Margaret Atwood: Orjattaresi

Margaret Atwood 

Orjattaresi (The Handmaid's Tale, 1985)

Tammi, 2017
Suom. Matti Kannosto

436 s. 

En koskaan päässyt hyppäämään mukaan HBO:n Handmaid's Tale -sarjan junaan mukaan, sillä ajatuksena oli aina lukea kirja ennen sarjaa. Kakkoskauden tullessa meinasin jo vain aloittaa sarjan katsomisen, kun kirjan varaaminen kirjastosta ja lukeminen oli vain jäänyt, mutta pidin vielä pääni. Ja nyt sain viimein aikaiseksi lainata tämän kirjan ja lukea. Vielä en ole siis sarjan pariin päässyt, mutta lähiaikoina aion senkin aloittaa! 

Orjattaresi kertoo siis nimettömänä pysyvän päähenkilön matkasta ja arjesta tässä Atwoodin kehittämässä dystopisessa maailmassa, jossa naisilta on viety kaikki oikeudet omaisuuteen, varallisuuteen tai oikeastaan mihinkään. Gilead on joskus ollut osa Yhdysvaltoja, nyt se on eristetty alue, josta ei kerrota sen enempää. Syntyvyys on lähes olematonta, joten osa hedelmällisistä naisista on koulutettu orjattariksi, synnyttämään siis miehille tulevia sukupolvia näiden vaimojen katsellessa toimitusta vieressä.

Orjattaresi on todella vetävästi kirjoitettu, vaikka välillä teksti onkin pelkkää päähenkilön ajatuksenjuoksua tai yksityiskohtaista kuvailua ympäristöstä tai ajatuksista. Lyhyet luvut pitävät huolen siitä, että kirja tuntuu etenevän vauhdilla tapahtumien verkkaisuudesta huolimatta. Historiasta ja nykyajasta haluaa koko ajan tietää enemmän, ja yksityiskohtia paljastetaan pikkuhiljaa.

Juoni itsessään on aika hitaanpuoleinen ja toi kyllä elävästi ainakin itselleni mieleen Oryx ja Craken, joka onkin ainoa aiempi Atwoodin teos, jonka olen lukenut. Molemmissa menneistä tapahtumista paljastetaan pikkuhiljaa enemmän tietoa päähenkilön muistellessa tapahtumia ja koittaessa selviytyä nykytilanteessa. Koska Oryx ja Crake oli jo tuttu, tämän kirjan pariin oli jotenkin helppo heittäytyä, niin tutunoloista kerronta oli. Ja koska pidin Oryx ja Crakesta niin paljon osittain juuri kerronnan takia, tiesin, kuinka hyvin Atwood sen homman osaa myös tämän kohdalla.

Kirjan edetessä sitä ehtii pohtia jos jonkinlaista lopputulemaa tapahtumille, mutta tässä suhteessa Atwood osaakin yllättää. Kirjan lopetus ei ollut lainkaan sellainen kuin olisin odottanut, ja ensialkuun olin jopa hieman pettynyt, odotin ehkä jotain vielä suurempaa ja no, lopullisempaa loppua. Tavallaan itse tarinan päätyttyä kirjan lopussa on vielä täysin erilainen osio tulevaisuudesta, jossa katsotaan taaksepäin näihin kirjan tapahtumiin. Tämä oli todella mielenkiintoinen luku ja antoi hieman osviittaa siitä, mitä kaiken tämän välissä on tapahtunut, muttei kuitenkaan paljastanut liikaa. 

Lopulta kun pääsin ajan kanssa pohtimaan kirjaa, sen tapahtumia ja erityisesti loppua, aloin pitää siitä paljon enemmän. Kirja on todella kiinnostava kuvaus erilaisesta, muttei lainkaan mahdottomalta kuulostavasta maailmasta, jossa naisilla ei ole oikeutta mihinkään, mutta heillä on kuitenkin tavallaan, näennäisesti jonkinlaista valtaa ja päätösvaltaa. Naisia tavallaan kunnioitetaan enemmän kuin koskaan, mutta samalla orjuutetaan. Todella mielenkiintoinen kirja, joka laitaa odotukset kyllä kieltämättä korkealle nyt syksyllä ilmestyvää jatko-osaa, Testamentit, ajatellen. 

Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste 2019: 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa

Rupi Kaur: maitoa ja hunajaa & aurinko ja hänen kukkansa

työmme pitäisi olla

seuraavan naissukupolven varustaminen

olemaan joka alalla meitä parempia

tämä on perintö jonka jätämme

- kehitys

aurinko ja hänen kukkansa s.241

Rupi Kaur on jo pitkään ollut tuttu nimi, sillä kaikki tuntuvat lukeneen ainakin hänen ensimmäisen teoksensa, maitoa ja hunajaa. Minuakin nämä teokset alkoivat pikkuhiljaa kiinnostaa, sillä vaikken runoja lue oikeastaan koskaan, pidän niistä silti, tai ainakin, jos vain eteen tulee sellainen runoteos, joka jollain tapaa iskee.

maitoa ja hunajaa sisältää neljä lukua: satuttaminen, rakastaminen, hajoaminen ja paraneminen. Teemat pyörivät siis hyvin vahvasti rakkauden ja menetyksen ympärillä, sisältäen aiheita myös hyväksikäytöstä, traumoista ja naiseudesta. Tunnelma runoissa vaihtelee paljon iloisesta ja onnellisesta hyvin synkkiin vesiin.

Näistä kirjan aloittava satuttaminen -kappale oli mielestäni ehkä paras ja eniten ajatuksia herättävä, mutta muut osat eivät sitten juurikaan herättäneet sen suurempia ajatuksia tai tunteita. Kirjassa on tavallaan sellaisia ihan kivoja runoja koko kirjan läpi, ja siellä täällä muutama tosi hyvä runo, joita jäin miettimään pitkäänkin. Suurin osa kirjasta meni kuitenkin melkein yhdeltä istumalta ilman sen kummempia ajatuksia. Yksi syy tähän voi olla kirjan aiheet, jotka eivät tuntuneet aina kovin samaistuttavilta tai kiinnostavilta.

Sen sijaan aurinko ja hänen kukkansa tuntui jo jotenkin helpommalta päästä sisään. Kieli ja tyyli oli jo tuttua ja ehkä elämäntilannekin oli parempi jäädä pohtimaan runoja. maitoa ja hunajaa meni kiireimmässä hetkessä parina iltana, mutta aurinko ja hänen kukkansa tuli luettua parin viikon aikana pienissä pätkissä.

aurinko ja hänen kukkansa sisältää viisi lukua: lakastuminen, kaatuminen, juurtuminen, kasvaminen ja kukkiminen. Näistä en oikeastaan edes osaa sanoa, mikä kolahti minuun eniten. Kirja tuntui ylipäätään paremmalta kokonaisuudelta, vaikka aiheet olivatkin ehkä kauempana toisistaan mitä aiemmassa kirjassa. Kirjassa on teemana myös rakkaus, mutta tällä kertaa niin muita kuin itseäkin kohtaan. Muita aiheita kirjassa on suru ja voimaantuminen, itsensä laiminlyöminen ja rakastaminen, pakolaisuus ja maahanmuutto.

Jostain syystä tämä toinen teos kolahti minuun paljon paremmin kuin ensimmäinen. Tässä oli monia todella mieleenpainuvia runoja, monia jotka nostivat ajatuksia ja saivat pohtimaan koko elämää ja myös yhteiskuntaa missä elämme. Tämän voisin kuvitella joskus lukevani jopa uudelleen, tai sieltä täältä joitain runoja.

maitoa ja hunajaa
(milk and honey 2015)
Sammakko, 2017
Suom. Riikka Majanen
208 s.
Arvosana: kolme kissanpentua
Helmet-haaste 2019: 3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue

aurinko ja hänen kukkansa
(the sun and her flowers, 2017)
Sammakko, 2018
Suom. Kreetta Lahtinen
248 s.
Arvosana: neljä kissanpentua
Helmet-haaste 2019: 10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja

Naistenpäivän sarjakuvia: Vihan ja inhon internet & Sisaret 1918

Johanna Vehkoo, Emmi Nieminen

Vihan ja inhon internet

Kosmos, 2017

147 s.

Luin tämän sarjakuvan silloin, kun kaikki tästä puhuivat. Eli jo viime keväänä, muistaakseni huhti- tai toukokuussa. Siitä kirjoittaminen kuitenkin jäi, sillä laina-aika oli vain kaksi viikkoa ja näin tärkeästä ja vakavasta aiheesta oli jotenkin vaikea lähteä kirjoittamaan. Lainasin kirjan kuitenkin uudelleen, sillä päätin, että siitä on tärkeää kirjoittaa edes jotain, vaikka kirjan suurin huomio onkin nyt jo laantunut. Tai ehkä juuri siksi on hyväkin kirjoittaa tästä nyt, ettei tämä unohdu. Vaikkei näistä aiheista enää puhuta yhtä aktiivisesti, ei se tarkoita, etteikö vihapuhetta esiintyisi vieläkin koko ajan.

Vihan ja inhon internet kertoo siis monen eri naisen tai naisoletetun tarinan nettivihasta, vihapuheesta ja herjasta jota he ovat joutuneet kohtaamaan. Herjat ja tappouhkaukset ovat voineet alkaa blogipostauksesta, taiteesta, toisten puolustamisesta tai vain mielipiteen sanomisesta. Kommenttina voi olla haukkumista ja huorittelua, uhkauksia ja todella pahaa rasismia. Osa voi mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, sen verran tyhmiä herjaukset ovat, mutta osa voi vahingoittaa sen saajaa paljonkin. Varsinkin, jos hän kokee oman elämänsä oikeasti uhattuna puhelinnumeron levitessä ja tuntemattomien soitellessa, kuten Hanna Huumoselle kävi.

Kirjassa on eri osioita. Ensimmäiset kertovat kohteista, tietyistä henkilöistä ja heidän tarinansa. Seuraavat luvut kertovat tutkijoista, vihaajista sekä lopuksi auttajista. Kohteena oleville henkilöille, tutkijoille ja auttajille on annettu kasvot heidän niin halutessaan, vihaajille sen sijaan trollin olomuoto. Viimeisessä osassa on konkreettisia tekoja mitä voi tehdä, jos sinua häiriköidään verkossa.

Sarjakuva todella avaa silmiä todellisuudelle, jossa monet naiset joutuvat elämään. Vaikka vihapuheesta olisikin kuullut tai nähnyt sitä itse, oli kirja ainakin minulle silti avartava kokemus, ja sai kieltämättä vihaiselle tuulelle. Epäoikeudenmukaisuus on asia, jota en siedä, ja tämä kirja on tosiaan täynnä siitä kertovia tarinoita.

