Viimeisen neljänneksen luetut ja kuulumisia

Viime kerrasta on jälleen jo aikaa, tästä on tainnut tulla jo tapa, hups. Kiirettä on piisannut ja pakostikin blogi jää sitten vähemmälle huomiolle. Koitan kuitenkin pitää edelleen sen, ettei tulisi välikuukausia sentään, että jos nyt edes vähintään sen yhden postauksen saisin kuukaudessa ulos, niin olisi hyvä.

 

Kirjapostauksia on rästissä todella pitkältä ajalta, ja ehkä joskus saan ainakin osan niistä vielä ulos, katsotaan. Osasta en välttämättä kirjoita mitään, liian kauan aikaa on jo kulunut välissä. Monta olen kirjoittanut jo ajat sitten valmiiksi asti, mutta postaaminen on jäänyt kuvien puuttumiseen. Näin loppuvuodesta kun tuota valoa ei juuri ole, ja tietysti muistan koko asian aina myöhään illalla jolloin kuvien ottamisesta ei oikein tule mitään. En ole kovin paljoa toki ennenkään käyttänyt aikaa kuvien ottamiseen tai asetelmiin ym., mutta edes joku kuva olisi kiva olla.

Loppuvuodesta luin jopa hieman enemmän mitä aiemmalla neljänneksellä, mutta sekin sarjakuvien (ja päättyvän sarjakuvahaasteen) ansiota. Enemmänkin olisin voinut lukea, mutta syksy oli aika raskas, eikä pelkästään koulun vuoksi. 

Lokakuussa vietin ensin mukavan syntymäpäivän, jonka jälkeen vietin elämäni kamalimman syysloman, sillä menetimme toisen kissamme heti loman alussa. Ninjalla todettiin yllättäen hyvin laajalle levinnyt syöpä mahalaukussa, jota ei voinut leikata yrityksestä huolimatta. Tämä on sitten tietenkin varjostanut koko loppuvuotta, eikä energiaa tai kiinnostusta oikein ole riittänyt lukemiseen tai tänne asti. Ninja oli ensimmäinen oma kissani, joka kulki ja koki kanssani koko tähänastisen aikuiselämäni, ja ikävä on vieläkin kova.

Lokakuussa luin siis vain kaksi kirjaa, tästä johtuen. Keplerin luin heti alkukuusta, ja koko tapahtuneen jälkeen vain Hilda ja kivipeikon. Molemmat kirjastolainoja.

Timo Parvela: Kepler62: Uusi maailma (256s.)

Luke Pearson: Hilda ja kivipeikko (40s.)

Sivuja yhteensä: 296

Marraskuu tuntui siis todellakin synkkääkin synkemmältä, mutta pikkuhiljaa elämä alkoi palautua, jos ei normaaliksi niin ainakin lähelle normaalia. Marraskuukin oli vielä kiireinen koulun puolesta, kun kandia täytyi alkaa työstää enemmän. Sain kuitenkin luettua huomattavasti enemmän, lähinnä tosiaan tuon kuun lopussa loppuneen sarjakuvahaasteen takia. 

Marraskuussa luin 7 kirjaa, joista 5 oli sarjakuvia, yksi tarinakokoelma ja yksi romaani. Näistä kaikki muut on kirjastolainoja, paitsi Mitfordin murhat, joka on arvostelukappale.

Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti (112s.)

Sarah Andersen: Big Mushy Happy Lump (128s.)

Kris Keränen: Ahistunu Pupu (62s.)

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat (398s.)

Denis-Pierre Filippe: Mikki ja hukkunut meri (60s.)

Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne (132s.)

Taru Anttonen ja Milla Karppinen (toim.): Sankaritarinoita tytöille (256s.)

Sivuja yhteensä: 1148

Joulukuussa olisi ollut ehkä aikaa sitten jo enemmän lukea, mutta eihän se nyt pakottamalla sitten tule. Joululomalla kyllä sitten taas teki jo mieli lukea, mutta sukulointi ja koko joulu meni yllättävän kiireisissä ja sosiaalisissa tunnelmissa, ettei siinä kerennyt. Joulu sujui kuitenkin mukavasti ja rauhallisesti, ja ihanaa nyt hetki vielä vain olla, ennen kuin tammikuussa alkaa taas koulukiireet vauhdilla viimeisen työssäoppimisen merkeissä. 

