken runoa ääneen, niin hauskaa tuon murteen lukeminen ja puhuminen ääneen oli. Lisäksi niissä käsiteltiin hauskasti normaaleja arkipäiväisiä asioita ja ongelmia, sellaiseen herttaiseen mutta toteavaan tyyliin. Näistä tuli ihan omia lemppareita jo alkumetreiltä lähtien.

Kaiken kaikkiaan pidin tästä erikoisesta runokokoelmasta oikein paljon. Reino Leino ja Sirsi Sunnas toimii mielestäni paremmin silloin tällöin luettuna, eikä näin montaa yhteen putkeen. Sen sijaan Edith Södermalmia ja Karin Toisiks-Paraskea olisi voinut lukea kokonaisen kirjan putkeen. Eri tilaisuuksiin luodut kategoriat, kuten Runoja ylioppilaalle ja Runoja matkalle tuonpuoleiseen toivat kivasti eri teemoja esiin. Toimiva ja hauska kokonaisuus, jonka varmasti poimin hyllystäni vielä monesti naurun kaipuussani.


Arvosana: Neljä kissanpentua

5. elokuuta 2016

Heinäkuun lukemiset

Jaahas, taas on yksi kuukausi mennyt ohi aivan heittämällä. Heinäkuu oli kiva kuukausi. Kuuma ja hieman liian tukala, mutta muuten oikein kiva. Hieman enemmän tuli luettuakin kuin kesäkuussa, vaikka näistäkin suurin osa 24 tunnin maratonin aikana. Maratonin jälkeen vietinkin tasan kaksi viikkoa lukematta juuri yhtään mitään, sen verran koville tuo urakka tällä kertaa otti. Mutta mukavaa oli!

 
Heinäkuussa luin 5 kirjaa, joista
kaikki 5 oli omasta hyllystä
2 suomalaisten kirjoittamaa
2 naisten kirjoittamaa
1 englanniksi
1 runokirja
1 sarjakuva
Luetut: 

John Irving: Oman elämänsä sankari (632 s.)
Noelle Stevenson: Nimona (272 s.)
Antti Holma: Kauheimmat runot (192 s.)
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (266 s. postaus tulossa)
S. J. Watson: Kun suljen silmäni (380 s.)

Sivuja yhteensä: 1742

Keskimmäiset kolme ovat siis Blogistanian yhteisen kesälukumaratonin aikana luettuja. Irvingin kirjankin luin suurimmaksi osaksi kesäkuussa mutta päätin vasta alkukuusta. Näiden lisäksi luin maratonin aikana puolet Ranya ElRamlyn Auringon asemasta, mutta päätin jättää sen kesken maratonin jälkeen. Se ei vaan napannut ollenkaan. Heinäkuun aikana luin myös silloin tällöin jonkin verran Downton Abbey Muistojen aika kirjaa. 

Heinäkuu oli hyvä lukukuukausi. Oman elämänsä sankari, Nimona sekä Teemestarin kirja olivat kaikki aivan ihania teoksia ja tappelevat kuukauden parhaimman kirjan tittelistä. Titteli taitaa kuitenkin lopulta mennä Teemestarin kirjalle, aivan upea kirja kyseessä. Siitäkin on kyllä postaus vielä tulossa, vaikka kirjan lukemisesta on kohta jo se kuukausi... Kauheimmat runot ja Kun suljen silmäni eivät nekään jääneet kauas, pidin molemmista oikein paljon. 

Ja tosiaan, heinäkuun viimeinen päivä oli myös Klassikkohaasteen kolmannen osan vuoro, johon minunkin oli kovasti tarkoitus osallistua. Vaan niin tuli heinäkuu ja enää ei yhtään tehnytkään mieli lukea, saatika lukea klassikkoa. Jätin siis suosiolla sen tällä kertaa väliin. Ehkä ensi kerralla!


Viimeaikaisia ostoksia on kertynyt kolme kappaletta, tosin näistä yksikään ei ole heinäkuun aikana hankittu. He eivät tiedä mitä tekevät tarttui mukaan kirpparilta kesäkuun lopulla. Elokuun ensimmäinen päivä tulin hankkineeksi Kiurun ja Termiitin kirpparilta sekä uusimman Sagan.

Ihanaa elokuuta kaikille!

24. heinäkuuta 2016

Noelle Stevenson: Nimona

Noelle Stevenson
Nimona
HarperTeen, 2015
272 s.