Visuaalisesti sarjakuva on todella hieno. Kauniit värit ja taitavasti tehdyt kuvat ovat ilo silmille, ja sarjakuvaa on helppo lukea. Sarjakuva toimii myös todella hyvin kokonaisuutena, eri osat olivat kaikki mielenkiintoisia ja informatiivisia. Lopussa on toivoa ja vaikka kirja saakin vihaiselle tuulelle, mielestäni se myös voimauttaa. Tämän sarjakuvan soisin jokaisen ihmisen lukevan.

Arvosana: Viisi kissanpentua

(Helmet-haaste 2018: 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa)



***

Toimittanut Reetta Laitinen

Sisaret 1918

Arktinen Banaani, 2018

112 s.

Sisaret 1918 -antologia sisältää kymmenen tarinaa naisista tai lapsista, joita Suomen sisällissota vuonna 1918 jollain lailla kosketti. Kirjassa on niin punaisten kuin valkoistenkin tarinoita eri puolilta Suomea. Tekijöinä näille kymmenelle tarinalle ovat Warda Ahmed, Mari Ahokoivu, Ainur Elmgren, Annukka Leppänen, Reetta Niemensivu, Emmi Nieminen, Elina Ovaskainen, Hannele Richert, Aino Sutinen ja Tiitu Takalo.  

En ole lukenut Suomen sisällissodasta aiemmin kirjoja, ja oli mielenkiintoista nähdä tällainen, naisten voimin tehty opus naisista, joista harvoin puhutaan kun puhutaan sodista. Naiset olivat kuitenkin yhtä lailla osallisia sodankäynnissä tai sota vaikutti muuten heihin kuten kaikkiin muihinkin. Eritoten lapsista kertovat tarinat kiinnostivat, mutta ymmärrettävästi ne olivat myös ehkä kaikista suppeimmat, sillä muistot ovat kaukaa ja lapsen mieli ei käsittele asioita samoin, kuin aikuisen.

Muutkaan tarinat eivät olleet lopulta kovin syvällisiä, lähinnä vain pintaraapaisuja kyseisen henkilön elämään sodan keskellä tai vankileirielämään, eikä niihin ehtinyt päästä sisälle kunnolla, ennen kuin ne jo loppuivat. Mielenkiintoisia tarinat olivat yhtä kaikki, ja tällaisia lukee mielellään. Ne avartavat silmiä hieman lisää oman maan historialle, josta ei pitkään aikaan puhuttu totuudenmukaisesti, kaikkia osapuolia huomioiden. 

Omiksi lemppareiksi nousi Reetta Niemensivun tarina Toinista, Tiitu Takalon tarina Idasta ja Mari Ahokoivun tarina Helenasta. Jostain syystä nämä jo ennestään tuttujen taiteilijoiden piirtämät ja kertomat tarinat jäivät mieleen parhaiten ja nostivat ajatuksia, vaikka kaikilla tarinoilla oli kyllä oma arvonsa.

Arvosana: Kolme kissanpentua

Helmet-haaste 2019: 34. Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia

Timo Parvela: Kepler62 - Uusi maailma: Kaksi heimoa

Timo Parvela

Kepler62 - Uusi maailma: Kaksi heimoa 
WSOY, 2018

Kuvittanut Pasi Pitkänen

256 s.

Kepler62-sarjan uusi "kausi" on nyt alkanut, hurraa! Tälläkin kertaa kaikki toimii kuten edelliselläkin, eli Timo Parvela ja Bjorn Sortland kirjoittavat kirjoja vuorotellen, ja tämä ensimmäinen on tosiaan Parvelan käsialaa. Sen huomasin, että kun viimeksi molempien kirjoittajien nimet olivat kansissa, tällä kertaa siitä löytyy vain Parvelan nimi kuvittaja Pitkäsen ohella. 

Kaksi heimoa jatkaa siis lasten tarinaa Kepler62 e-planeetalla, jossa on tapahtunut aikamoisia muutoksia sitten viimeisen osan. Välissä on kulunut jonkin verran aikaa ja vanhoihin tapahtumiin viitataan siellä täällä muistelmien muodossa, joista lukijalle selviää pikkuhiljaa mitä on oikein tapahtunut. Edellisessä kirjassa planeetalle tuli siis suuri joukko lisää lapsia, mutta koska Kylän ruokatarpeet eivät riitä kaikille, Marie ja Olivia ovat lähteneet osan porukan kanssa aseineen etsimään uutta elinympäristöä. Joni ja Ari ovat jääneet Kylään muiden lasten kanssa ja koittavat selviytyä lähenevän nälänhädän ja gangsterikanien kanssa.

Tämä ensimmäinen osa uutta sarjaa on paljon synkempi ja väkivaltaisempikin, kuin aiemmat kirjat. Toki niissäkin oli jo väkivaltaa nähtävissä ja kun sarja oikeastaan perustuu asetehtailijan suurelle ja väkivaltaiselle suunnitelmalle, ei siltä oikein voi välttyäkään, vaikka Joni ja kumppanit kovin koittavatkin. Tässä osassa on kuitenkin joitain todella synkkiä ja karmiviakin kohtia, joissa mennään jo paljon tummempiin vesiin kuin ennen. Pitkäsen kuvitus tietenkin vain korostaa tätä, ja synkät värit ovat enemmistössä.

Synkkyyden lisäksi kirjassa on aika paljon enemmän moraalista pohtimista; mikä on oikein tai väärin, tai onko niillä lopulta edes niin väliä. Tätä monet lapset joutuvat tässä pohtimaan ja se tuntuu olevan kirjan teema. Lopussa kirjassa tapahtuneita päätöksiä ja seurauksia käydään vielä kertauksena läpi ja oikeudenmukaisuutta, oikein-väärin-tekoja ja moraalia jopa allekirjoitetaan aika paljon. Vaikka osa lopun puhkiselityksistä ja pohdinnoista olisi voinut jättää pois, eivät ne mielestäni ole paha asia lastenkirjassa. Joskus tällaisia asioita on hyvä pohtia muutamankin kerran ja selittää, sillä ne ovat vaikeita asioita jopa aikuisille, saatika sitten lapsille.

Pidin tästä ensimmäisestä osasta kyllä, vaikka alkuun tapahtumien epäselkoisuus hieman hämmentikin, eikä tarina lähtenyt ihan niin vauhdilla liikkelle mitä ajattelin. Lämpesin kuitenkin varsinkin loppupuolella lasten kovin aikuismaisellekin ajattelulle ja käytökselle, sekä tietenkin niille ihanille varjoleijonille. Loppu antaa mielenkiintoisen johdatuksen seuraavaan osaan, jonka tietenkin tulen myös lukemaan. Synkempi tarina kuitenkin laittaa ajattelemaan, ettei tämä uusi kausi enää sovellu ihan pienimmille lukijoille, ainakaan yksin luettuna.

Muualla: Hurja Hassu Lukija, Kirjahilla, Yöpöydän kirjat

Arvosana: Neljä kissanpentua

(Helmet-haaste 2018: 4. Kirjan nimessä on jokin paikka)

Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne

Liv Strömquist 

Prinssi Charlesin tunne

(Prins Charles känsla, 2010)

Sammakko, 2017

Suom. Helena Kulmala

132 s.

Jos on yhtään lukenut tänä vuonna kirjablogeja, ei mielestäni ole voinut välttyä kuulemasta Liv Strömquistista. Itselleni hän oli alkuun täysin uusi tuttavuus, mutta nimi tuli kyllä pian hyvin tutuksi. En kuitenkaan suurimman pöhinän aikaan tarttunut hänen teoksiinsa, sillä jotenkin minulle tulee usein jonkinlainen ähky, jos kirjasta puhutaan kaikkialla. 

Onneksi Hurja Hassu Lukijan sarjakuvahaaste innoitti (& suurimman keskustelun laannuttua) lainaamaan nämä ja vihdoin tutustumaan. Tarkoituksena oli lukea kaikki kolme putkeen ja tehdä yhteispostaus, mutta tämä ensimmäinen olikin sellainen pakkaus, että sen jälkeen ei ihan heti pystynyt tarttumaan seuraavaan. Muut ovat kyllä tiukasti lukujonossa yöpöydällä!

Prinssi Charlesin tunne kertoo siis muun muassa parisuhteista ja rakkaudesta, avioliitosta sekä naisen ja miehen valta-asemasta tällaisessa suhteessa. Kirja ravistelee näitä aiheita oikein kunnolla ja kyseenalaistaa monet normit. Kirja on todellinen tietopaketti ja oikeasti itsellenikin todella silmiä avaava kokemus. Valta-asemat toki ovat jo ennestään tuttuja, mutta Strömquist avaa niitä tässä teoksessaan jotenkin tosi selkeästi ja hauskastikin historian kautta. Sitä ymmärtää heti jotenkin paremmin sekä itseään, että tuntemiaan ihmisiä, ja saa myös hieman puhisemaan muutoksen toivossa. Kirja antaa uusia näkökulmia asioihin ja yhteiskunnan rakenteisiin, joita itsekin on pitänyt aika itsestäänselvinä ja pysyvinä, vaikkei ne välttämättä sitä ole tai ainakaan niiden ei kannattaisi olla. 

Kirja on todella hauska, ajatuksia ja jopa niskakarvoja ylös nostattava ja välillä vakavakin. Siinä on nostettu erittäin hyviä pointteja esiin, ja vaikka saatoin joitain ihmetellä ja olla vastaankin, kuten parisuhteista koskevassa osiossa, oli ne kuitenkin argumentoitu ja selitetty hyvin auki. Kirjassa annetaan myös paljon mielenkiintoisia esimerkkejä historiallisista henkilöistä, useimmiten miehistä, joita ei omassa elämässään koskaan haluaisi tavata, hrrr. 

Sarjakuvan paras osio oli mielestäni sen alku, jossa kerrottiin emotinaalisesti etäisistä miehistä ja läheisyyttä kaipaavista naisista, ja kuinka nämä mallit tulevat meille jo lapsena. Esimerkkinä Strömquist mainitsee muutaman tv-sarjan ja niiden mieshahmot. Sitä ei jotenkin itsekään ihan ollut tajunnut, miten kaikki nuo sarjat nojaavat vain yhteen, samaan "ongelmaan"; miehen kamalaan sitoutumispelkoon naisten aina langetessa kuitenkin juuri näiden miesten jalkoihin. Onneksi tällaiset tv-sarjat kuten Miehen puolikkaat tai Seinfeld ovat jo vanhoja, joten sitä ainakin toivoisi että uudemmissa sarjoissa huumoria löytyy muistakin aiheista.