Joulukuussa luin 5 kirjaa, joista jälleen neljä oli sarjakuvia ja yksi ja vuoden viimeinen kirja oli romaani. Näistä kaksi sarjakuvaa oli omiani ja muut kirjastolainoja. 

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä (143s.)

Robert Kirkman: The Walking Dead: Here's Negan! (72s.)

Robert Kirkman: The Walking Dead, Book Fourteen (296s.)

Sarah Andersen: Herding Cats (112s.)

Maria Turtschaninoff: Maresin voima (383s.)

Sivuja yhteensä: 1006

Loppuvuoden kirjat koostuvat siis suurimmalta osin sarjakuvista, mutta eipä tuo haittaa. Romaaneihin ei ole ollut aikaa uppoutua, ja jotain on kuitenkin halunnut lukea niin miksipä ei niitä. Molemmat loppuvuoden romaanit olivat kyllä mainioita, ja erityismaininta täytyy sanoa ehdottomasti vuoden viimeiselle kirjalle, Maresin voimalle. Se oli aivan huikea tarina ja vei Maresin ja Naondelin ihanaan maailmaan ja tunnelmaan jälleen täysin.

Koitan ehtiä kirjoitella heti alkuvuodesta koko vuodesta pienen koosteen, parhaimmat kirjat ja muita huomioita, ja sen jälkeen jos saisin ainakin muutamia rästipostauksia ulos. Instagraminkin kanssa koitan aktivoitua, ja ehkä vihdoin tehdä blogille ihan oman instatilin.

Ihanaa ja turvallista vuodenvaihdetta kaikille!

Sarjakuvahaasteen koonti

Hurja Hassu Lukija lanseerasi viime vuoden lopulla sarjakuvahaasteen, tarkoituksena innostaa ihmisiä lisää sarjakuvien pariin ja kirjoittamaan niistä. Itsekin tähän tietenkin osallistuin, sillä sarjakuvat ovat jo jonkin aikaa kuuluneet ihan säännölliseen vakiolukemistooni. Heti alkuvuodesta haalinkin monia sarjakuvia lukemistoon, mutta kesän ajaksi niiden lukeminen hiipui ja kiireiden vuoksi vähän kaikki lukeminen jäi. Viime aikoina yritin taas enemmän muistaa lukea sarjakuvia kun haaste alkoi lähentyä loppuaan.

No kuinkas monta sarjakuvaa tämän melkein vuoden aikana tulikaan sitten luettua ja postattua? No vaikka sarjakuvien suurkuluttajaksi itseäni kutsun, en nyt kovin montaa kuitenkaan ehtinyt lukea, mutta kun vertaa itse kirjoihin, niin onhan tuo määrä sitten suuri.

En tosiaan tiennyt itsekään luettujen tai postattujen määrää ennen kuin nyt, ja määrä oikeastaan hieman yllätti, eikä harmi kyllä positiivisesti. Kun laitoin tuon haastetason näkyviin, ajattelin että taisin päästä Muumipeikkoon saakka, mutta jäinkin Agnesiin 11 sarjakuvan määrällä. Agnesia taisin ilmoittautuessanikin arvata, mutta jotenkin luulin silti lukeneeni enemmän.

Ja oikeastaan luinkin enemmän, mutta en vain koskaan postannut niistä sarjakuvista. Kyseessä on Sagan seitsemäs ja kahdeksas osa sekä The Walking Deadin kolmastoista kirja. En ole tainnut aiemmin juuri kirjoittaa noista sarjoista, joten niiden jatko-osia on heti paljon vaikeampi tuoda blogiin asti, kuin tällaisia yksittäisiä sarjakuvia, joita kaikki postaamani ovat. Lisäksi luin jo keväällä Vihan ja inhon internetin, mutta siitä vain aina jäi postaamatta. Koitan saadan sen vielä ainakin kyllä ulos, hieno sarjakuva. Noilla neljällä olisin päässyt Muumipeikkoon asti, mutta ei se mitään. Pääasia että niitä tuli luettua ylipäätään hieman enemmän kuin ehkä normaalisti. 