Hyvää naistenviikon loppua ja hyvää nimipäivää kaikille kaimoille! Tarkoitukseni oli postata useammastakin kirjasta tällä viikolla, mutta flunssa vei voiton ja kaatoi sängyn pohjalle. Näin oman nimipäiväni iltana on kuitenkin kiva palata tämän mahtavan sarjakuvan pariin, jonka luin lukumaratonin aikana. Muita maratonin aikana luettuja kirjoja satelee tänne pikkuhiljaa myös, luin sen verran hyviä kirjoja että haluan tehdä kaikista oman postauksen, vaikka se vähän viekin aikaa.


Nimona on nuori tyttö, joka eräänä päivänä vain ilmaantuu Lordi Ballister Blackheartin luo ja ilmoittaa olevansa tämän uusi sidekick. Blackheart on kaupungin suurin pahis, joka kantaa suurta ja henkilökohtaista kaunaa kaupungin omalle sankarille, kultahiuksiselle Sir Ambrosius Goldenloinille. Blackheart ja Nimona haluavat saada Goldenloinin vastuuseen aiemmista teoistaan ja osoittaa kansalle, ettei hän ole sellainen sankari mitä muut luulevat. Nimona tosin on hiukan aggressiivisempi ja vaarallisempi apuri mitä kukaan aluksi osasi arvatakaan. Hän on nimittäin shapeshifter, muodonmuuttaja, ja osaa muuttaa muotoaan lennosta vaikkapa tappavaksi lohikäärmeeksi.

Kirja alkaa hyvin hauskalla tavalla tutustuttaen lukijan sekä Nimonaan että Lordi Blackheartiin, kuin myös sankari Goldenloiniin. Ensimmäisten lukujen aikana päästään näkemään Nimonan kyky muuntautua miksi vain haluaa kuin myös hieman päähahmojen taustoja. Kaksikko alkaa tehdä muutamia pieniä rikoksia Goldenloinia kiusatakseen, ja sarjakuva vaikuttaa hyvin hauskalta ja suloiselta. Ja sitä se onkin, oikeastaan koko kirjan ajan.

Sarjakuvan edetessä kuitenkin huomaa, että taustalla on muutakin. Kirjaan alkaa tulla selvä juoni taustalle, eikä kaikki olekaan vain yksittäisiä hauskoja tapahtumia. Juoni tiivistyy lopulta aika paljonkin ja kirja saa hyvin dramaattisia käänteitä. Tämä oli oikein positiivinen yllätys, sillä kirja on kuitenkin hyvin pitkä, ja alkuun tuntui että kyseessä on pelkkää hauskaa ja epäonnista pahisten sähläilyä. Tarina ja juoni kuitenkin etenee koko ajan ja lopulta sarjakuvaa lukeekin ihan jännityksellä.

Nimonan piirustustyyli on hyvin minimalistista ja hauskan näköistä. Sarjakuva on alunperin ollut siis nettisarjakuva, ja siltä kuvitus näyttääkin. Nopeasti piirrettyä, hyvin lastenkirjamaisia, yksinkertaisia muotoja. Todella helppolukuista ja suloisen näköistä, täynnä hyvin maanläheisiä värejä. Itseäni ei haitannut yhtään tämä näinkin pelkistetty kuvitus, vaan pidin siitä todella paljon. Se tekee sarjakuvasta myös aika nopealukuisen, kun yksityiskohtia on vähemmän.

Nimona on todella suloinen ja ihana tarina, täynnä jännittäviä, dramaattisia ja surullisiakin hetkiä. Se kasvaa suureksi tarinaksi ja sisältää mielestäni hienoja opetuksia ja aiheita. Kertakaikkiaan hieno ja upea sarjakuva, jota voin lämpimästi suositella.

Arvosana: Viisi kissanpentua

17. heinäkuuta 2016

John Irving: Oman elämänsä sankari

John Irving
Oman elämänsä sankari
(The Cider House Rules, 1985)
Tammi, 2009
Suom. Kristiina Rikman
632 s.







Pakko sanoa heti näin alkuun, että pidän sekä kirjan alkuperäisestä nimestä kuin myös suomennoksestakin todella paljon. Molemmat hyvin merkittäviä omalla tavallaan. Ja itseasiassa pidän suomennoksen nimestä ehkä jopa hieman enemmän.


Oman elämänsä sankari kertoo orpolapsi Homer Wellsistä. Homer syntyy St. Cloudsin orpokotiin, jota johtaa omaperäinen lääkäri Wilbur Larch. Larch auttaa orpokotiin tulevia naisia miten vain kykenee, oli se sitten ei-toivotun lapsen saattaminen maailmaan adoptoitavaksi tai laiton ei-toivotun raskauden keskeytys eli abortti. Homerin adoptoiminen ei osoittaudu kovin helpoksi, ja lopulta onkin selvää että Homer jää orpokotiin. Larch opettaa nuorelle Homerille kaiken minkä tietää, ja Homerista tulee kuin vahingossa Larchin oppipoika ja kätilö. Larch on suunnitellut Homerin elämän varalle paljon, mutta nuoren Homerin tie vie pois orpokodista, yllättävän pitkäksikin aikaa.

