Tiitu Takalo x3

Kehä

Suuri Kurpitsa, 2007

60 s.

Kehä kertoo nuoresta Juliasta, joka harrastaa nyrkkeilyä. Salilla hän tapaa Alexandran, ja tytöt ystävystyvät. On kuin Julia olisi tavannut toisen puolikkaansa, Alexin kanssa on niin helppo olla ja treenata yhdessä. Julialla on myös poikaystävä Eetu, joka ei ymmärrä tyttöjen suhdetta, ja äiti jota täytyy hävetä. Tytöt lähentyvät entisestään ja suhde muuttuu romanttiseksi, mikä aiheuttaa hieman hämmennystä kaikissa, eniten Juliassa. Eihän hän voisi jättää Eetua, vai voiko? Lopulta tytöt kohtaavat kehässä.

Kehä on aika koskettava kertomus nuorten seksuaalisuudesta ja hyväksynnän hakemisesta. Julian tunteet tulee hyvin esiin, hämmennys, ihastus ja pelko. Eetu on aika stereotypisesti kuvattu poika joka haluaa vain seksiä ja kiroilee vain poikakavereidensa kesken, mutta ei se haittaa. Tyttöjen välinen suhde on kuvattu nätisti, vaikka murheiltakaan ei vältytä. Hienosti kuvattu teini-ikä.

Piirustustyyli on edelleen kivan näköistä, henkilöt on persoonallisen näköisiä ja ilmeikkäitä, yksityiskohtia on juuri tarpeeksi. Hyvä sarjakuva, pidin kovasti.

Muualla: La petite lectrice, Sivullinen stooreja

Arvosana: Neljä kissanpentua

Jää

Suuri Kurpitsa, 2008

63 s.

Jää sisältää kolmetoista lyhyttä sarjakuvanovellia, osa parin sivun mittaisia, osa vähän pidempiä. Ensimmäinen sarjakuva, Suomen suurin lähiö, on kirjan sisäkansissa, ja kertoo Tampereen Hervannasta ja siihen liittyvistä ennakkoluuloista. Hyvä aloitus, itse kun asun tällä hetkellä myös Hervannassa, osaan samaistua näihin ennakkoluuloihin oikein hyvin. Muistan itsekin kuulleeni suurimman osan noista ennakkoluuloista kun tänne muutin (mm. "Siellähän asuu vain teekkareita ja ulkomaalaisia?" Huoh.).

Muita mieleenpainuvia novelleja kirjassa oli Kuvaamataidosta yhdeksän, Ei tarvitse sietää, kolme eri Kohtaaminen kadulla novellia, sekä mielestäni kirjan paras novelli, Prinsessa. Kuvaamataidosta yhdeksän kertoo tytöstä, jonka isä ei näe tyttönsä lahjakkuutta kuvaamataidossa, eikä anna hänelle koskaan tunnustusta. Ei tarvitse sietää on silmiä avaava kertomus naisten tasa-arvosta, vaikuttava sarjakuva. Kohtaamiset kaduilla olivat kaikki koskettavia, lyhyitä kertomuksia erilaisista kohtaamisista kaduilla ja siitä miten humalaisiin ja laitapuolen kulkijoihin yleensä suhtaudutaan. Prinsessa on kirjan erilaisin novelli piirustustyylinsä puolesta. Hyvin yksityiskohtainen ja hauska novelli kertoo prinsessa-satujen kautta millaista prinssiä tämä prinsessa hakee. Ihanan runollinen ja suloinen.

En halua kuninkaallisia häitä, enkä synnyttää kruununperillistä. Riittää että rakastat koiraani kuin omaasi. 

En halua kuunnella serenadejasi. Minäkin haluan soittaa!

Hieno kokoelma hyvin erilaisia sarjakuvia, vaikka samanlaisia teemoja näiden väliltä löytyy. Välissä oli muutama sarjakuva jotka eivät aiheensa ja hieman liian yksinkertaisen piirustustyylinsä takia oikein iskeneet, muutama jäi vähän valjuksi. Kokoelmana kuitenkin toimii hyvin.

Muualla: La petite lectrice, Kirjakaapin kummitus

Arvosana: Kolme kissanpentua

Tuuli ja myrsky

Suuri Kurpitsa, 2009

79 s.