Luetut sarjakuvat:

Ulla Donner: Spleenish

Kerascoët & Hubert: Beauty 

Paco Roca: Wrinkles 

Tillie Walden: Spinning

Mari Ahokoivu: Oksi 

Kris Keränen: Ahistunu Pupu 

Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti ja Big Mushy Happy Lump

Luke Pearson: Hilda ja kivipeikko 

Denis-Pierre Filippi: Mikki ja hukkunut meri 

Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne

***

Haastetasot

1-2 Aku Ankka
3-5 Jaska Jokunen (Tenavat)
6-8 Fingerpori
9-11 Agnes (Saniaislehto)
12-14 Lucky Luke
15-17 Muumipeikko (Muumit)
18-20 Marv (Sin City)
21-23 Annie (Sailor Moon)
24-26 Tintti
27-29 Batman
30+ Asterix 

Kiitos Hurja Hassu Lukija kivasta haasteesta! Ja katsokaa myös hänen huima kirjalista luetuista!

Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne

Liv Strömquist 

Prinssi Charlesin tunne

(Prins Charles känsla, 2010)

Sammakko, 2017

Suom. Helena Kulmala

132 s.

Jos on yhtään lukenut tänä vuonna kirjablogeja, ei mielestäni ole voinut välttyä kuulemasta Liv Strömquistista. Itselleni hän oli alkuun täysin uusi tuttavuus, mutta nimi tuli kyllä pian hyvin tutuksi. En kuitenkaan suurimman pöhinän aikaan tarttunut hänen teoksiinsa, sillä jotenkin minulle tulee usein jonkinlainen ähky, jos kirjasta puhutaan kaikkialla. 

Onneksi Hurja Hassu Lukijan sarjakuvahaaste innoitti (& suurimman keskustelun laannuttua) lainaamaan nämä ja vihdoin tutustumaan. Tarkoituksena oli lukea kaikki kolme putkeen ja tehdä yhteispostaus, mutta tämä ensimmäinen olikin sellainen pakkaus, että sen jälkeen ei ihan heti pystynyt tarttumaan seuraavaan. Muut ovat kyllä tiukasti lukujonossa yöpöydällä!

Prinssi Charlesin tunne kertoo siis muun muassa parisuhteista ja rakkaudesta, avioliitosta sekä naisen ja miehen valta-asemasta tällaisessa suhteessa. Kirja ravistelee näitä aiheita oikein kunnolla ja kyseenalaistaa monet normit. Kirja on todellinen tietopaketti ja oikeasti itsellenikin todella silmiä avaava kokemus. Valta-asemat toki ovat jo ennestään tuttuja, mutta Strömquist avaa niitä tässä teoksessaan jotenkin tosi selkeästi ja hauskastikin historian kautta. Sitä ymmärtää heti jotenkin paremmin sekä itseään, että tuntemiaan ihmisiä, ja saa myös hieman puhisemaan muutoksen toivossa. Kirja antaa uusia näkökulmia asioihin ja yhteiskunnan rakenteisiin, joita itsekin on pitänyt aika itsestäänselvinä ja pysyvinä, vaikkei ne välttämättä sitä ole tai ainakaan niiden ei kannattaisi olla. 

Kirja on todella hauska, ajatuksia ja jopa niskakarvoja ylös nostattava ja välillä vakavakin. Siinä on nostettu erittäin hyviä pointteja esiin, ja vaikka saatoin joitain ihmetellä ja olla vastaankin, kuten parisuhteista koskevassa osiossa, oli ne kuitenkin argumentoitu ja selitetty hyvin auki. Kirjassa annetaan myös paljon mielenkiintoisia esimerkkejä historiallisista henkilöistä, useimmiten miehistä, joita ei omassa elämässään koskaan haluaisi tavata, hrrr. 