Olipa ihanaa uppoutua pitkästä aikaa oikein pitkään kirjaan, ja vieläpä Irvingin kirjoittamaan. Olen aiemmin lukenut Irvingiltä kaksi kirjaa. Ensimmäinen oli vuoden 2013 kesällä Garpin maailma, johon ihastuin täysin. 2014 kesällä luin Vapauttakaa karhut, joka oli kyllä selvästi Irvingiä, mutten aivan varauksetta ihastunut siihen. Viime kesänä jäi Irving lukematta, mutta nyt oli aika jälleen tarttua yhteen. Näistä on selvästi tullut minulle kesälukemista, ja olen joka kerta lukenut ne vieläpä hyvin samoihin aikoihin.

Irvingillä on niin oma tapansa kirjoittaa, että sen tunnistaa heti alkusivuilta lähtien. Sitä on kuitenkin vaikea lähteä erittelemään että mikä siitä tekee niin tunnistettavan. Se on sellaista toteavaa ja realistista. Ei paasaavaa, vaikka aiheet hieman sellaisia tällä kertaa ovatkin, mutta informoivaa. Jotenkin Irvingin kirjoissa asioita vain tapahtuu, ja olivatpa ne välillä miten absurdeja tahansa, kaikki tapahtumat on kuitenkin kovin tavanomaiseen tapaan kerrottu, ihan vaan todettu.

Irvingillä on myös hieno tapa kertoa asioita ikään kuin ohimennen; joku nyt sattuu tekemään näin tai sanomaan noin. Ja kirjan lopun alkaessa lähestyä, sitä huomaa miten nerokkaasti Irving onkaan kehittänyt kirjan juonen kulkemaan vääjäämättä jotain pistettä kohti. Tapahtumat alkavat kiihtyä loppua kohti, hiljaa mutta varmasti. Monet eri langat ja henkilöt nivoutuvat aina yhteen, aina ei välttämättä niin hyvin mitä sitä toivoisi, mutta juuri niin kuin sitä olisi toisaalta voinut ajatella jo alusta asti. Kirja menee täysin omia uriaan, ja siihen virtaan voi vaan hypätä mukaan ihmettelemään.

Homer on päähenkilönä todella sympaattinen, oikea ihannevävy. Homerin oikeudentaju on ihailtavaa, hän haluaa aina vain tehdä sen mikä on hänestä oikein. Toki hänkin tekee virheitä, mutta se on inhimillistä ja luonnollista. Pidin myös Larchista paljon, vaikka hänenkin motiiveja ja tekoja monesti hieman ihmettelinkin. Tuntuu että sellaisia hahmoja Irving aina kirjoittaa. Todellisia, virheitä tekeviä ihmisiä, joilla on aina omat omituiset luonteenpiirteensä ja tapansa. Hahmoihin ehtii kiintyä pitkän kirjan aikana ja heidän kohtalonsa oikeasti kiinnostaa.

Myös itse kirjan tunnelma on jotenkin sympaattinen. Toki kirjassa on hyvin vahvoja mielipiteitä aborteista ja välillä myös hyvinkin yksityiskohtaista kuvausta tämän tiimoilta, mutta se ei minun lukunautintoani haitannut. Myös kaikilla hahmoilla tuntuu olevan tästä asiasta oma mielipiteensä, kuten varmasti kaikilla ihmisillä oikeastikin. Kirjan rankat aiheet olivat mielestäni hyvää vastapainoa kirjan muuten aika rennolle ilmapiirille.

Oman elämänsä sankari onkin yleistunnelmaltaan leppoisa, eikä kirjassa tapahdu ihan niin järisyttäviä tai absurdeja onnettomuuksia mitä ehkä yleensä Irvingin kirjoissa. Niiden piirteitä kirjasta kuitenkin löytää, mutta pienemmässä mittakaavassa. Tämä oli jotenkin ihana kirja, mukava lukea, rento ja soljuvasti eteenpäin kulkeva, kaunis tarina. Pidin tästä oikein paljon.

Garpin maailma tulee varmaan aina pysymään itselle sinä rakkaimpana Irvinginä, ihan vaan koska luin sen ensimmäisenä. Mutta ei tämä Oma elämänsä sankari kauas siitä jää, tämäkin oli aika tosi ihana, vaikkakin hyvin erilainen.


Arvosana: Viisi kissanpentua

Kirjasta on tehty elokuva, joten osallistun tällä myös Seitsemännen taiteen tarinat-haasteeseen.