Tuuli ja myrsky on näistä sarjakuvista eniten kantaaottava, aiheena jälleen naisten tasa-arvo. Sarjakuvassa pureudutaan syvälle naisen asemaan ja sukupuolirooleihin, siihen miksi nainen on aina uhri ja raiskauksista puhutaan passiivissa. Sarjakuvan naiset ovat vahvoja persoonia, jotka ottavat ohjat omiin käsiinsä tuodakseen ilmi raiskaajan nimen ja uhrien tarinat totuudenmukaisesti.

Sarjakuva alkaa karulla tavalla ja naisista on alkuun aistittavissa suorastaan miesvihaa. Naiset kohtaavat kuitenkin muita miehiä, jotka antavat ilmi omat mielipiteensä ja avaavat hieman naisten silmiä siitä, etteivät kaikki miehet ole samanlaisia. Myös miehet voivat olla uhreja.

Sarjakuva on aika hurja tapaus, mutta sanoma on tietenkin tärkeä. Tapahtumat on hienosti kuvattu, painottaen tiettyjä asioita ja olemalla näyttävä, mutta ei liiallisuuksiin asti. Piirustustyyli on tarkka ja yksityiskohtainen.

Pidin tästäkin sarjakuvasta kovasti, ja varmasti luen vielä jatkossakin Tiitu Takalon töitä.

Muualla: Pois työpöydältä

Arvosana: Neljä kissanpentua

Susan Fletcher: Noidan rippi

Susan Fletcher

Noidan rippi

(Corrag, 2010)

Like, 2011

Suom. Jonna Joskitt
400 s.

Corragia on syntymästään saakka kutsuttu noidaksi, akaksi. Jopa hänen oman äitinsä suusta. Kun Corragin äiti sitten teloitetaan noituudesta, Corrag pakenee luoteeseen tammansa kanssa. Pitkän matkan jälkeen hän päätyy lopulta Skotlantiin, Glencoen kylään. Laaksoa asuttaa raakalaismaisiksi kutsuttu klaani, mutta sieltä Corrag löytää vihdoin oman paikkansa. Kylää kohtaa kuitenkin suuri vääryys, ja Corrag vangitaan. Oman tarinansa ja kylässä tapahtuneet veriteot Corrag kertoo lopulta kirkonmiehelle, joka on tullut tapaamaan Corragia tämän vankiselliin.

Elämä merkitsee paljon enemmän kuin kuolema milloinkaan. Sen me ihmisistä muistamme - elämän. Emme sitä miten hän kuoli, vaan sen miten valoisa hän oli ja miten hän eli elämänsä.

Vau mikä kirja. Niin tunnelmallinen ja kaunis että melkein sattuu. Haikea ja surullinen, mutta silti niin täynnä elämää, rakkautta ja kauneutta. Corragin tapa kertoa tapahtumista on hieno, ja pystyinkin kuvittelemaan tapahtumat hyvin selkeästi silmieni edessä. Tuntea kaikki tuoksut ja viimat, kuin itse olisi Skotlannin nummilla. Kerronta todella lumoaa, ja kerrankin tuntuu että tätä kirjaa olisin voinut lukea vielä paljon pidempäänkin. Olisin halunnut kuulla vielä lisää, vielä enemmän Corragin tavasta elää ja ihastella maailmaa.

Noidan rippi on alusta saakka hyvin kaunis, elämänmakuinen kirja. Mutta myös kovin sydäntäsärkevä. Corragilla on suuri halu löytää ja kokea rakkautta, vaikka hänen äitinsä on varoittanut ettei saa rakastaa ikinä mitään. Corragilla on myös ihmeellinen taito löytää kauneutta ja ihmeitä aivan pienistä asioista, kuten hämähäkinseiteistä tai pöllön huhuilusta. Kirja on nimenomaan kaunis; sekä tarinaltaan, kerronnaltaan kuin tunnelmaltaankin. Muuta yhtä kuvaavaa sanaa en vain löydä.