Luin kirjaa aika hitaasti, sillä paketti on aika tiivis ja kuvissa on paljon tekstiä luettavaksi. Puolessa välissä meinasi tulla pieni ähky ja kirja jäi vähäksi aikaa jopa kesken odottamaan. Ei kuitenkaan mitenkään huonouden takia, vaan informaatioähkyn ja myös visuaalisen ähkyn takia. Vaikkei piirustustyyli ole juurikaan omaan makuuni, siihenkin lämpeni loppua kohden. Itse kuvat olivat tarpeeksi asiaa kuvaavia ja hauskojakin, mutta kuitenkin mielestäni sivuosassa verrattuna itse tekstiin ja sanomaan. Se, mikä tässä osassa jäi harmittamaan ja oli myös osasyy ähkyyn, oli kaikkien kuvien mustavalkoisuus. Selasin muita kirjoja (Kielletty hedelmä ja Nousu ja tuho) ja niissä näytti olevan myös värillisiä kuvia siellä täällä, mikä olisi tässäkin ollut kiva juttu.

Liv Strömquist kirjoittaa ihan hurjan hyvin, kiinnostavasti ja ymmärrettävästi ja vieläpä huumorin kautta. Tutustumisen arvoinen ehdottomasti, vaikkei tämä nyt ihan ehkä parhaita lukukokemuksia ollutkaan. Odotan kuitenkin paljon hänen muilta teoksiltaan.

Muualla: Bookishteaparty, Kirjanurkkaus, Oksan hyllyltä, Bibbidi Bobbidi Book

Arvosana: Kolme kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin

Sarjakuvahaaste

Sarjakuvia: Mikki ja hukkunut meri & Hilda ja kivipeikko

Luke Pearson
Hilda ja kivipeikko
(Hilda and the Troll, 2013)
Sarjakuvakeskus, 2013
Suom. Heikki Kaukoranta
35 s.

Hilda on nuori tyttö, joka rakastaa oleilla luonnossa, nukkua teltassa sateella ja luonnostella vihkoonsa erilaisia kiviä. Eräänä päivänä hän löytää kiven, joka näyttää ulkomuodoltaan aivan kivipeikolta. Peikko pelottaa Hildaa, joten hän päättää laittaa roikkumaan sen nenänpäähän kellon, joka varoittaa jos peikko aikoo lähteä liikkeelle, ja pian alkaakin kuulua kellon kilinää.

Piirustustyyli on mukavan simppeliä, mutta ehkä omaan makuuni hieman liian pelkistettyä ja tavallaan "lastenkirjamaista", olisin kaivannut kuviin lisää yksityiskohtia. Hahmot ovat kuitenkin oikein suloisen näköisiä, varsinkin Hildan lemmikkikettu Nuppi, jolla on pienet sarvet. Kirjan värityksestä pidin sen sijaan paljon. Kirja on täynnä kauniita murrettuja sävyjä, ja kansikin on jo jotenkin seesteisen oloinen. Vuoristomaisema ja tuon paikan tunnelma tulevat hyvin esille värityksen kautta.

Harmillisesti sarjakuva ei loppujen lopuksi ehtinyt nostaa juuri minkäänlaisia tunteita tai ajatuksia esille, kun se jo loppui. Sarjakuva on ehkä hieman liian lyhyt luettavaksi sellaisenaan, olisin voinut lukea tähän perään vielä ainakin pari itsenäistä kertomusta lisäksi ja silloin tämä olisi ollut hyvä. Omissa kansissaan sarjakuva tuntuu lyhyelle, mutta esimerkiksi lapsille varmasti oikein passelin pituinen.

Muualla: Yöpöydän kirjat, Notko, se lukeva peikko

Arvosana: Kolme kissanpentua

Sarjakuvahaaste

*****

Denis-Pierre Filippi, Silvio Camboni, Gaspard Yvan

Mikki ja hukkunut meri

(Mickey et l'océan perdu, 2018)

Suom. Saara Pääkkönen

Sanoma, 2018

60 s.

Sarjakuva sijoittuu steampunk-henkiseen maailmaan, jossa Mikki, Minni ja Hessu ovat jonkinlaisia keksijöitä, jotka kiertävät ilma-aluksellaan etsimässä harvinaista ja kallisarvoista koralliinia merien pohjasta. Musta Pekka on kuitenkin aina heidän kintereillään viemässä löydökset heidän nenän edestä. Mikki kumppaneineen päätyy lopulta erään löydöksensä vuoksi tiedemies Ykskorvan luo, joka hävittää meren painovoiman.

Rakastin joka hetkeä tämän sarjakuvan parissa! Koko kirja on värien ilottelua ja jokaisessa ruudussa on paljon yksityiskohtia. Kuvat ovat pehmeitä, sillä missään ei ole kovia, mustalla tehtyjä ääriviivoja. Värejä on joka lähtöön ja ne ovat ehdottomasti tämän sarjakuvan parasta antia, vaikkei missään muussakaan ole mitään vikaa. Väritys vaan tuo koko kirjan ja tarinan eloon, sillä jokaista sivua voisi jäädä ihastelemaan pidemmäksikin aikaa. Hahmot ovat ilmeikkäitä ja yksityiskohdat maailmassa tuovat siihen sekä syvyyttä että kiinnostavuutta.

Tarina itsekin on mielestäni kivan omaperäinen ja mielikuvituksellinen sekä hauska. Kirja on jaettu lyhyisiin kappaleisiin, jotka vievät tarinaa hyvin eteenpäin. Koko ajan sattuu ja tapahtuu, tylsää hetkeä ei kirjassa ole. Mahtuu siihen myös muutamia erikoisia juonenkäänteitäkin, joita en osannut kirjan avatessani arvata. 

Mikki on aina ollut yksi suosikkihahmojani, mutta en ole vuosiin lukenut mitään hänen seikkailujaan. Tämä oli kyllä ehdottomasti yksi parhaista Mikki-seikkailuista, ja täytyykin etsiä muita sarjan osia käsiin.

Muualla: Oksan hyllyltä, Kirjakaapin avain

Arvosana: Viisi kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 23. Kirjassa on mukana meri

Sarjakuvahaaste

Sarjakuvia: Ahistunu Pupu ja Sarah's Scribbles

Tästä loppukuusta taitaa tulla aikamoinen sarjakuvakuukausi lähenevän sarjakuvahaasteen lopun ansiosta. Yöpöydällä roikkuu suuri pino eri sarjakuvia kirjastosta, jotka pyrin lukemaan ja myös postaamaan mahdollisimman pian. Tässä muutama ensimmäinen pinon päällimmäinen sarjakuva!

Kris Keränen

Ahistunu Pupu 2: Elämä on mut siihen tottuu

Arktinen Banaani, 2017

62 s.

Ahistunu Pupu kertoo nimensä mukaisesta pupusta, joka on hyvin ahdistunut kaikesta. Ahistuneen pupun lisäksi sarjakuvassa on Ahistava pupu, joka tekee Ahistuneen pupun elämästä aika vaikeaa. Ahdistavia tilanteita voi olla esimerkiksi soittaminen puhelimella tai ylipäätään ulos lähteminen, kaupassa asiointi tai vain pelkkä oleminen.

En ole lukenut aikaisempaa Ahistunutta pupua, mutta en kokenut että se haittasi. Sarjakuvassa on yksittäisiä lyhyitä strippejä eri tilanteista, joissain tarina ikään kuin jatkuu muutaman stripin verran saman aiheen parissa tai samojen hahmojen kanssa, kuten Kivan kisun kanssa keskustellessa. Piirustustyyli on ihan kivan näköistä, hahmot ovat suloisia ja ilmeikkäitä.

Kirjassa on ihan hyvin kuvailtu sitä, miten ahdistuneena kaikki vain pyörii päässä vastaan ja mikä tahansa muiden mielestä pienikin asia voi olla hyvinkin ahdistavaa, joskus ilman syytäkin. Lopulta en kuitenkaan itse oikein kovin viihtynyt tämän sarjakuvan parissa, valitettavasti. Olen itsekin hyvin helposti ahdistuva ihminen ja koin monissa kohdissa kyllä samaistuvani pupun tunteisiin tai tilanteisiin, mutta jotenkin kirjan sävy tuntui niin synkälle ja toivottomalle, että siihen puutui aika pian ja, ironista kyllä, itse lukemisestakin tuli jopa vähän ahdistavaa.

Arvosana: Kaksi kissanpentua

Sarjakuvahaaste

Ahistuneen Pupun jälkeen tartuin toiseen, hieman samantyyppiseen sarjakuvaan, joka kuitenkin oli minulle aiemmin jo jokseenkin tuttu, eli Sarah Andersenin Sarah's Scribbles -kokoelmiin. Ja nämä eivät onneksi enää ahdistaneet vaan vain naurattivat!




Sarah Andersen

Aikuisuus on myytti, "Sarah's Scribbles" -kokoelma (Adulthood Is a Myth 2016)

Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2017

Suom. Aura Nurmi

109 s. 

Big Mushy Happy Lump

Andrews McMeel Publishing, 2017

125 s.

Olen törmännyt Sarah Andersenin sarjakuviin netissä jo pitkään, mutta vasta nyt sain aikaiseksi lainata nämä itse kirjat ja lukea kerralla enemmänkin. Lainasin sekä englanninkielisen että suomenkielisen käännöksen, ja täytyy sanoa että molemmin päin sarjakuvat toimivat erittäin hyvin. Suomenkieliseen ehti tottua ensimmäisen kirjan parissa, joten oli hassua hypätä seuraavaksi englanninkielisen pariin, mutta tottumiseen ei mennyt kuin pari sivua.

Andersenin sarjakuvat ovat yksinkertaisia pieniä tarinoita niin ikään ahdistuksesta, mutta myös paljon arkipäiväisemmistä asioista, kuten kaikista mahdollisista aikuisuuden vaikeuksista, itsetunnosta, naiseudesta, introverttiydestä ja sosiaalisista suhteista ja tilanteista. Tilanteet vaihtelevat hyvin laidasta laitaan ja ovat todella samaistuttavia ja hauskoja. Muistan nauraneeni monta kertaa tämän kanssa ääneen löytäessäni strippien joukosta todellisia helmiä, joidenkin kuvaten itseäni tai kohtaamiani tilanteita täydellisesti.

Sarjakuva on myös piirretty todella hauskasti, juuri sellaisella tavalla mikä vain toimii itselleni ainakin mainiosti. Tyyli on hyvin yksinkertaista ja suloistakin, nimensä mukaisesti "scribbles" tyyppistä piirrustelua, joka kolahtaa juuri sen yksinkertaisuuden ja lähestyttävyyden vuoksi.

Nämä Andersenin sarjakuvat voisin hankkia omaan hyllyynkin, näitä olisi kiva selailla silloin tällöin kun kaipaa jotain huvitusta ja ehkä jopa vertaistukea elämän pieniinkin haasteisiin. Sarjakuvat ovat hauskoja ja ihania, ehdottomasti suositukseni niille, näihin ei kyllästy ihan heti.