Sarjakuvan paras osio oli mielestäni sen alku, jossa kerrottiin emotinaalisesti etäisistä miehistä ja läheisyyttä kaipaavista naisista, ja kuinka nämä mallit tulevat meille jo lapsena. Esimerkkinä Strömquist mainitsee muutaman tv-sarjan ja niiden mieshahmot. Sitä ei jotenkin itsekään ihan ollut tajunnut, miten kaikki nuo sarjat nojaavat vain yhteen, samaan "ongelmaan"; miehen kamalaan sitoutumispelkoon naisten aina langetessa kuitenkin juuri näiden miesten jalkoihin. Onneksi tällaiset tv-sarjat kuten Miehen puolikkaat tai Seinfeld ovat jo vanhoja, joten sitä ainakin toivoisi että uudemmissa sarjoissa huumoria löytyy muistakin aiheista.

Luin kirjaa aika hitaasti, sillä paketti on aika tiivis ja kuvissa on paljon tekstiä luettavaksi. Puolessa välissä meinasi tulla pieni ähky ja kirja jäi vähäksi aikaa jopa kesken odottamaan. Ei kuitenkaan mitenkään huonouden takia, vaan informaatioähkyn ja myös visuaalisen ähkyn takia. Vaikkei piirustustyyli ole juurikaan omaan makuuni, siihenkin lämpeni loppua kohden. Itse kuvat olivat tarpeeksi asiaa kuvaavia ja hauskojakin, mutta kuitenkin mielestäni sivuosassa verrattuna itse tekstiin ja sanomaan. Se, mikä tässä osassa jäi harmittamaan ja oli myös osasyy ähkyyn, oli kaikkien kuvien mustavalkoisuus. Selasin muita kirjoja (Kielletty hedelmä ja Nousu ja tuho) ja niissä näytti olevan myös värillisiä kuvia siellä täällä, mikä olisi tässäkin ollut kiva juttu.

Liv Strömquist kirjoittaa ihan hurjan hyvin, kiinnostavasti ja ymmärrettävästi ja vieläpä huumorin kautta. Tutustumisen arvoinen ehdottomasti, vaikkei tämä nyt ihan ehkä parhaita lukukokemuksia ollutkaan. Odotan kuitenkin paljon hänen muilta teoksiltaan.

Muualla: Bookishteaparty, Kirjanurkkaus, Oksan hyllyltä, Bibbidi Bobbidi Book

Arvosana: Kolme kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin

Sarjakuvahaaste

Sarjakuvia: Mikki ja hukkunut meri & Hilda ja kivipeikko

Luke Pearson
Hilda ja kivipeikko
(Hilda and the Troll, 2013)
Sarjakuvakeskus, 2013
Suom. Heikki Kaukoranta
35 s.

Hilda on nuori tyttö, joka rakastaa oleilla luonnossa, nukkua teltassa sateella ja luonnostella vihkoonsa erilaisia kiviä. Eräänä päivänä hän löytää kiven, joka näyttää ulkomuodoltaan aivan kivipeikolta. Peikko pelottaa Hildaa, joten hän päättää laittaa roikkumaan sen nenänpäähän kellon, joka varoittaa jos peikko aikoo lähteä liikkeelle, ja pian alkaakin kuulua kellon kilinää.

Piirustustyyli on mukavan simppeliä, mutta ehkä omaan makuuni hieman liian pelkistettyä ja tavallaan "lastenkirjamaista", olisin kaivannut kuviin lisää yksityiskohtia. Hahmot ovat kuitenkin oikein suloisen näköisiä, varsinkin Hildan lemmikkikettu Nuppi, jolla on pienet sarvet. Kirjan värityksestä pidin sen sijaan paljon. Kirja on täynnä kauniita murrettuja sävyjä, ja kansikin on jo jotenkin seesteisen oloinen. Vuoristomaisema ja tuon paikan tunnelma tulevat hyvin esille värityksen kautta.

Harmillisesti sarjakuva ei loppujen lopuksi ehtinyt nostaa juuri minkäänlaisia tunteita tai ajatuksia esille, kun se jo loppui. Sarjakuva on ehkä hieman liian lyhyt luettavaksi sellaisenaan, olisin voinut lukea tähän perään vielä ainakin pari itsenäistä kertomusta lisäksi ja silloin tämä olisi ollut hyvä. Omissa kansissaan sarjakuva tuntuu lyhyelle, mutta esimerkiksi lapsille varmasti oikein passelin pituinen.