Mitäpä muuta tästä nyt enää kirjoittaa? Noidan rippi on ihana. Tarina on alusta asti vetävä, vaikka alkoikin hitaasti hiipien. Luonnosta ja yrteistä puhutaan paljon, välillä tunnelmodaan ja ihmetellään elämää. Pidin siitä todella paljon, se sopi hyvin sekä kirjalle että syksyisille lukuhetkille. Pikkuhiljaa tarinan vauhti kiihtyy ja sitä taas muistaa mihin kaikki lopulta onkaan johtamassa. Veriteoista puhutaan jo alkusivuilla, ne ovat jo tapahtuneet ja nyt enää muistellaan miten kaikki meni. Tunnelma onkin loppua kohden välillä aika toivoton, kun mitään ei ole enää tehtävissä.

Luin kirjaa todella hitaasti, pienen lukujumin ollessa päällä. Toisaalta hitaus ja rauhallisuus kävi kirjalle, sen luontokuvauksista ja tunnelmasta pääsi kunnolla nauttimaan. Toisaalta taas hieman harmittaa että lukemisessa kesti pitkälti toista viikkoa, kirjan alkuosa kun tuntui olevan aika erillään muusta, kun sen lukemisesta oli jo niin kauan aikaa. Loppua kohden hidastelin jo taas tarkoituksella, sillä loppuratkaisu todella pelotti, en ollut ihan vielä valmis tietämään miten kaiken käy.

Päädyin kuitenkin rakastamaan tätä kirjaa, se oli kuin tehty minulle. Voi olla että satuin vain lukemaan sen juuri oikeaan aikaan, juuri oikeana vuodenaikana ja hetkenä. Oli miten oli, Corrag vain lumosi. Aion ehdottomasti tutustua muuhunkin Fletcherin tuotantoon.

Kirja perustuu tositapahtumiin, Glencoen MacDonaldeihin ja vuoden 1692 verilöylyyn. Tositapahtumat tuovat kirjalle vielä surullisemman ilmeen, vaikka teos onkin fiktiivinen. Tykkään kyllä ajatella ettei se olisi. Haluan ajatella että Corrag on ollut olemassa.

Muualla: Järjellä ja tunteella, Kirjoihin kadonnut, Kirjamielellä, Rakkaudesta kirjoihin, Lumiomena, La petite lectrice, Villasukka kirjahyllyssä

Arvosana: Viisi kissanpentua

Viimeaikaiset ostokset ja kuulumiset

Viime aikoina olen ollut hyvin epäaktiivinen koko blogimaailmassa ja kirjojen parissa. Ei vaan oikein jaksa ja huvita, tekee mieli tehdä kaikkea muuta. Juuri ja juuri olen jaksanut lukea muiden blogipostauksia, mutta kommentointi on jäänyt sitäkin vähäisemmäksi. Olen siis pahoillani siitä, jotenkin vaan kiinnostusaste on nyt aika nolla. Vaan kyllä se kiinnostus tästä taas jossain vaiheessa nousee, ainahan se.

Ehkä asiaan vaikuttaa sekin etten juuri ole lukenut viime aikoina, joten ei olisi oikein mitään postattavaakaan. Tai no, olen kyllä lukenut, mutta hyyyyvin hitaasti. Sama kirja menossa jo reippaasti toista viikkoa, vaikka jonain toisena aikana olisin lukenut sen helposti parissa päivässä. Eikä hitaus edes selity tylsällä kirjalla, se on nimittäin ollut tähän mennessä todella hyvä! Kyseessä on siis Susan Fletcherin Noidan rippi, jota ei ole jäljelläkään kuin reilut 50 sivua. Saan sen siis kyllä päätökseen ihan lähipäivinä, ellen jopa jo tänään, jos innostun. Toisaalta olen myös osittain säästellyt kirjaa ja sen loppua, vähän pelottaa lukea miten kaikki päättyy... No mutta, kyllä täälläkin siis luetaan, ja muutama kiinnostava kirja jo odottaa yöpöydällä vuoroaan. 

Kirjoja on kuitenkin pienestä lukujumista huolimatta tullut hamstrattua hyllyyn ihan kelpo määrä, vieläpä hyvin lyhyen ajan sisään. 5.9. oli sekä Tampereen pääkirjaston poistomyynti että Tampereen Nekalassa pihakirppispäivä, jossa minäkin jo monetta vuotta peräkkäin pyörin katselemassa. Aloitimme heti aamutuimaan kirjastolta, jossa oli jo ihan mukava ryysis päällä heti kymmenen jälkeen. Sieltä nappasin mukaani Bernard Beckettin Genesiksen. Ah mikä löytö, ja olisinkin ollut oikein tyytyväinen pelkästään tähän saldoon koko päivänä, mutta lisää löytöjä oli luvassa kirppikseltä.

