Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

Alan Bradley
Kuolema ei ole lasten leikkiä
(The Weed That Strings the Hangman's Bag, 2010)
Suom. Laura Beck 
Kansi Satu Kontinen
Bazar, 2014
389 s.
kirjastolaina

Ihana, suloinen ja aina niin nokkela Flavia palaa jälleen! Tuo 11 -vuotias pieni kemistinero, jolta ei kostonhimoa puutu myrkyttäessään siskonsa lahjaksi saamat suklaat. 

Tällä kertaa pieneen Bishop's Laceyn kylään on rantautunut maankuulu nukketaiteilija Rupert Porson apulaisensa Niallan kanssa. Heidän pakettiautonsa on mennyt rikki, ja korjaajaa odotellessa kaksikko päättää kirkkoherran pyytäessä järjestää kaksi nukketeatterinäytöstä kylän asukkaille seurakuntatalolla. Rupert ja Nialla leiriytyvät läheisen maatilan pellonreunalle, surullisen kuuluisan Gibbetin metsän varjoon. Tuolla metsässä on viisi vuotta aiemmin tapahtunut surullinen onnettomuus, jossa kuusivuotias pikkupoika menehtyi. Eivätkä tapahtuman haamut ole päästäneet maatilan emäntää vieläkään otteestaan. Pian alkaa myös nukketeatterissa tapahtua, ja kaiken tämän keskiössä on tietenkin Flavia hoksottimineen.

Ajattelin mielihyvällä kuinka metsänpohjan syvän kompostikerroksen erittämät ammonium ja amidit tarjosivat juhla-aterian kaikkiruokaisille homeille, jotka muuttivat ne typeksi ja säilöivät sen sitten protoplasmaansa, mistä bakteerit käyttivät sitä ravinnokseen. Se tuntui minusta täydelliseltä maailmalta: maailma jossa yhteistyö oli elämän edellytys. Vedin syvään henkeä, imin hapanta tuoksua keuhkoihini ja nautiskelin lahoamisen kemiallisesta aromista.

Hain kirjan kirjastosta helmikuun viimeisinä päivinä, enkä malttanut kauaa odottaa sen aloittamista. Alku lähti harmikseni kuitenkin aika hitaasti käyntiin, aivan erilailla mitä sarjan edellisessä osassa, jossa heti alkumetreillä päästään mysteerin kimppuun. Niinpä luin kirjaa alkuun aika hitaasti, muutaman sivun kerrallaan. Kirjassa alkaa oikeastaan kunnolla tapahtua vasta puolen välin tienoilla, mutta onneksi jo ennen sitä kirja nappaa kuitenkin mukaansa muilla kiinnostavilla tapahtumilla, taustoilla ja uusilla henkilöhahmoilla.

Kuolema ei ole lasten leikkiä ei ole aivan yhtä jännittävä mitä edellinen kirja, mutta sen sijaan itse huomasin kirjan olevan välillä aika karmiva. Tarinat pienen pojan kuolemasta ja siihen liittyvistä seikoista karmivat selkäpiitäni välillä todella paljon. Tämä oli kuitenkin itselleni kirjan mielenkiintoisinta aluetta, vaikkei nukketeatterin tapahtumatkaan vailla kiinnostusta jääneet. 

Uusia mielenkiintoisia hahmoja tuli myös monia, joista suosikkini on ehkä hullu-Meg, joka Flavian sanojen mukaan "pitää kiiltävistä tavaroista. Hän on vähän kuin harakka." 

Pidin kirjasta lopulta todella paljon, huolimatta alun hitaudesta. Ihan samalla tavalla kirja ei vienyt mukanaan mitä aiempi osa, mutta kyllä tässäkin onneksi mysteeriä ja tapahtumia riittää. Lisäksi kirjan alussa oleva pieni piirretty kartta on kiva lisä, auttoi hahmottamaan hieman paikkoja ja etäisyyksiä. Flavia on edelleen aivan ihana sankaritar, välillä niin pikkuvanha ja välillä kuitenkin vielä niin lapsi. Kuten hän itse puhuu yksitoistavuotiaista:

Olemme ohittaneet sätkynukke-iän: iän jolloin ihmiset kumartuvat tökkimään meitä sormella vatsaan ja päästävät idioottimaisia ääniä kuten "puf puf" - ajatuskin siitä ja annan vielä ylen Bovrilini. Ja silti emme ole lähelläkään sitä ikää, jolloin kukaan erehtyisi pitämään meitä aikuisina. Totta puhuen me olemme näkymättömiä - paitsi silloin kun haluamme näkyä.

Arvosana: Neljä kissanpentua

Tällä kirjalla osallistun kahteen haasteeseen. Ensinnäkin Reading Challengen kohdan 13. A book set in a different country ruksaan tällä. Sen lisäksi, muutan hieman suunnitelmaani ja suoritan tällä kirjalla Luetaan sateenkaari -haasteen oranssin raidan. 

Erilaisia mielipiteitä muualla: Lumiomena, Amman lukuhetket, Kirsin kirjanurkka, Hurja hassu lukija, Hyllytontun höpinöitä

Flavia de Luce -sarja

Piiraan maku makea 
Kuolema ei ole lasten leikkiä (The Weed That Strings the Hangman's Bag)
A Red Herring without Mustard

I Am Half-Sick of Shadows
Speaking from Among the Bones
The Dead in Their Vaulted Arches
As Chimney Sweepers Come to Dust