Arvosana: Viisi kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 16. Kirjassa luetaan kirjaa (lempparikohtia kirjassa!)

Sarjakuvahaaste

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia Kent

Vilja-Tuulia Huotarinen & Satu Koskimies

Emilia Kent: Runotytön tarina jatkuu

WSOY, 2018

308 s.

Emilia on ollut naimisissa Teddyn kanssa jo 5 kuukautta ja elämä on auvoisaa Autiossa talossa, joka nimestään huolimatta on nyt täynnä rakkautta ja elämää. Teddyllä on kiire maalatessa tilaustöitä ja suurta näyttelyä varten, mutta Emilialla sen sijaan ei kirjoitus ole lähtenyt liikkeelle ollenkaan viime aikoina. Leimahduksia ei ole tullut ja uusi vaimon rooli vie yllättävän paljon aikaa. Emilia kamppailee ja tasapainoilee vaimon roolin ja kirjailijan roolin kanssa, ja Uudessa Kuussakin on muutoksia edessä.

Kun kuulin tästä kirjasta ensimmäisen kerran, olin yhtä aikaa hyvin innostunut ja hieman peloissani. Runotytöt ovat minulle niin rakkaita kirjoja, että tavallaan tuntui väärälle, että niihin joku muu kuin Montgomery kirjoittaisi jatkoa, mutta samalla taas olin enemmän kuin kiinnostunut, kuinka joku muu näkee Emilian tulevaisuuden Runotyttöjen jälkeen. Sillä Runotytöthän loppuvat siihen, kun Emilia ja Teddy ovat juuri viimein saaneet toisensa ja aloittavat yhteisen elämänsä. Anna-kirjoissa tarina jatkuu häistä aina pidemmälle lapsiin ja heidän seikkailuihinsa asti, mutta Runotytöissä Emilian tarina on loppunut tuohon. Enkä voi kieltää, etteikö ensimmäisen kerran luettuani Runotytöt se harmittanut, ettei saanut nähdä sitä ihanaa ja suloista yhteiselämää mikä Emilialla ja Teddyllä varmasti tuon jälkeen oli. Lopulta ei mennyt siis kauaa kun olin jo päättänyt, että tämä kirja on luettava.

Ja onneksi luin, sillä tämä oli aivan ihana kirja ja teki sekä Runotytöille että Montgomerylle kunniaa.

Huotarinen ja Koskimies ovat mielestäni onnistuneet Montgomeryn kielen ja tunnelman luonnissa todella hyvin. Kieli on samanlaista koukeroista ja kaunista, täynnä ihania ja kauniita kielikuvia ja maiseman maalausta. Myös itse Emilia ja hänen ajatuksensa tuntuivat tutuille, jonka ansiosta kirjan pariin oli helppo heittäytyä. Kaikki on tarinassa tavallaan entisellään, mutta pieniä muutoksiakin kirjailijakaksikko on tehnyt. Emilia tuntuu nykyaikaisemmalta ja kirjassa on muutenkin mainintoja muun muassa naisten asemasta, mitä pidin vain hyvänä asiana. Ihan kaikkea vanhaa ei tarvitse pitää samana.

Tunnelman ja hahmojen ollessa melko pitkälti samantuntuisia kuin ennenkin kirjaa oli todella miellyttävä lukea. Tarina tuntuu oikealle, siihen on helppo uskoa ja heittäytyä mukaan. Juuri noin Emilian kuuluisikin sanoa ja pohtia, juuri noin Jimmy-serkku tekisi! Kaikki vanhat tutut hahmot ovat mukana, Uuden Kuun väki, Ilse ja Perry tietenkin mutta myös Emilian entinen kihlattu Dean matkapäiväkirjojensa kanssa. Kaikki on tuttua ihanaa, mutta uusilla, aikuismaisemmilla sävyillä. Enää ei seikkailla metsissä Tuulen tytön kanssa (paitsi ehkä ihan vähän), mutta unelmointia Emilia ei ole jättänyt pois.

Mielestäni Emilia Kent kannattaa ehdottomasti lukea, jos Runotytöt ovat tuttuja, sillä tämä oli kaikessa nostalgisuudessaankin ihastuttava jatkotarina, jonka mielelläni hyväksyn osaksi Runotyttöjä.

Muualla: Kulttuuri kukoistaa, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Lumiomena

Arvosana: Viisi kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa

Mari Ahokoivu: Oksi

Mari Ahokoivu: Oksi

Asema, 2018

367 s.

Luin vuosia sitten Ahokoivun sarjan Talviunta 1-3, ja muistaakseni pidin siitä, varsinkin viimeisestä osasta. Osat olivat todella lyhyitä ja tarinat niissä hieman irrallisia toisistaan, mutta tyyli oli jo silloin tosi mieleenpainuva ja nätti. Harmillisesti en muista tuota Talviunta-sarjaa enää kovin, mutta tunnelma ja jotkut yksittäiset tarinat ovat jääneet mieleen. Olen myös muistelevinani, että osa Oksin hahmoista on jo näkynyt Talviunta-tarinoissa, mutta täysin varma en ole. Seuraavalla kirjastokäynnillä aion vilkaista Talviunta-sarjaa vielä uudelleen.

Oksia on oikeastaan aika vaikea kuvailla, ja mielestäni se onkin helpoin sisäistää vain lukemalla ja kokemalla tarina itse. Tarinaa ymmärtää koko ajan paremmin mitä pidemmälle lukee, sillä aika ajoin Sotka selittää, mitä on tapahtunut. Mutta koska Oksin tarina on sen verran erikoinen ja lähinnä kuvin kerrottu, jäi minultakin varmasti jotain tajuamatta. Yritän parhaani kertoa tästä jotain, paljastamatta kuitenkaan liikaa.

Oksi siis kertoo vanhan suomalaisen mytologian pohjalta karhun synnystä. Alkusivulla on Karhun syntylaulu -runo, ja lyhyessä prologissa nähdään, kuinka karhu on tullut taivaasta Emuun huomasta salaa maan pinnalle. Emuu on siis kaikkien nisäkkäiden äiti, kuten takasivun viitteessä selitetään. Karhulla on nyt omia poikasia, joista yksi on kuitenkin hyvin erilainen kuin muut. Hän on toisille vain Parka, pienen liekin näköinen olento, joka oppii Sotkan avustuksella laulamaan erikoisia, koukeroisia säkeitä ja luomaan näin tulta. Emuun, Sotkan, Karhun ja Paran lisäksi tarinassa on myös Mana, joka on luonut koko metsää uhkaavia varjoja.

Sarjakuva on ensinnäkin ihan hurjan kaunis. Ruudut muodostuvat kauniista vesivärikuvista ja rajautuvat yleensä puihin, tai välillä koko sivu on yhtä suurta kuvaa. Teos on suurimmaksi osaksi täynnä synkkiä harmaan ja mustan sävyjä, mutta siellä täällä nähdään myös kauniita ja värikkäitä revontulia ja keltaista korostamassa lauluja, tulta ja Sotkan kertomia tarinoita. Muodot ovat lempeän pyöreitä ja pehmeitä ja puhekuplat sopivat kuvien tyyliin hyvin. Sarjakuvassa on melko vähän tekstiä ja puhetta, välillä on monta aukeamaa ilman mitään tekstiä, välillä sitten taas enemmän. Tämä sopii teoksen tunnelmaan mielestäni hyvin, teos antaa kuvien kertoa tarinaa.

Toiseksi tarinaa on helppo lukea ja seurata, se soljuu eteenpäin ja kirjan lukee hetkessä, jos ei unohdu ihastelemaan kuvia. Välillä keltaisista laulukoukeroista oli hieman hankala saada selvää, mutta englanninkieliset käännökset sivujen alareunassa helpottavat onneksi tätä ja niistä pystyy lukemaan mitä koukeroissa sanotaan. Luin muutenkin välillä huvikseni englanninkielisiä käännöksiä, sillä oli mielenkiintoista nähdä, miten jotkut kohdat oli käännetty, saako niistä samanlaisen kuvan ja tunnelman kuin alkuperäisestä, ja mielestäni Silja-Maaria Aronpuro on tehnyt käännökset taidokkaasti.

Tarina on muutenkin todella kaunis ja melankolinen, täynnä synkkiä sävyjä muutenkin kuin vain kuvien muodossa. Tällaiset melankoliset ja synkät aiheet tuntuvat aina uppoavan minuun todella hyvin ja kun siihen vielä yhdistetään kaunis kuvitus ja väritys, paketti on valmis. Loppujen lopuksi se on kaikessa raakuudessaankin kaunis kertomus, tai kuten takakannessa sanotaan, laulu äidistä ja tyttäristä.

Arvosana: Viisi kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta

Sarjakuvahaaste

Jessica Townsend: Nevermoor - Morriganin koetukset

Jessica Townsend

Nevermoor - Morriganin koetukset

(Nevermoor - The Trials of Morrigan Crow, 2017)

Otava, 2018

Suom. Jaana Kapari-Jatta

368 s.

Morrigan Korppi on kirottu lapsi, sillä hän on syntynyt ajan viimeisenä päivänä, ehtoona. Melkein kaikki paha mitä Sakaalifaksissa tapahtuu - onnettomuudet, kuolemat, flunssat tai vain huonot kaupat, laitetaan hänen syyksi. Morriganin on määrä kuolla yhdentenätoista syntymäpäivänään, ja ehtoo lähestyy. Morrigan on alistunut kohtaloonsa, vaikka kovasti toki haluaakin elää. Ennen ehtoota Morriganin elämään kuitenkin astelee omituinen punahiuksinen Jupiter Pohjoinen, joka vie hänet mukanaan Nevermooriin osallistumaan Meineikkaan Seuran pääsykokeisiin. Seura on kaikkea sitä mitä Morrigan kaipaa, mutta jokaisella seuraan pyrkivällä tulee olla jokin kyky, eikä Morrigan löydä sellaista itsestään. Ja ilman paikkaa Seurassa Morrigan ei saa jäädä Nevermooriin.

Nevermooria on hehkutettu ympäriinsä todella paljon, ja pitihän se sitten itsekin lukaista, varsinkin, jos kirjasta povataan "Harry Potterin seuraajaa". Ja onneksi luin, tämä oli aivan ihana kirja! Täytyy kyllä myöntää, sekä hyvässä että pahassa, että kyllähän tämä hyvin Pottereiden kaltainen on. Pahassa siksi, että se asettaa hyvin suuret ennakko-odotukset kirjalle, myös omalla kohdallani. Sitä alkaa väkisinkin alusta asti etsiä niitä yhtymäkohtia ja samankaltaisuuksia, joka voi tehdä paljonkin hallaa itse kirjalle. Vertailu ei ole koskaan hyväksi, varsinkaan jos vertailun kohteena on niinkin suosittu sarja kuin Potterit.