Muualla: Yöpöydän kirjat, Notko, se lukeva peikko

Arvosana: Kolme kissanpentua

Sarjakuvahaaste

*****

Denis-Pierre Filippi, Silvio Camboni, Gaspard Yvan

Mikki ja hukkunut meri

(Mickey et l'océan perdu, 2018)

Suom. Saara Pääkkönen

Sanoma, 2018

60 s.

Sarjakuva sijoittuu steampunk-henkiseen maailmaan, jossa Mikki, Minni ja Hessu ovat jonkinlaisia keksijöitä, jotka kiertävät ilma-aluksellaan etsimässä harvinaista ja kallisarvoista koralliinia merien pohjasta. Musta Pekka on kuitenkin aina heidän kintereillään viemässä löydökset heidän nenän edestä. Mikki kumppaneineen päätyy lopulta erään löydöksensä vuoksi tiedemies Ykskorvan luo, joka hävittää meren painovoiman.

Rakastin joka hetkeä tämän sarjakuvan parissa! Koko kirja on värien ilottelua ja jokaisessa ruudussa on paljon yksityiskohtia. Kuvat ovat pehmeitä, sillä missään ei ole kovia, mustalla tehtyjä ääriviivoja. Värejä on joka lähtöön ja ne ovat ehdottomasti tämän sarjakuvan parasta antia, vaikkei missään muussakaan ole mitään vikaa. Väritys vaan tuo koko kirjan ja tarinan eloon, sillä jokaista sivua voisi jäädä ihastelemaan pidemmäksikin aikaa. Hahmot ovat ilmeikkäitä ja yksityiskohdat maailmassa tuovat siihen sekä syvyyttä että kiinnostavuutta.

Tarina itsekin on mielestäni kivan omaperäinen ja mielikuvituksellinen sekä hauska. Kirja on jaettu lyhyisiin kappaleisiin, jotka vievät tarinaa hyvin eteenpäin. Koko ajan sattuu ja tapahtuu, tylsää hetkeä ei kirjassa ole. Mahtuu siihen myös muutamia erikoisia juonenkäänteitäkin, joita en osannut kirjan avatessani arvata. 

Mikki on aina ollut yksi suosikkihahmojani, mutta en ole vuosiin lukenut mitään hänen seikkailujaan. Tämä oli kyllä ehdottomasti yksi parhaista Mikki-seikkailuista, ja täytyykin etsiä muita sarjan osia käsiin.

Muualla: Oksan hyllyltä, Kirjakaapin avain

Arvosana: Viisi kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 23. Kirjassa on mukana meri

Sarjakuvahaaste

Sarjakuvia: Ahistunu Pupu ja Sarah's Scribbles

Tästä loppukuusta taitaa tulla aikamoinen sarjakuvakuukausi lähenevän sarjakuvahaasteen lopun ansiosta. Yöpöydällä roikkuu suuri pino eri sarjakuvia kirjastosta, jotka pyrin lukemaan ja myös postaamaan mahdollisimman pian. Tässä muutama ensimmäinen pinon päällimmäinen sarjakuva!

Kris Keränen

Ahistunu Pupu 2: Elämä on mut siihen tottuu

Arktinen Banaani, 2017

62 s.

Ahistunu Pupu kertoo nimensä mukaisesta pupusta, joka on hyvin ahdistunut kaikesta. Ahistuneen pupun lisäksi sarjakuvassa on Ahistava pupu, joka tekee Ahistuneen pupun elämästä aika vaikeaa. Ahdistavia tilanteita voi olla esimerkiksi soittaminen puhelimella tai ylipäätään ulos lähteminen, kaupassa asiointi tai vain pelkkä oleminen.

En ole lukenut aikaisempaa Ahistunutta pupua, mutta en kokenut että se haittasi. Sarjakuvassa on yksittäisiä lyhyitä strippejä eri tilanteista, joissain tarina ikään kuin jatkuu muutaman stripin verran saman aiheen parissa tai samojen hahmojen kanssa, kuten Kivan kisun kanssa keskustellessa. Piirustustyyli on ihan kivan näköistä, hahmot ovat suloisia ja ilmeikkäitä.

Kirjassa on ihan hyvin kuvailtu sitä, miten ahdistuneena kaikki vain pyörii päässä vastaan ja mikä tahansa muiden mielestä pienikin asia voi olla hyvinkin ahdistavaa, joskus ilman syytäkin. Lopulta en kuitenkaan itse oikein kovin viihtynyt tämän sarjakuvan parissa, valitettavasti. Olen itsekin hyvin helposti ahdistuva ihminen ja koin monissa kohdissa kyllä samaistuvani pupun tunteisiin tai tilanteisiin, mutta jotenkin kirjan sävy tuntui niin synkälle ja toivottomalle, että siihen puutui aika pian ja, ironista kyllä, itse lukemisestakin tuli jopa vähän ahdistavaa.

Arvosana: Kaksi kissanpentua

Sarjakuvahaaste

Ahistuneen Pupun jälkeen tartuin toiseen, hieman samantyyppiseen sarjakuvaan, joka kuitenkin oli minulle aiemmin jo jokseenkin tuttu, eli Sarah Andersenin Sarah's Scribbles -kokoelmiin. Ja nämä eivät onneksi enää ahdistaneet vaan vain naurattivat!




Sarah Andersen

Aikuisuus on myytti, "Sarah's Scribbles" -kokoelma (Adulthood Is a Myth 2016)

Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2017

Suom. Aura Nurmi

109 s. 

Big Mushy Happy Lump

Andrews McMeel Publishing, 2017

125 s.

Olen törmännyt Sarah Andersenin sarjakuviin netissä jo pitkään, mutta vasta nyt sain aikaiseksi lainata nämä itse kirjat ja lukea kerralla enemmänkin. Lainasin sekä englanninkielisen että suomenkielisen käännöksen, ja täytyy sanoa että molemmin päin sarjakuvat toimivat erittäin hyvin. Suomenkieliseen ehti tottua ensimmäisen kirjan parissa, joten oli hassua hypätä seuraavaksi englanninkielisen pariin, mutta tottumiseen ei mennyt kuin pari sivua.

Andersenin sarjakuvat ovat yksinkertaisia pieniä tarinoita niin ikään ahdistuksesta, mutta myös paljon arkipäiväisemmistä asioista, kuten kaikista mahdollisista aikuisuuden vaikeuksista, itsetunnosta, naiseudesta, introverttiydestä ja sosiaalisista suhteista ja tilanteista. Tilanteet vaihtelevat hyvin laidasta laitaan ja ovat todella samaistuttavia ja hauskoja. Muistan nauraneeni monta kertaa tämän kanssa ääneen löytäessäni strippien joukosta todellisia helmiä, joidenkin kuvaten itseäni tai kohtaamiani tilanteita täydellisesti.

Sarjakuva on myös piirretty todella hauskasti, juuri sellaisella tavalla mikä vain toimii itselleni ainakin mainiosti. Tyyli on hyvin yksinkertaista ja suloistakin, nimensä mukaisesti "scribbles" tyyppistä piirrustelua, joka kolahtaa juuri sen yksinkertaisuuden ja lähestyttävyyden vuoksi.

Nämä Andersenin sarjakuvat voisin hankkia omaan hyllyynkin, näitä olisi kiva selailla silloin tällöin kun kaipaa jotain huvitusta ja ehkä jopa vertaistukea elämän pieniinkin haasteisiin. Sarjakuvat ovat hauskoja ja ihania, ehdottomasti suositukseni niille, näihin ei kyllästy ihan heti.

Arvosana: Viisi kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 16. Kirjassa luetaan kirjaa (lempparikohtia kirjassa!)

Sarjakuvahaaste

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia Kent

Vilja-Tuulia Huotarinen & Satu Koskimies

Emilia Kent: Runotytön tarina jatkuu

WSOY, 2018

308 s.