Nimittäin kuinkas sattuikaan, ensimmäinen pöytä johon eksyimme olikin oikea aarreaitta, ja ostin siitä omakseni viisi kirjaa. Universumien tomu-sarja oli todella iloinen löytö, vaikka kirjojen kansilehdet hieman rispaantuneita ovatkin. Tämän sarjan olen halunnut itselleni jo todella kauan aikaa, sitä kuitenkaan mistään löytämättä. Mukaan tarttui myös iki-ihana Kapteeni Sinikarhu ja 13½ elämää, sekä saman kirjailijan Huviretki hukkateille. Sinikarhun omistin kyllä pokkarina, mutta kovakantinen on aina kovakantinen. Pokkari päätyi kirjaston vaihtohyllyyn. Kaiken lisäksi sain kaupan päälle kivan kangaskassin jossa kuljettaa kirjoja loppupäivän ajan (varustauduin reissuun huonosti, vain yhdellä kassilla!). 

Lisäksi pihakirppikseltä löytyi vielä ihana Kas, kissa-sarjakuva, sekä lapsuuteni melkein rakkain kirja, Viirun syntymäpäivät. Voi, näistä tuli niin iloinen mieli.

Eikä mennyt kuin muutama päivä ja löysin itseni jälleen kirppistelemästä, tällä kertaa ihan kirppareilta. Sieltä mukaan tarttui Anna-sarjan toinen osa, Anna ystävämme, sekä Harper Leen Kuin surmaisi satakielen, mikä olikin taas superhyvä löytö, kirja on kuin uusi. 

Että sellaisia löytöjä täällä! Näiden kirjojen (ja muutamien poistojen) jälkeen kirjahyllyni onkin täysi. Eli hetkeen yritänkin olla ostamatta taas ollenkaan kirjoja, nämä kyllä riittävät taas hetkeksi. Tosin, on mainittava että kaikista näistä ostoksista Kuin surmaisi satakielen on ainoa jota en ole lukenut! Ja vaikka tästä faktasta en ole ylpeä, ylpeä olen siitä etten tullut ostaneeksi mitään satunnaista, kuulostaapa-hyvältä-tämän-voisi-ehkä-joskus-lukea-kirjoja. Sinänsä siis hyviä löytöjä ja hyvää täytettä kirjahyllyyn, kaikki nämä mieluusti kyllä omistan. Ja ihan pian otan myös lukuun tuon klassikonkin, lupaan.

Oletteko te tehneet lähiaikoina mitään hyviä kirjalöytöjä? Hyvää syyskuun ja syksyn jatkoa kaikille!

Claire Castillon: Äidin pikku pyöveli

Claire Castillon

Äidin pikku pyöveli

(Insecte, 2006)

Gummerus, 2007

Suom: Lotta Toivanen

130s.

Äidin pikku pyöveli on kokoelma novelleja äideistä ja tyttäristä ja heidän suhteistaan. Suhteista, jotka eivät aina ole niin yksioikoisia, vaan jopa aika usein jotenkin vääristyneitä, vinksahtaneita. Välillä ollaan suhteellisen tavanomaisissa aiheissa, kuten vastasynnyttäneissä äideissä, äidin sairauden kohtaamisessa tai häpeässä, jota tytär kokee äitinsä holhoamisen takia. Tavanomaisista aiheistaan huolimatta nämäkään eivät silti välttämättä olleet sieltä helpoimmasta päästä.

Välillä taas mennään aivan ääripäihin. On tyttäriään tarkoituksella sairaaksi tekeviä äitejä tai tyttäriä jotka paihoinpitelevät äitiään. Aiheet ovat siis hyvin vaihtelevia, mutta yhteistä kaikille on äitien ja tyttärien välinen rakkaus, tai sen puuttuminen. Paljon erilaisia tunteita koetaan puolin ja toisin, välinpitämättömiä ei juurikaan olla. Kirja on täynnä kipeitä tunteita ja suhteita, erilaisia ja eri ikäisiä äitejä ja tyttäriä.