Mutta onneksi samankaltaisuuden voi löytää myös hyvässä; kirja ei nimittäin ole mielestäni liian samanlainen Pottereiden kanssa, vaikka monia selviä yhtymäkohtiakin löytyy - kuten esim. lasten ikä, tietyt henkilöpiirteet ja koetukset. Itse koin, että kirjan maailma ja koko tunnelma ovat tarpeeksi omaperäisiä, lähinnä vain muistuttaen niitä ihania hetkiä Viisasten kiven seurassa, kun maailma on vielä uusi ja ystävät joutuvat jos jonkinlaiseen pulaan tutkiessaan uusia paikkoja. Minusta maailmaan ja tarinaan oli ihana uppoutua ja joistain pienistä asioista tuli oikeastaan vaan hyvälle tuulelle huomatessaan niiden muistuttavan Pottereista. Kirjasta löytyy paljon omalaatuisuutta ja taianomaisuutta ihan omasta takaa. Samanlaisuus voi joitain ehkä häiritä, mutta mielestäni tämä ansaitsee kyllä oman huomionsa.

Pidin Nevermoorista lopulta todella paljon, onneksi. Harmillisesti alkuun kirja ei ihan vakuuttanut, ja n. 50-60 sivua alusta olin jokseenkin epäileväinen tarinasta. Se lähti hieman hitaasti liikkeelle ja jotenkin alun synkkä sävy ja Morriganin isän Corvus Korpin luotaantyöntävä olemus sai vähän perääntymään. Onneksi jatkoin kuitenkin pidemmälle, sillä heti Jupiterin ja Morriganin saavuttua Nevermooriin kirja paranee totisesti. Synkkyyttä kirjassa on myöhemminkin, mutta alun kirotun lapsen asemasta ollaan päästy pois ja kirjassa on hieman kevyempi tunnelma. Suosittelen siis jatkamaan ainakin sinne saakka, jos itse epäilette. Itse ihastuin lopulta kirjaan ihan täydellisesti ja elin kirjan maailmassa vielä monta päivää kansien sulkeuduttuakin.

Kirja on suloinen, ihastuttava, jännittävä ja välillä synkkäkin, täynnä ihania hahmoja, paikkoja ja omituisuuksia. Nevermoor on aivan ihanan oloinen paikka, hotelli Deukalionissa haluaisin itsekin yöpyä ja Meineikkaan Seura on mitä kiehtovin. Seuran jäsenten ja toisten kokelaiden kyvyt ovat kirjan yksi mielenkiintoisimmista puolista. Itse koetukset ovat myös todella hauskaa ja jännittävää luettavaa, ja loppua kohden juoni vain tiivistyy. En tiedä osaanko tehdä tälle kirjalle kunniaa tällä kirjoituksella, sillä todella pidin tästä paljon, mutta en halua paljastaa mitään liikaa! Kirjan mukaan oli ihanaa heittäytyä tietämättä kovin paljoa, sillä silloin kaikki Deukalionin ihmeet ja Nevermoorin yllätykset tulivat, no, yllätyksenä. Heittäytykää!

Plussaa myös Jaana Kapari-Jatan laadukkaasta suomennoksesta (mikä muuten jo itsessään ehkä vie ajatukset Pottereihin), mahtavia sanavalintoja jälleen kerran! Innolla jään odottamaan jatkoa sarjalle, tätä täytyy päästä lukemaan lisää.

Niin ja lopuksi tietysti mainittava vielä magnifikatti Fen. Kukapa  E I  haluaisi jättimäistä, puhuvaa kissaa asuinkumppanikseen?

Muualla: Eniten minua kiinnostaa tie, Yöpöydän kirjat, Kirjapöllön huhuiluja, Tylypahkan kirjasto

Arvosana: Viisi kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 29. Kirjassa on lohikäärme

Paco Roca: Wrinkles

Paco Roca

Wrinkles

Knockabout, 2015 (2007)

104 s.

Ernest on vanha mies, joka alkaa pikkuhiljaa unohdella asioita. Hänen poikansa ei jaksa enää isäänsä ja passittaa tämän vanhusten hoitolaitokseen, vaikka Ernest laittaakin vastaan. Vanhainkodissa Ernest tapaa jos jonkinlaisia muita vanhuksia, joista tulee hänen ystäviään, tai ainakin jonkinlaisia tuttuja. Ihmisiä, keiden kanssa hänen nyt vaan täytyy elää ja olla päivästä toiseen. Huonetoverinsa avustuksella Ernest yrittää peitellä muistinsa huononemista hoitajilta.

Wrinkles on toisaalta lämmin kertomus ystävystyneistä vanhuksista, täynnä hellyyttäviä yksityiskohtia, pieniä arkipäivän asioita vanhainkodissa. Toisaalta se taas on hyvin surullinen tarina Alzheimerista ja muistin heikkenemisestä sekä läheisten kaipuusta. Päivät seuraavat toisiaan aina samanlaisina, samat ihmiset ympärillä. Kunnes joku ei ehkä enää olekaan siinä vieressä, joku johon on ehtinyt jo tottua.

Sarjakuvassa on ihanan simppeli piirustustyyli ja väritys. Ei tällaiseen tarinaan tarvita enempää. Jokainen hahmo on omannäköisensä ja heidän taustatarinoihinsa ja kuvitelmiin on hienoa päästä tutustumaan, vaikka osasta tuleekin haikea ja hieman surullinenkin fiilis. Sairauksille, kuten Alzheimerille kun usein ei voi mitään eikä sitä oikein voi estää.

Wrinkles on suomennettu vuonna 2010 nimellä Ryppyjä ja sarjakuvasta on tehty myös samanniminen animaatioelokuva.

Muualla: Oksan hyllyltä, Mari A:n kirjablogi, Kirjojen keskellä

Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo
Sarjakuvahaaste

J. S. Meresmaa: Mifongin lunastama

J. S. Meresmaa

Mifongin lunastama

Myllylahti, 2017

517 s.

Niin on yksi aikakausi tullut loppuun, sillä tämä on Mifonki-sarjan viimeinen osa. Tartuin kirjaan todella odottavin ja myös hieman haikein mielin, mutta en silti osannut odottaa niin suurta tunnevyöryä kansien sulkeuduttua. En lue juurikaan sarjoja enää, enkä myöskään juuri fantasiaa, joten on melko harvinaista, että luen jopa kokonaisen fantasiasarjan loppuun. Näin hyvä kokemus kannustaa tarttumaan tulevaisuudessa ehkä muihinkin fantasiasarjoihin.

Mifongin lunastama jatkaa suoraan siitä, mihin Mifongin kadottama päättyi. Pidin siitä, sillä tarina tuntui jatkuvan todella luonnollisesti ja ilman mitään katkoksia aiempiin tapahtumiin. Jotenkin näiden kolmen viimeisen kirjan kohdalla on ollut selvä jatkumo, ne kertovat ikään kuin samaa, isoa tarinaa, joka on vain katkaistu kolmeksi kirjaksi, kun edellisissä sen sijaan oli pieniä aikahyppäyksiä välissä ja kirjoissa tuntui alkavan aina vähän kuin oma seikkailunsa. Molemmissa on puolensa; pidin alkukirjoista ja siitä, ettei tiennyt mitä edestä löytää, mutta toisaalta loppukirjoissa tarina on jo niin pitkällä ja luvassa on aina huimaavia juonenkäänteitä, että tarinaa lukee ilolla.

Ciaran on edelleen matkalla Beloneen uuden ryhmänsä kanssa, joka kasvaa vielä yhdellä Eyrian lyöttäytyessä mukaan. Sillä välin Ardis yrittää pitää itsensä koossa Connailin avustamana, ja selvitä tietämättömyyden tuskasta koskien Fewrynnin kohtaloa. Ciaraninkin kanssa oli riitaisa eroaminen, ja Pyonkin aiheuttaa päänvaivaa, sillä häntä näyttää nykyään seuraavan eräänlainen varjo. Sillä välin Dante yrittää toteuttaa lupauksensa Ardisille ja tuoda Fewrynnin takaisin toismaailmasta, mutta ongelmia on todella paljon edessä. Eikä pidä unohtaa Roania, joka auttaa Dantea parhaansa mukaan kamppaillen samalla omien voimiensa kanssa. 

Pidin Mifongin lunastamasta paljon. Se pysyy kasassa alusta loppuun, ja se vie koko suuren fantasiasarjan kunnialla finaaliin asti. Tarinan loppu on hieno ja täysin tarinan arvoinen. Juuri näin sen täytyykin päättyä, vaikkei sitä etukäteen osannutkaan sanoa tai nähdä. Kieltämättä tätä sarjaa tulee hieman ikävä, kyllä näihin hahmoihin ehti jo kiintyä kuuden kirjan aikana. Hieno sarja, hieno päätös!

Muualla: Kujerruksia, Siniset helmet

Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan

Mifonki-sarja:

Mifongin perintö (2012)
Mifongin aika (2013)
Mifongin mahti (2014)
Mifongin kätkemä (2015)
Mifongin kadottama (2016)
Mifongin lunastama (2017)

Ernest Cline: Armada

Ernest Cline

Armada (Armada, 2015)

Gummerus, 2018

Suom. J. Pekka Mäkelä

377 s.

Huh minkä matkan Armada kanssaan tarjosikaan. Olen aikanaan lukenut Clinen aiemman teoksen Ready Player Onen, josta pidin valtavasti, ja onneksi näin kävi myös tämän kirjan kanssa.

Armada kertoo nuoresta 18-vuotiaasta lukiolaisesta Zackista, kun hän eräänä tavallisena koulupäivänä näkee taivaalla lempipelistään Armadasta tutun alieneiden hävittäjäaluksen. Zack luulee tulleensa hulluksi, mutta pian hänet noudetaan keskellä kirkasta päivää mukaan todelliseen scifi-seikkailuun. Luvassa on siis paljon avaruusaluksia, alieneita, vanhoja pelejä ja elokuvia, salaliittoteorioita, hauskoja hetkiä ja ystäviä sekä päätähuimaavan vauhdikas juoni.