Emilia on ollut naimisissa Teddyn kanssa jo 5 kuukautta ja elämä on auvoisaa Autiossa talossa, joka nimestään huolimatta on nyt täynnä rakkautta ja elämää. Teddyllä on kiire maalatessa tilaustöitä ja suurta näyttelyä varten, mutta Emilialla sen sijaan ei kirjoitus ole lähtenyt liikkeelle ollenkaan viime aikoina. Leimahduksia ei ole tullut ja uusi vaimon rooli vie yllättävän paljon aikaa. Emilia kamppailee ja tasapainoilee vaimon roolin ja kirjailijan roolin kanssa, ja Uudessa Kuussakin on muutoksia edessä.

Kun kuulin tästä kirjasta ensimmäisen kerran, olin yhtä aikaa hyvin innostunut ja hieman peloissani. Runotytöt ovat minulle niin rakkaita kirjoja, että tavallaan tuntui väärälle, että niihin joku muu kuin Montgomery kirjoittaisi jatkoa, mutta samalla taas olin enemmän kuin kiinnostunut, kuinka joku muu näkee Emilian tulevaisuuden Runotyttöjen jälkeen. Sillä Runotytöthän loppuvat siihen, kun Emilia ja Teddy ovat juuri viimein saaneet toisensa ja aloittavat yhteisen elämänsä. Anna-kirjoissa tarina jatkuu häistä aina pidemmälle lapsiin ja heidän seikkailuihinsa asti, mutta Runotytöissä Emilian tarina on loppunut tuohon. Enkä voi kieltää, etteikö ensimmäisen kerran luettuani Runotytöt se harmittanut, ettei saanut nähdä sitä ihanaa ja suloista yhteiselämää mikä Emilialla ja Teddyllä varmasti tuon jälkeen oli. Lopulta ei mennyt siis kauaa kun olin jo päättänyt, että tämä kirja on luettava.

Ja onneksi luin, sillä tämä oli aivan ihana kirja ja teki sekä Runotytöille että Montgomerylle kunniaa.

Huotarinen ja Koskimies ovat mielestäni onnistuneet Montgomeryn kielen ja tunnelman luonnissa todella hyvin. Kieli on samanlaista koukeroista ja kaunista, täynnä ihania ja kauniita kielikuvia ja maiseman maalausta. Myös itse Emilia ja hänen ajatuksensa tuntuivat tutuille, jonka ansiosta kirjan pariin oli helppo heittäytyä. Kaikki on tarinassa tavallaan entisellään, mutta pieniä muutoksiakin kirjailijakaksikko on tehnyt. Emilia tuntuu nykyaikaisemmalta ja kirjassa on muutenkin mainintoja muun muassa naisten asemasta, mitä pidin vain hyvänä asiana. Ihan kaikkea vanhaa ei tarvitse pitää samana.

Tunnelman ja hahmojen ollessa melko pitkälti samantuntuisia kuin ennenkin kirjaa oli todella miellyttävä lukea. Tarina tuntuu oikealle, siihen on helppo uskoa ja heittäytyä mukaan. Juuri noin Emilian kuuluisikin sanoa ja pohtia, juuri noin Jimmy-serkku tekisi! Kaikki vanhat tutut hahmot ovat mukana, Uuden Kuun väki, Ilse ja Perry tietenkin mutta myös Emilian entinen kihlattu Dean matkapäiväkirjojensa kanssa. Kaikki on tuttua ihanaa, mutta uusilla, aikuismaisemmilla sävyillä. Enää ei seikkailla metsissä Tuulen tytön kanssa (paitsi ehkä ihan vähän), mutta unelmointia Emilia ei ole jättänyt pois.

Mielestäni Emilia Kent kannattaa ehdottomasti lukea, jos Runotytöt ovat tuttuja, sillä tämä oli kaikessa nostalgisuudessaankin ihastuttava jatkotarina, jonka mielelläni hyväksyn osaksi Runotyttöjä.

Muualla: Kulttuuri kukoistaa, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Lumiomena

Arvosana: Viisi kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa

Mari Ahokoivu: Oksi

Mari Ahokoivu: Oksi

Asema, 2018

367 s.