Novelleja on 19, osa on pituudeltaan vain pari sivua, jotkut useamman. En kirjoita tässä niistä jokaisesta, mutta ajattelin nostaa esille omat lempparini. Noin yleisesti pidin suurimmasta osasta novelleista, mutta joukossa oli myös muutama joita en tainnut oikein ymmärtää tai jotka eivät muuten vaan kolahtaneet. Ja muutama taas nousi selvästi muiden yli.

Aloittaessani kirjan, en tiennyt yhtään mitä odottaa. Niinpä kirjan ensimmäinen novelli Sanoin yksi oli pienimuotoinen shokki. En odottanut ainakaan tätä, en todellakaan. Se teki heti selväksi millaisia tarinoita näihin kansiin oikein kätkeytyykään. Tarinan keskiössä on nainen, joka pelkää miehensä menettämistä niin paljon, että suostuu tekemään tälle yhden lapsen. Muutenhan mies saattaisi vauvakuumeessaan tehdä sen jonkun toisen kanssa. Mutta vain yhden. Niinpä nainen kokeekin tulevansa hieman petetyksi heidän saadessaan kaksoset, ja toinen lapsista saa lähteä.

Seuraava novelli Hyönteinen kertoo naisesta, joka on aivan varma että hänen aviomiehensä käyttää hyväkseen heidän tytärtään. Merkkejä on joka paikassa; heidän yhteiset hetkensä autotallissa, miehen käynnit iltaisin tytön makuuhuoneessa, tyttären hiljainen olemus. Nainen päättää että asialle täytyy tulla loppu. Lukija näkee tilanteen vain naisen näkökulmasta, mutta asiassa on toinenkin puoli.

Novellit Siihen on lääke ja Välillinen Münchausen ovat aika samankaltaiset. Molemmissa äidit haluavat pitää tyttärensä luonaan, keinoja kaihtamatta. Ensimmäisessä äiti pumppaa tyttärensä täyteen lääkkeitä, kaikkeen mahdolliseen kun on lääke. Toisessa taas tytär on muutamien elinvuosiensa aikana kokenut jo kymmenkunta verenmyrkytystä ja on aina sairaalassa, äiti totta kai aina vierellään, antamassa tytölle omaa lääkettään tämän omaksi parhaakseen.

Muutama muukin novelli jäi hyvin mieleen, kuten Valehtelija, jossa nuori tyttö on varma että hänet on adoptoitu ja pitää äitiään valehtelijana, Paras ystäväni, jossa perheen äiti on taantunut täysin teini-ikäisen tyttärensä tasolle, ja He joivat samppanjaa ravintolassa, jossa nainen on hyvin vainoharhainen ja luulee miehensä pettävän häntä, eikä saa äidiltään vastakaikua.

Novellien aiheet, ja aika moni loppuratkaisukin, olivat aika järkyttäviä, shokeeraavia ja yllätyksellisiä. Kovin iloisia aiheita ei näistä kansista tosiaan löydy, vaikka toisinaan aiheet tuntuivatkin menevän jo niin yli että saatoin nauraa epäuskoisesti. Loppua kohden aiheiden raakuus ja samankaltaisuus alkoi tosin jo turruttaa, kun tiesi että harvassa novellissa käy lopulta hyvin. Aina on jokin pielessä.

Jotkin näistä novelleista aiheutti jopa minulle hieman epämukavaa tunnetta, vaikka harvoin mikään minua juurikaan järkyttää. Toisaalta, pidän järkytetyksi tulemisesta kirjoissa, joten ne kaikista kamalimmat tarinat olivat lemppareitani. Pidin myös novellien yllätyksellisyydestä, siitä ettei yhtään voinut tietää mitä tuleman pitää.

Kokonaisuudessaan lukukokemus jää keskitasolle, sillä huolimatta näistä muutamista todella mielenkiintoisista tarinoista, joukossa oli myös muutamia jotka eivät vain napanneet, olivat tylsiä tai vaan liian outoja makuuni. Hyvä kirja kuitenkin kyseessä, hyvin erilainen mitä ajattelin. Harvemmin myöskään luen novelleja, joten tämä oli positiivinen yllätys.

Muualla: Kujerruksia, Luettua, Lukuneuvoja, Albatrossia haavoitin

Arvosana: Kolme kissanpentua

Kurtis J. Wiebe: Rat Queens, Vol. 1: Sass & Sorcery

Kurtis J. Wiebe, Roc Upchurch

Rat Queens, Vol. 1: Sass & Sorcery

Image Comics, 2014

128s.