Kirja oli todella kiinnostava ja juonivetoinen, hauska ja koko ajan jännityksen kasassa pitävä. Ready Player Onen tapaan kirjassa on todella paljon viittauksia populaarikulttuuriin, nimen omaan vanhoihin scifi-elokuviin ja -tv-sarjoihin, -peleihin sekä jonkin verran myös musiikkiin. Osa viittauksista meni minultakin ohi, mutta suuren osan kyllä tajusin tai bongasin, ja muutamasta pienestä asiasta olin kovinkin iloinen, kuten Portal-peliin viittaavasta lauseesta "Kakku on valetta". Viittaukset tekivät kirjasta jotenkin mukavan todellisen tuntuisen, osaksi tätä meidän oikeaa maailmaa, ja sen takia tapahtuvat yliluonnolliset scifi-asiat tuntuvat erityisen jänniltä ja hauskoilta.

Pidin myös valtavasti siitä, kuinka Armadassa puhutaan näistä eri scifi-kirjoista ja -leffoista. Armadassa naureskellaan oikeastaan sille itselleen, scifi-kirjalle jossa tapahtumat menevät juuri kuten olettaisi. Kirjassa on kritisointia, epäilyjä ja tavallaan sitä neljännen seinän rikkomista, kun kirjassa puhutaan scifi-kirjojen juonista olemalla itse samanlainen kirja. Mutta samalla kirja kuitenkin rikkoo tuota juonta hieman siellä täällä, olemalla juuri sopivan omaperäinen ja yllätyksellinen. Pidin kirjan lopetuksestakin paljon, se oli erilainen ja sopivan suureellinen, eikä liian helppo ratkaisu.

Ei oikeastaan pitäisi edes verrata tätä Ready Player Oneen, ovathan nämä kaksi aivan eri teosta, mutta sen verran paljon näissä on samoja piirteitä, että vertailua tekee ihan vahingossakin. Molemmissa on jonkinlaista virtuaalitodellisuutta ja pelimaailma tärkeässä osassa. Armada-peli on kuin virtuaalitodellisuutta hienoine teknologioineen, vaikka suurin osa kirjasta tapahtumista lopulta tapahtuukin ns. oikeassa maailmassa, hyvin vahvasti tosin peliin sidottuna.

Mielestäni kirjoissa on myös hyvin samankaltainen tunnelma; molemmat kirjat veivät minut täysin mukanaan niiden omiin maailmoihin ja peleihinsä, molemmissa on samankaltaisia hahmoja ja ystäväpiiri, joka auttaa toisiaan hädässä kuin hädässä. Molemmissa on myös aika samantyylinen päähenkilö, joka jää hieman muiden, mielenkiintoisempien hahmojen varjoon tietynlaisella "tylsyydellään", mutta sekään ei haitannut. Lisäksi molempien kirjojen lukemisen jälkeen minulla on ollut samanlainen innostunut fiilis; minäkin haluan kokea tuon saman, päästä osaksi tuota virtuaalitodellisuutta tai Armada-peliä. Sitä jää miettimään kirjaa, juonta ja tapahtumia moneksi päiväksi, ja oikeastaan jo toivoo, että voisi lukea kirjan uudestaan ensimmäisen kerran.

Ymmärrän, ettei tämä kirja ole kaikille, mutta minulle tämä kirja kuitenkin sopi juuri täydellisesti, koin ehdottomasti olevani kirjan kohdeyleisöä. Ready Player One on ehkä helpommin lähestyttävä kuin tämä, mutta suosittelen toki tätäkin, jos uskaltaa hypätä ehkä mukavuusalueen ulkopuolelle hauskaan seikkailuun mukaan. Tästäkin on muuten tulevaisuudessa tulossa elokuva, jota odotan jo innolla.

Muualla: Kirjojen keskellä, Ei vain mustaa valkoisella, Kirjapöllön huhuiluja

Arvosana: Viisi kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 44. Kirja liittyy johonkin peliin

John Green: Kilpikonnan kuorella

John Green

Kilpikonnan kuorella

(Turtles All the Way Down, 2017)

WSOY, 2017

Suom. Helene Bützow

264 s.

Tehdessäni alkuvuonna uuden vuoden lupauksia (yrittää), mainitsin, että haluaisin lukea lisää nuortenkirjoja, sillä ne ovat viime aikoina jääneet todella vähälle huomiolle. Mielessäni oli jo tuolloin muutama kirja, jotka ovat kovasti kiinnostaneet, ja yksi niistä oli tämä John Greenin uutukainen, josta olin kuullut jo melko paljon hyvää. Aiemmin olen lukenut Greeniltä Tähtiin kirjoitetun virheen, josta pidin todella paljon, Paper Townsin, joka oli hyvä, ja Kaikki viimeiset sanat, joka oli myös ihan ok. Odotukset tälle kirjalle olivat siis melko korkealla.

Aza on pakko-oireista ja jonkinlaisesta ahdistuksesta kärsivä nuori tyttö, joka selviää elämästä päivä kerrallaan käyden koulua, terapeutilla ja syömässä alekuponki-hamppareita parhaan ystävänsä Daisyn kanssa. Azan elämä on yhtä pakkoajatusten ja -oireiden kierrettä. Päähän tunkevat ajatukset ottavat usein vallan ja pyörittävät Azaa, eikä hän saa niihin kontrollia, muuta kuin tottelemalla niitä orjallisesti, usein itselleen vahingollisesti. Elämä kuitenkin pyörii, ja Aza ja Daisy tutustuvat Azan lapsuudenkaveriin Davisiin, jonka rikas isä on kadonnut ja löytöpalkkioksi on luvattu maltaita. Aza ja Daisy alkavat tehdä omia salapoliisitöitään palkkio mielessään, Azan ja Davisin tutustuessa samalla uudestaan toisiinsa.

Kirjan alkupuolella en ollut rehellisesti sanottuna juurikaan vakuuttunut. Kirja vaikutti samanlaiselta kuin Greenin muutkin kirjat, eikä oikeastaan hyvällä tavalla. Liian paljon epätavallisia ja oudosti käyttäytyviä nuoria, joita ei oikeasti oikeassa elämässä luultavasti koskaan tapaisi. Jotenkin liikaa aina kaikkea sellaista, mikä tekee hahmosta muistettavan hassun, oudon tai todella filosofisen. Hieman ennen puoltaväliä tarina ja Azan elämä nappasivat kuitenkin hyvin mukaansa, ja lopulta huomasinkin pitäväni kirjasta koko ajan enemmän. Greenin kliseet ja epäuskottavat hahmot tai jutut eivät enää haitanneetkaan, ja kirja tuntui uppoavan syvälle ihon alle. Kuten ne kaikki miljardit Azan pelkäämät bakteerit.

Kirja on ehkä jokseenkin ennalta-arvattava, mutta kirjan juoni on oikeastaan muutenkin vain sivuosassa. Enemmän keskitytään Azaan ja tämän päänsisäiseen taisteluun. Mielestäni Green kuvailee hyvin pakko-oireisia ajatuksia ja sitä Azan tuntemaa kierrettä, ja lukijana Azan tunteet pystyy usein tuntemaan itsekin. Pyöritys on välillä niin kovaa, että itseäkin meinaa alkaa ahdistaa; kuinka kamalaa olisikaan, jos ei pystyisi kontrolloimaan omia ajatuksiaan, ja tuntuisi olevan vankina omassa ruumiissa? Näin itsekin ahdistuksesta kärsivänä ihmisenä Azan kärsimys ja ahdistus oli välillä hyvinkin tutun ja todellisen tuntuista. Kirjassa tuli myös hyvin esiin se tosiasia, että kaikesta ei niin vain parannuta simsalabim, vaan joskus tällaiset asiat ovat aina osa omaa elämää.

Lopulta pidin kirjasta paljon. Se ärsytti hieman omalla, Greenmäisellä tavallaan kuten hänen teoksensa nähtävästi aina, mutta osasi myös yllättää positiivisesti rankalla ja monelle arkipäiväiselläkin aiheella. Se kosketti, ahdisti ja vähän jopa itketti, sekä sai ajattelemaan. Ehdotonta plussaa myös Daisyn kirjoittama Star Wars -fanfiction, josta kirjassa puhutaan paljon. Sitä olisi kiva päästä lukemaan itsekin!

Muualla: Kirjapöllön huhuiluja, Bibbidi Bobbidi Book, Sivujen havinaa

Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan

Kerascoët & Hubert: Beauty

Kerascoët, Hubert

Beauty

NBM Publishing, 2014

150 s.

Beauty voi vaikuttaa nimensä ja kantensa perusteella perinteiseltä prinsessa-sadulta, jossa hyvät haltijattaret toteuttavat toiveita ja prinsessa saa prinssinsä. Noh näitäkin asioita kirjassa toki tapahtuu, mutta tarina ei kuitenkaan ole lainkaan kuten perinteiset sadut, vaan kertoo paljon synkemmän ja raadollisemman prinsessa-tarinan.

Coddie on ruma tyttö. Niin itsensä, kuin kaikkien muidenkin mielestä. Hän on äitinsä kanssa tädillään töissä ja perkaa kaloja päivittäin, jonka takia kalojen haju on tarttunut Coddieen lähtemättömästi. Coddieta kiusataan ja hän on hyvin onneton, joten kun hän sattuu kyynelillään muuttamaan sammakon haltijattareksi, hän toivoo tältä oitis kauneutta. Haltijatar toteuttaa Coddien toiveen, ja siitä päivästä eteenpäin Coddie näyttäytyy kaikille muille ilmiömäisen kauniina, mutta on oikeasti edelleen oma hörökorvainen itsensä. Hän on kuitenkin muiden mielestä niin kaunis, että miesten on vaikea pitää näppinsä erossa. Vaikeaa ja oikeastaan mahdotonta, miehet menevät suorastaan sekaisin hänen kauneudestaan. Kauneus johdattaa Coddien jopa kuningattareksi asti, mutta silti kauneudesta tuntuu aina olevan enemmän haittaa ja kirousta kuin hyötyä.

Sarjakuva on aika erikoinen, enkä ole ihan varma mitä mieltä siitä olen. Kaikki sarjakuvan hahmot ovat aika epämiellyttäviä; Coddiesta tulee kauneutensa myötä hyvin pinnallinen ja rasittava, mikään ei kelpaa hänelle ja kauneudestaan ja vallastaan huolimatta Coddie on epävarma, ja hänestä tulee hyvin riippuvainen miesten huomiosta. Sarjakuvassa on myös todella paljon jos jonkinlaisia epämiellyttäviä tapahtumia, kuten paljon seksuaalista häirintää ja jopa raiskauksia, joista Coddie kauneutensa johdosta joutuu kärsimään. Lisää synkkyyttä tarinaan tuovat monet murhat, sodat, kidnappaukset ja kaikenlainen kateus ja inho, joka hahmoista huokuu. Onneksi tarinan edetessä Coddie alkaa ymmärtää sekä oman vahingoittavan käytöksen, että kirouksensa aiheuttamat vahingot, ja yrittää päästä ongelmasta eroon.