Luin vuosia sitten Ahokoivun sarjan Talviunta 1-3, ja muistaakseni pidin siitä, varsinkin viimeisestä osasta. Osat olivat todella lyhyitä ja tarinat niissä hieman irrallisia toisistaan, mutta tyyli oli jo silloin tosi mieleenpainuva ja nätti. Harmillisesti en muista tuota Talviunta-sarjaa enää kovin, mutta tunnelma ja jotkut yksittäiset tarinat ovat jääneet mieleen. Olen myös muistelevinani, että osa Oksin hahmoista on jo näkynyt Talviunta-tarinoissa, mutta täysin varma en ole. Seuraavalla kirjastokäynnillä aion vilkaista Talviunta-sarjaa vielä uudelleen.

Oksia on oikeastaan aika vaikea kuvailla, ja mielestäni se onkin helpoin sisäistää vain lukemalla ja kokemalla tarina itse. Tarinaa ymmärtää koko ajan paremmin mitä pidemmälle lukee, sillä aika ajoin Sotka selittää, mitä on tapahtunut. Mutta koska Oksin tarina on sen verran erikoinen ja lähinnä kuvin kerrottu, jäi minultakin varmasti jotain tajuamatta. Yritän parhaani kertoa tästä jotain, paljastamatta kuitenkaan liikaa.

Oksi siis kertoo vanhan suomalaisen mytologian pohjalta karhun synnystä. Alkusivulla on Karhun syntylaulu -runo, ja lyhyessä prologissa nähdään, kuinka karhu on tullut taivaasta Emuun huomasta salaa maan pinnalle. Emuu on siis kaikkien nisäkkäiden äiti, kuten takasivun viitteessä selitetään. Karhulla on nyt omia poikasia, joista yksi on kuitenkin hyvin erilainen kuin muut. Hän on toisille vain Parka, pienen liekin näköinen olento, joka oppii Sotkan avustuksella laulamaan erikoisia, koukeroisia säkeitä ja luomaan näin tulta. Emuun, Sotkan, Karhun ja Paran lisäksi tarinassa on myös Mana, joka on luonut koko metsää uhkaavia varjoja.

Sarjakuva on ensinnäkin ihan hurjan kaunis. Ruudut muodostuvat kauniista vesivärikuvista ja rajautuvat yleensä puihin, tai välillä koko sivu on yhtä suurta kuvaa. Teos on suurimmaksi osaksi täynnä synkkiä harmaan ja mustan sävyjä, mutta siellä täällä nähdään myös kauniita ja värikkäitä revontulia ja keltaista korostamassa lauluja, tulta ja Sotkan kertomia tarinoita. Muodot ovat lempeän pyöreitä ja pehmeitä ja puhekuplat sopivat kuvien tyyliin hyvin. Sarjakuvassa on melko vähän tekstiä ja puhetta, välillä on monta aukeamaa ilman mitään tekstiä, välillä sitten taas enemmän. Tämä sopii teoksen tunnelmaan mielestäni hyvin, teos antaa kuvien kertoa tarinaa.

Toiseksi tarinaa on helppo lukea ja seurata, se soljuu eteenpäin ja kirjan lukee hetkessä, jos ei unohdu ihastelemaan kuvia. Välillä keltaisista laulukoukeroista oli hieman hankala saada selvää, mutta englanninkieliset käännökset sivujen alareunassa helpottavat onneksi tätä ja niistä pystyy lukemaan mitä koukeroissa sanotaan. Luin muutenkin välillä huvikseni englanninkielisiä käännöksiä, sillä oli mielenkiintoista nähdä, miten jotkut kohdat oli käännetty, saako niistä samanlaisen kuvan ja tunnelman kuin alkuperäisestä, ja mielestäni Silja-Maaria Aronpuro on tehnyt käännökset taidokkaasti.

Tarina on muutenkin todella kaunis ja melankolinen, täynnä synkkiä sävyjä muutenkin kuin vain kuvien muodossa. Tällaiset melankoliset ja synkät aiheet tuntuvat aina uppoavan minuun todella hyvin ja kun siihen vielä yhdistetään kaunis kuvitus ja väritys, paketti on valmis. Loppujen lopuksi se on kaikessa raakuudessaankin kaunis kertomus, tai kuten takakannessa sanotaan, laulu äidistä ja tyttäristä.

Arvosana: Viisi kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta

Sarjakuvahaaste