Tähän sarjakuvaan olen törmäillyt jo jonkin aikaa ympäri internetiä, ja jo pelkkä kansikuva sai minut kiinnostumaan. Ilokseni huomasin että paikallinen Puolenkuun pelit oli ottanut tämän myyntiinsä, joten kotiutin oman kappaleeni mielihyvin. Ja kyllä ihan mielelläni ostan seuraavankin osan, sen verran hyvin tämä ensimmäinen osa minua viihdytti.

Rat Queens kertoo nimensä mukaisesta joukosta hurjia ja röyhkeitä, seikkailunhaluisia naisia, jotka taistelevat taistelemisen ilosta. He pitävät hirviöt ja örkit loitolla, vaikka tosin nykyään useimmat taistelut käydäänkin muita samanlaisia ryhmiä vastaan baari-illan päätteeksi. Ikkunoita hajoaa ja veri lentää. Näiden tappeluiden johdosta kaupungin päättäjät antavatkin sekä heille että muille ryhmille jokaiselle yhden tietyn tehtävän suoritettavaksi, jotta saavat jatkaa kaupungissa eloa. Tehtävä lähdetään suorittamaan, mutta paikan päällä Rat Queeneja odottaakin yllätys. Viimeistään siinä vaiheessa kun salamurhaaja yrittää viedä heiltä päät, Rat Queenit huomaavat todella olevansa jonkun epäsuosiossa.

Miten mahtava sarjakuva! Rat Queens sisältää niin taikuutta, väkivaltaa, viinaa kuin eri aineitakin, ja paljon, paljon verta. Kieli on myös hyvin ronskia, Rat Queenit eivät sanojaan säästele suuttuessaan. Millään näistä ei kuitenkaan varsinaisesti mässäillä, mutta no, ei niitä säästelläkään. Visuaalinen puoli on siis hyvin vahva, verta todella lentää ja silmämunia irtoilee. Mutta ratkaiseva tekijä tässä on piirrostyyli. Mikään ei tule liian iholle tai näytä liian ällöttävälle. Kaikki on tehty mielestäni hyvällä maulla, vaikka yksityiskohtia ei olekaan säästetty. Piirrosjälki on kaunista, hyvin omaa silmää miellyttävää. 

Parasta tässä sarjakuvassa on kuitenkin itse päähahmot. Heitä on neljä, ja jokainen heistä on täysin oma persoonansa. Äkkipikainen Hannah tuntuu olevan joukon päähahmo maagin kykyineen, Violet on täyverinen, taisteluita rakastava kääpiö, Dee käyttää hyväkseen hengellisiä voimiaan vaikka onkin ateisti, ja Betty on jonkinlainen puolituinen mestarivaras. Hyvin värikäs joukko siis kyseessä, eivätkä kuvailuni varmasti anna heistä ansaittua kuvaa.

He ovat oikeita, aikuisia naisia, eivät mitään teinityttöjä vähän seikkailemassa siellä täällä. He todella antavat turpiin ja tekevät sen tyylillä. Päivän päätteeksi mennään baariin tai pidetään juhlat. Kivaa vaihtelua lukea tällainen näin naispainotteinen sarjakuva, jossa henkilöhahmot ovat selvästi päässeet jo teini-iän yli.

Eikä sarjakuva onneksi jää ainoastaan hienojen hahmojen varaan, vaan pidin myös itse juonesta ja tarinankulusta. Paljon huumoria, tilannekomiikkaa ja hauskaa sanailua, mutta myös hienoja taistelukohtauksia ja tiukkoja tilanteita. Kokonaisuudessaan todella onnistunut paketti.

En löytänyt sarjakuvasta oikeastaan mitään vikaa, nautin sen lukemisesta todella kovasti alusta loppuun. Oikein viihdyttävä kokonaisuus. En rakastunut aivan niin palavasti miten Sagan kanssa kävi aikoinaan, mutta läheltä liippaa. Varmasti luen myös myöhemmätkin osat. Suosittelen!

Arvosana: Viisi kissanpentua

Ian McEwan: Makeannälkä

Ian McEwan
Makeannälkä
(Sweet Tooth, 2012)
Otava, 2013
Suom: Juhani Lindholm
395s.