Sarjakuvan pääpointti tuntuukin siis olevan aika klassinen varo mitä toivot, sillä Coddien toive todella on suuri kirous sekä hänelle että monille muille. Rumat ovat onnettomia, mutta kauneuskaan ei takaa onnellisuutta. Kauneuden takia kaikkien miesten on pakko päästä koskemaan Coddieen, mutta kun heille selviää hänen todellinen ulkonäkönsä, asia yhtäkkiä muuttuukin. Rumia ei siis raiskata, vai?

Ei sarjakuva mikään kauhean huono ollut, loppujen lopuksi pidin siitä kyllä. Coddie onneksi kasvaa tarinan aikana pitelemänsä vallan mittoihin, ja sarjakuvan lopetus oli mielestäni melko onnistunut. Piirustustyyli on hauska ja erilainen, ja kirja on täynnä kauniita värejä. Haltijattaret, kiroukset ja erikoinen tarina veivät kyllä ihan mukanaan, ja kyllä tämän luki nopsaan, mutta ei tämä mielestäni ihan ongelmatonkaan sarjakuva ole.

Arvosana: Kolme kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 41. Valitse kirja sattumanvaraisesti
Sarjakuvahaaste

Ulla Donner: Spleenish

Ulla Donner

Spleenish

S&S, 2017

Suom. Sinna Virtanen

150 s.

Kun näin Spleenishin ensimmäisen kerran Katrin blogissa, tiesin että haluan lukea tämän, sillä niin läheltä omaa elämää sarjakuva tuntui kulkevan. Vaan liippasiko sittenkään ihan niin läheltä?

Spleenish on sukupolvikertomus nuoren ihmisen näennäisen ongelmallisesta ja tyhjästä elämästä nykymaailmassa. Kaikkia pitäisi miellyttää, mutta mitä jos ei miellytä itse itseään? Pitäisi olla tietynlainen, osata juuri tiettyjä taitoja ja olla kiinnostunut juuri tietyistä asioista, mutta aina tietenkin tyylikkäällä, erilaisella, mutta ei liian erilaisella tavalla. Epäonnistuminen ja paineet olla oma itsensä pelottavat. Mieli on synkkä ja mikään ei kiinnosta, vaikka samalla asiat ovat kuitenkin aika hyvin.

Donner kirjoittaa hyvin, ja kyllä minä monesti tämän äärellä hymähtelinkin. Sarjakuva on hauska itseironinen kertomus siitä, miten hankalaa kaikki nyt vaan on, olemalla samalla hieman ärsyttäväkin. Tätä lukiessa sekä naureskelin tunnistaessa tarinasta itseni ja ystäväni, että kurtistavan kulmiani hetkille, jolloin en ihan ollut mukana tai jotka eivät vain kolahtaneet.

Sarjakuvan kuvitus on räikeän kirkkaan oranssia, mutta se ei oikeastaan ihme kyllä saanut minua pelästymään, vaan päinvastoin kiinnostumaan teoksesta vielä enemmän. Aika ärtsyhän se kyllä oli, mutta siihen ehti tottua jo alkusivuilta lähtien. Sen sijaan itse piirustustyyliin en oikein tottunut missään vaiheessa, vaan vielä loppumetreilläkin se sai pieniä puistatuksia aikaan. Se on todella kärkästä ja terävää, linjat ovat yksinkertaisia, mutta aina jotenkin liioiteltuja. Varsinkin ihmisten raajat, erityisesti sormet ja varpaat tuntuivat olevan teräviä mutkia täynnä, ja jotenkin se ällötti minua todella paljon.

Loppujen lopuksi en oikein tiedä mitä mieltä olen tästä teoksesta. Se on kiinnostava ja toisaalta aika lähellä sitä kuplaa, jossa itsekin elän, mutta sitten taas toisaalta aika kaukana. Mutta eihän kaiken tarvitsekaan täysin istua omaan elämään, ja tunnistan kyllä itseni tarinasta osittain, jonka ansiosta siitä edes jotenkin nautin, ja se riittää minulle.

Spleenish on myös Sarjakuva-Finlandia-ehdokas, ja voittaja julkistetaan nyt perjantaina 23.3. Tampere Kuplii -tapahtumassa.

Muualla: Mitä luimme kerran, Ei vain mustaa valkoisella, Pieni kirjasto, Reader, why did I marry him?, Eniten minua kiinnostaa tie

Arvosana: Kolme kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

Sarjakuvahaaste

Wonder Woman, Vol. 2: Year One

Greg Rucka, Nicola Scott

Wonder Woman, Volume 2: Year One

DC Comics, 2017

168 s.

En ole aiemmin ollut juurikaan kiinnostunut Wonder Womanista, jotenkin se on vaikuttanut aika vanhanaikaiselta sankarilta, vaikka toki ylipäätään naissupersankarin olemassaolo on ilahduttanut. Uusi Wonder Woman elokuva kiinnosti kuitenkin jonkin verran, ja sen nähtyäni minusta tulikin jo vannoutunut WW-fani.

DC lanseerasi koko universuminsa uudelleen muutama vuosi sitten nimellä DC Universe Rebirth, mukaan lukien siis Wonder Womanin. Tämä uudelleenlanseeraus kertoo Wonder Womanin sarjakuvissa kahta eri tarinaa yhtä aikaa; parittomat osat, ensimmäisestä osasta lähtien kertovat tarinaa "The Lies", jossa Diana saa selville, että aiemmat tapahtumat ovatkin olleet vain illuusiota. Nämä parilliset osat taas kertovat jälleen hieman uudistetun Wonder Womanin alkuperäistarinan, eli kuinka Dianasta tuli kaikkien tuntema Wonder Woman.

Tarina on lähes sama kuin elokuvassa, alkaen lyhyellä esittelyllä Themyscirasta, Amatsonien salaisesta saaresta ja Dianasta. Pian saarelle rysähtää lentokone, jonka ainoan selviytyjän Steve Trevorin mukaan Diana lopulta lähtee pelastamaan muuta maailmaa, Men's Worldia. Lähteminen tarkoittaa kuitenkin sitä, ettei Diana voi koskaan enää palata Themysciraan. Muuhun maailmaan saapuminen on hieman ongelmallista, sillä kielimuuri Dianan ja muiden välillä on suuri, kunnes paikalle saapuu tulkki Barbara Ann Minerva. Pian Amatsonien jumalat tulevat myös apuun antaen Dianalle erityisiä supervoimia, kuten supervahvat voimat ja eräänlaisen lentokyvyn. Dianan vielä opetellessa maailman tavoille, eräässä kauppakeskuksessa käynnistyy terrori-isku, Dianan joutuessa sen kaiken keskelle. Tästä alkaa terroristien suunnitelmien ja taustalla olevan vihollisen selvittäminen yhdessä Steven ja Barbara Ann Minervan kanssa.

Pidin sarjakuvasta oikein paljon. Tarina oli tuttu jo elokuvasta, mutta jotain uuttakin sarjakuva siihen onneksi toi, kuten muutamia uusia hahmoja. Nicola Scottin piirustustyyli on todella silmää miellyttävä, jonka takia alunperin juuri tästä osasta halusin näiden sarjakuvien lukemisen aloittaakin. Sarjakuvassa on pehmeitä linjoja ja näyttäviä värejä, se todella kutsuu lukemaan. Koska tämä oli sen verran kiinnostava, mutta kuitenkin aika tuttu tarina, ajattelin tulevaisuudessa hakeutua myös toisen tarinalinjan pariin.

Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste (2017): 21. Sankaritarina

Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle

Eowyn Ivey

Maailman kirkkaalle laidalle

(To the Bright Edge of the World, 2016)

Bazar, 2017

Suom. Marja Helanen

553 s.

Allen Forrester ja tämän tuore vaimo Sophie joutuvat erilleen pitkäksi aikaa Allenin lähtiessä tutkimusretkelleen Alaskaan. Monet retkikunnat ovat hamunneet Alaskan luonnon rikkauksia, mutta kaikki ovat siinä epäonnistuneet. Allen joutuu retkikuntansa kanssa todellisen selviytymisen eteen Alaskan ankarissa olosuhteissa, tutkimattoman luonnon käydessä heitä vastaan joka askeleella. Sophiella ei kuitenkaan ole sen helpompaa kotona armeijan parakeissa juuri huomatun vaikean raskauden ja yksinäisyyden takia.

Kirjassa vuorottelee Allenin ja Sophien päiväkirjamerkinnät, joiden kautta näemme kunkin elämää. Aika ajoin kirjassa on myös heidän toisilleen kirjoittamia kirjeitä, kuin myös nykypäivänä Allenin sukulaisen Waltin ja erään Alaskalaisen museon työntekijän Joshin kirjeitä toisilleen. Siellä täällä näkyy lisäksi joitain lehtikirjoituksia ja valokuvia, jotka tuovat todella kivan lisän kirjaan.

Olen alkanut pitää kirjoista, jotka kerrotaan kirjeiden tai päiväkirjamerkintöjen kautta; jotenkin niistä saa hyvin henkilökohtaisen ja silti tarkan kuvan tapahtumista. Tällainen, kahden toisistaan kaukana olevan ihmisen samanaikainen tarina, heidän toistensa ikävöinti ja pitkä aika toimivat hyvin kirjeiden ja merkintöjen muodossa. Se tuo kirjaan myös romanttisemman puolen, mitä normaali kerrontatapa.

Maailman kirkkaalle laidalle on ihana kirja. Wolverinejoen vaarallisen solan ylittäminen, ruuan vähiin käyminen ja ainainen pieni pelko siitä, että kaikki ei ole aivan kuten luulisi, on omiaan tuomaan kirjaan tunnelmaa. Noita rankkoja aikoja luonnossa osaltaan tasapainottavat Sophien innostus valokuvaukseen ja hänen kauniit ja tarkat pohdinnat elämästä, valokuvista, valosta ja varjosta.

Maailman kirkkaalle laidalle on todella ihastuttava kirja täynnä tarkkaa ja kaunista tekstiä ja maiseman kuvailua, runollista pohdintaa elämästä, sekä kutkuttavaa maagista realismia. Kirjassa on myös todella kiinnostavaa kuvausta Alaskan alkuperäiskansoista, heidän tavoistaan, uskomuksistaan ja myyteistään. Kirjan alussa on lisäksi kartta, josta voi seurata Allenin retkikunnan matkaa, joka on oikein kiva lisä. Kaunis tarina johon kannattaa ehdottomasti tutustua.

Muualla: Kirsi kirjanurkka, Kulttuuri kukoistaa, Kirjahilla

Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste (2017): 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kepler62: Osat 5 ja 6

Timo Parvela, Bjørn Sortland, Pasi Pitkänen

Kepler62: Kirja viisi: Virus

Wsoy, 2017

189 s.