Olen lukenut McEwanilta aiemmin kolme kirjaa; Lauantain, Sementtipuutarhan ja Rannalla. Näistä kirjoista Sementtipuutarha ei oikein iskenyt, vaikka mieleenpainuva olikin. Rannalla ei taas juurikaan jäänyt mieleen, mutta oli tarinana mielenkiintoinen ja kevyempi. Lauantai jäi sen sijaan pitkäksi aikaa mietityttämään, mutta oli kuitenkin lopulta vain ihan ok lukukokemus. Neljäs McEwanini on ollut lukemistani selvästi paras, vaan ei aivan ehdottomasti.


Makeannälkä kertoo 1970-luvun Isosta-Britanniasta ja nuoresta Serenasta, joka aloittaa opiskeluaikoinaan lyhyen suhteen professorin kanssa. Tämä professori valmistelee Serenaa erääseen poikkeukselliseen työhaastatteluun, tiedustelupalveluun. Suhde menee poikki, mutta Serena saa työpaikan. Työ on lopulta aika tylsää arkistointia, mutta pian Serena saa oman peitetehtävän, koodinimellä Makeannälkä. Makeannälässä tiedustelupalvelun tarkoituksena on salaa rahoittaa heidän mielestään oikeanlaisia kirjailijoita, ja Serena saa tehtäväkseen suostutella yhden näistä ehdokkaista, kirjailija Tom Haleyn, mukaan hommaan. Pian Serena huomaa kuitenkin rakastuneensa mieheen, ja tehtävästä tulee heti vaikeampi.

No ensinnäkin, kirja oli välillä todella puuduttava. Politiikka ei oikein ole ominta alaani kirjallisuudessa, ja usein siitä lukeminen on aika puuduttavaa, kuten ajoittain tässäkin tapauksessa. 1970-luvun tiedustelupalvelu ja kylmä sota eivät juurikaan kiinnostaneet minua, ja välillä mietinkin että miksi olen tällaiseen kirjaan edes tarttunut.

Mutta jotenkin McEwan vaan sen tekee, ja edes tuo puuduttavuus tai kiinnostamattomuus eivät lopulta hirveästi haitanneet lukukokemusta. Se on se kirjoitustapa, jokin siinä on mikä vie mukanaan. Vaikkei tietyt asiat välillä kiinnostaneet yhtään, lukeminen oli silti sujuvaa ja nopeaa. Ne on kertakaikkiaan tehty kiinnostaviksi. En kuitenkaan selvästi ollut ihan kirjan kohdeyleisöä, mutta onneksi tästä nautti siitä huolimatta.

Kirjan kansissa mainitaan sanat koominen ja hillitön, ja monissa postauksissa olen huomannut samaa. Itse en kuitenkaan kokenut kirjaa missään vaiheessa kovin hauskaksi tai chick-litin tyyliseksi, vaikka päähenkilö Serenalla aika kepeä ote miehiin ja elämään onkin. En tiedä mitä tuo hillitön siis kirjassa oli, itse en sitä kokenut. Sen sijaan koin kirjan aika vakavana, tummana ja sateisena. Vaikka Serena tuntuu olevan aika hukassa elämänsä kanssa, ei se minulle näyttäytynyt ollenkaan chick-litmäisenä, vaan ennemmin surullisena. Ehkä tähän vaikuttaa myös se, etten juurikaan tykkää lukea chick-litejä, joten en halua edes nähdä niitä piirteitä.

Kirja sisältää muutaman "novellin" kirjan sisällä, jotka ovat siis tämän kirjailija Tom Haleyn kirjoittamia novelleja ja joita Serena aika ajoin lukee ja tutkii. Pidin kaikista näistä novelleista todella paljon, ne rikkoivat normaalia tarinaa kivasti. Serenan pohdinnat näistä oli myös mielenkiintoista luettavaa. Kirjan kirjallisuusaihe oli muutenkin kivaa vaihtelua politiikan ohelle.

Kirja oli pitkään hyvin kummallinen, tavallaan mitään ei tapahtunut, mutta taustalla huomasi että kohina käy. Joitain seurataan, on outoja lappuja, nimiä, paikkoja. Kaikki on aika salaperäistä, hienovaraista, etäistä. Kirjan lopun lähestyessä ehdin kuitenkin jo pelästyä, sillä tuntui etten ollut saanut koko kirjasta minkäänlaista otetta, en minkäänlaista kuvaa mahdollisesta lopusta. No, onneksi kansien sulkeuduttua saatoin todeta olevani oikein tyytyväinen, ja pelkoni oli täysin turha.

Loppu siis pelasti paljolta, ilman sitä en tiedä mitä tuumisin kyseisestä kirjasta. Mutta hyvä näin, ja voin todella todeta että tämän myötä haluan lukea kaikki loputkin McEwanin kirjat. Sovitus ja Polte odottaa vielä omassa hyllyssä, mutta koska olen nähnyt Sovituksen elokuvaversion, haluan odottaa sen kanssa vielä hetken aikaa.


Muualla: Mari A:n kirjablogi, Leena Lumi, Jokken kirjanurkka, Todella vaiheessa, Luettua

Arvosana: Neljä kissanpentua

Kreetta Onkeli: Poika joka menetti muistinsa

Kreetta Onkeli

Poika joka menetti muistinsa

Otava, 2013

Kansi: Ninka Reittu

111s.

Arto on kaksitoistavuotias poika Helsingissä. Eräänä päivänä puistossa hän saa ison naurukohtauksen, jonka jälkeen hän ei muista enää kuka on, missä on, missä koti on. Nimi selviää taskussa olevan paperin avulla, ja ympäristö vaikuttaa etäisesti tutulta, mutta tuttuja ihmisiä ei näy. Arton ei auta muu kuin lähteä etsimään kaupungin vilskeestä tuttuja kasvoja ja vihjeitä kodista.

Kaupungilla Arto törmää nuoreen poikaan Kimoon, joka ottaa Arton mukaansa. Pikkuhiljaa Arto tutustuu uusiin ihmisiin ympärillään, hieman yllättävinkiin tuttavuuksiin. Muisti ei silti näytä palaavan, joten Arton ei auta muu kuin mennä muiden mukana. Artoa autetaan eri tahoilta ja myös Arto pääsee auttavaksi kädeksi.

Voi miten suloinen kirja tämä olikaan. Jo puolen välin tuntumassa ajattelin, että olisi hyvä jos siskonpoikani lukisivat tämän kirjan, aikalailla samanikäisiä kun ovat Arton kanssa. Mielestäni kuvailu nuoren pojan näkökulmasta oli onnistunutta ja uskottavaa. Henkilöhahmot olivat muutenkin ilahduttavan erilaisia, jokaisella oli omat ongelmansa, joillain pienempiä ja joillain vakavampia. On mielenterveysongelmaa, kiirettä ja asunnottomuutta.

Tarina oli välillä hieman ennalta-arvattava, mutta se ei haitannut ollenkaan. Koin sen oikeastaan ihan hyvänä asiana tämän kirjan kohdalla. Enkä tiedä osaisiko nuoremmat lukijat niin arvaillakaan mitä tuleman pitää. 

Poika joka menetti muistinsa on todella suloinen kertomus ystävyydestä, uuden opettelusta, erilaisuudesta ja rohkeudesta. Vaatii paljon rohkeutta heittäytyä täysin uusiin tilanteisiin vietäväksi, jos ei muista edes mistä on kotoisin. Tällaisessa tilanteessa uusien ihmisten tapaaminen ja heidän kanssaan ystävystyminen on vaikeaa, mutta varsinkaan lapsille ei mitenkään mahdotonta. He hyväksyvät erilaisuuden aivan eri tavalla mitä aikuiset. Vaikeuksistakin selvitään lopulta ystävien avulla.

Pidin kirjasta todella paljon, ja luinkin sitä hitaasti nauttien, keskittyen joka sanaan. Se oli niin suloinen, kivasti kirjoitettu ja sanoisin myös että opettavainen. Suosittelen lukemaan ja ihastumaan, oli kyseessä sitten nuorempi tai vanhempi lukija. Uskoisin että toimii kaikenikäisillä.

Poika joka menetti muistinsa on voittanut Finlandia Junior -palkinnon vuonna 2013, mielestäni täysin oikeutetusti.

Muualla: Lukutoukan kulttuuriblogi, Vinttikamarissa

Arvosana: Neljä kissanpentua