Viidennessä osassa lapset ovat pikkuhiljaa tottuneet uuteen kotiplaneettaansa ja alkaneet elää siellä jokseenkin normaalia elämää. Kasvimaalta on saatu jo ensimmäiset porkkanat, koska planeetalla kaikki tuntuu toimivan nopeammin. Niin myös vuodenajat, sillä kun yhtenä päivänä on kaunis kesäpäivä, onkin seuraavana päivänä hurjan myrskyn jälkeen kaikki täysin oranssia ja syksyistä. Eikä aikaakaan kun tilalla on talvi. Kaikki ei kuitenkaan ole aivan normaalisti, vaan kummallisia asioita tapahtuu, ja joku tietää asioista enemmän kuin lapset. Kuka on kuningas ja puhuuko Olivia totta? Kirja on jännittävä, täynnä sellaista kutkuttavaa seikkailuhenkeä. 

Tässä osassa sekä lapset että lukija saavat vihdoin vastauksia jo kauan polttaviin kysymyksiin. Kaikki käy nyt järkeen, ainakin jollain tasolla, ja nyt sarja vain odottaa järkevää lopetusta. Jos aiemmin pelkäsin, että kuinka kaikki langat saadaan kudottua kasaan, niin tämän jälkeen tuntui, että nuo pelot olivat turhaa. Loppu jää kuitenkin jälleen sen verran auki, että loput paljastukset jätetään viimeiseen kirjaan.

Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste: 6. Kirjassa on monta kertojaa

***

Bjørn Sortland, Timo Parvela, Pasi Pitkänen
Kepler62: Kirja kuusi: Salaisuus
Wsoy, 2017
Suom. Outi Menna
191 s.

Viimeisessä osassa, nimensä mukaisesti, salaisuudet viimein paljastuvat. Kuninkaan henkilöllisyys ja tämän suuret suunnitelmat tulevat vihdoin kaikille ilmi. Tämä osa jatkuu suoraan siitä, mihin viides osa jäi ja jatkuu vauhdilla eteenpäin. Kirja on aika pelottavan oloinen täynnä synkkiä värejä ja vaarallisia tapahtumia, ja tämä onkin tähänastisista varmaan kaikista jännittävin ja väkivaltaisin osa. Hyvä ja tapahtumantäyteinen osa, mutta itselle silti sarjan heikoin.

Vaikka osaan salaisuuksista saadaan vastaus, jää muutamia asioita silti vielä auki ja langanpätkiä sitomatta. Ja täytyy myöntää, olen hyvin pitkälti samaa mieltä kuin Katri. Jostain syystä nämä Sortlandin osat eivät ole olleet niin hyviä kuin Parvelan osat, mutta en oikein tarkkaan tiedä mikä näissä mättää. Ehkä tässä osassa se tarinan sekavuus ja asioista toiseen hyppiminen, ja ehkä osin tapahtumien epäjohdonmukaisuuskin häiritsivät lukukokemusta. Tarinan olisi mielestäni voinut saada paremminkin kasaan, nyt jäi lähinnä hieman hämmentynyt olo lukemisen jälkeen, vaikka itse lopetus ihan kiva olikin.

Kokonaisuudessaan kuitenkin hyvä sarja, voin ehdottomasti suositella kaikille, mutta ei ihan perheen pienimmille. Pasi Pitkäsen kuvitus läpi sarjan on upeaa, eikä sarja olisi yhtä hyvä ilman sitä. Sarja ei kuitenkaan pääty täysin tähän, vaan ensi vuonna sarjasta alkaa toinen osakokonaisuus, ns. toinen tuotantokausi. Saa nähdä mihin tarina silloin meidät vie!

Arvosana: Kolme kissanpentua

Helmet-haaste: 49. Vuoden 2017 uutuuskirja

Viimeksi luettuja sarjakuvia

Kesän aikana ja erityisesti eri maratoneilla luin jälleen monia sarjakuvia. Useimpien lukemisesta vaan alkaa olla jo aika pitkä aika, eikä kirjojen tapahtumat ole mitenkään kirkkaasti enää mielessä, joten omia postauksia niistä on hieman vaikeaa tehdä. Siispä tässä kaikki sarjakuvat yhteispostauksessa, sillä muutaman sanan haluan jokaisesta silti sanoa.

Alison Bechdel

Hautuukoti. Tragikoominen perheeni

(Fun Home: A Family Tragicomic, 2006)

Like, 2009

Suom. Taina Aarne

238 s.

Olin kuullut tästä sarjakuvasta vain pelkkää hyvää, ja varsinkin Katrin ylistyssanat saivat minut lainaamaan ja lukemaan tämän. En ehkä rakastunut kirjaan aivan niin palavasti kuin Katri, joka tituleeraa tätä ehkä parhaimmaksi sarjakuvaksi mitä on lukenut, mutta kyllä minäkin tästä pidin, lopulta. 

Sarjakuva on omaelämäkerrallinen kasvutarina perheestä, kipeästä isä-tytär-suhteesta, seksuaalisuudesta ja sen peittelystä ja hyväksymisestä. Se on hyvin aito, melankolinen ja osin raadollinenkin kuvaus yhdestä perheestä, mutta kaikkea sitä hieman pehmentää kirjassa koko ajan läsnä oleva hienovarainen musta huumori.

Alkuun tarina ei oikein saanut minua puolelleen; koin alun vähän vaikeaselkoiseksi ja välillä hieman tylsäksikin. Piirustustyyli on myös aika erilainen mihin olen tottunut, varsinkin sen haalea väritys teki kaikista ruuduista hieman liian samanlaisia ja lukeminen oli aika työlästä, minkä lisäksi ruuduissa oli paikoin paljonkin tekstiä. Tyyliin kuitenkin tottui pian, ja puolen välin jälkeen aloin aidosti kiinnostua tarinastakin, ja lopussa pidin siitä jo paljon. Lempisarjakuvaksi tämä ei noussut, mutta lukemisen arvoinen ehdottomasti.

Muualla: Kirsin kirjanurkka, Oksan hyllyltä, Lukuisa, Todella vaiheessa

Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste: 39. Ikääntymisestä kertova kirja

***

Tove Jansson

Muumit: Sarjakuvaklassikot II

(Mumintrollet II & Mumintrollet III)

WSOY, 2009

85 s.

Ensimmäinen ikinä lukemani Muumi-sarjakuva! Aika uskomatonta ottaen huomioon miten paljon pidän muumeista. Ensimmäistä osaa ei ollut kirjastossa, joten täytyi tyytyä vain toiseen osaan. Oli mukavaa nähdä jo muumimukeista tuttuja kuvia sarjakuvien sivuilla, nähdä ne omassa alkuperäisessä kontekstissaan. Sarjakuva toi muumeihin myös paljon enemmän syvyyttä; muumit ovat välillä hyvinkin synkkämielisiä, vihaisia ja kulmikkaita, aivan erilaisia kuin tuntemassamme tv-sarjassa. Kirja on täynnä hullunkurisia tapahtumia, todella hauskoja lausahduksia sekä hellyttäviä kohtauksia.

Sarjakuvassa on neljä tarinaa, kaikki ihanan omanlaisiaan seikkailuja. Vaarallisessa talvessa muumit eivät halua nukkua talviunta, ja kohtaavat talven kylmyydessä hyvin kilpailuhenkisen herra Virkkusen ulkoiluyhdistyksestä. Kuvitteluleikissä muumit tutustuvat rouva Vilijonkkaan ja tämän tottelevaisiin lapsiin, sekä Muumimamman palkkaamaan huolestuneeseen Miskaan. Talonrakennuksessa Muumipeikko päättää rakentaa itselleen oman talon ja muumit saavat vieraakseen Mymmelin äidin ja liudan lapsia, mukanaan myös Pikku Myy. Aloitamme uuden elämän -tarinassa profeetat saavat muumilaakson asukkaat elämään täysin erilaista elämää, joka ei kuitenkaan sovi ihan kaikille.

Muualla: Hurja hassu lukija, Jokken kirjanurkka, Villasukka kirjahyllyssä

Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste: 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta

Joe Hill, Gabriel Rodriguez

Locke & Key, Vol. 4: Keys to the Kingdom

Locke & Key, Vol. 5: Clockworks

Locke & Key, Vol. 6: Alpha & Omega

IDW Publishing, 2014

152 s., 160 s. & 192 s.

Kirjoitin aikoinaan Locke & Keyn ensimmäisestä osasta, mutta jostain syystä toisesta ja kolmannesta en kirjoittanut. Luin maratonilla neljännen ja viidennen osan, ja nyt vihdoin sarjan päättävän, kuudennen osan. Locke & Key on kauhusarjakuva, joka on täynnä kauheita tapahtumia, kuolemia ja epäluonnollisia asioita, olematta kuitenkaan oikeasti pelottava. Se on hyvin kiinnostava, otteessaan pitävä ja koko ajan juoneltaan hurjasti kehittyvä sarjakuva. Sitä ei ole myöskään turhaan pitkitetty monilla osilla, vaan se on osattu lopettaa hyvissä ajoin, joten paketti tuntuu hyvin suunnitellulle ja kasassa pysyvälle.

Locken perhe on muuttanut aiemmin suvulle kuuluneeseen Keyhouse-taloon, jossa alkaa tapahtua paljon kummallisia, pelottavia ja vaarallisia asioita nuorten löytäessä erilaisia avaimia talostaan. Kaikkien avaimien tarkoitusta ei heti tiedetä, mutta pian nuoret huomaavat jonkun muunkin olevan hyvin kiinnostunut avaimista. Tämä demoninainen jahtaa avaimia hinnalla millä hyvänsä, nuorten yrittäessä pysyä tapahtumissa perässä ja pitää samalla oma arkielämänsä kasassa. 

Tätä sarjaa on helppo suositella. Se on todella mielenkiintoinen ja tapahtumarikas, ja eri avaimet ja niiden käyttötarkoitukset ovat hyvin mielikuvituksellisia ja tuovat juoneen paljon mahdollisuuksia, joita myös käytetään hyvin. Piirustustyyli ei ole ihan omaa silmää miellyttävin, mutta siihen tottuu ja se tavallaan sopii koko tarinaan. Viimeinen osa on pitkä ja täynnä draamaa, ja loppu oli hyvin palkitseva. Tarinaan ja hahmoihin ehtii kuuden kirjan aikana kiintyä, ja jotkut tapahtumat todella nostivat jo tunteita esiin. Kannattaa ehdottomasti tutustua jos yhtään kiinnostaa, näin monipolveisia ja monimutkaisia sarjakuvia olisi kiva lukea enemmänkin.

Arvosana: Vol. 4 & Vol. 5: Neljä kissanpentua, Vol. 6: Viisi kissanpentua

Helmet-haaste: 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö