Jessica Townsend
Nevermoor - Morriganin koetukset
(Nevermoor - The Trials of Morrigan Crow, 2017)
Otava, 2018
Suom. Jaana Kapari-Jatta
368 s.
Morrigan Korppi on kirottu lapsi, sillä hän on syntynyt ajan viimeisenä päivänä, ehtoona. Melkein kaikki paha mitä Sakaalifaksissa tapahtuu - onnettomuudet, kuolemat, flunssat tai vain huonot kaupat, laitetaan hänen syyksi. Morriganin on määrä kuolla yhdentenätoista syntymäpäivänään, ja ehtoo lähestyy. Morrigan on alistunut kohtaloonsa, vaikka kovasti toki haluaakin elää. Ennen ehtoota Morriganin elämään kuitenkin astelee omituinen punahiuksinen Jupiter Pohjoinen, joka vie hänet mukanaan Nevermooriin osallistumaan Meineikkaan Seuran pääsykokeisiin. Seura on kaikkea sitä mitä Morrigan kaipaa, mutta jokaisella seuraan pyrkivällä tulee olla jokin kyky, eikä Morrigan löydä sellaista itsestään. Ja ilman paikkaa Seurassa Morrigan ei saa jäädä Nevermooriin.
Nevermooria on hehkutettu ympäriinsä todella paljon, ja pitihän se sitten itsekin lukaista, varsinkin, jos kirjasta povataan "Harry Potterin seuraajaa". Ja onneksi luin, tämä oli aivan ihana kirja! Täytyy kyllä myöntää, sekä hyvässä että pahassa, että kyllähän tämä hyvin Pottereiden kaltainen on. Pahassa siksi, että se asettaa hyvin suuret ennakko-odotukset kirjalle, myös omalla kohdallani. Sitä alkaa väkisinkin alusta asti etsiä niitä yhtymäkohtia ja samankaltaisuuksia, joka voi tehdä paljonkin hallaa itse kirjalle. Vertailu ei ole koskaan hyväksi, varsinkaan jos vertailun kohteena on niinkin suosittu sarja kuin Potterit.
Mutta onneksi samankaltaisuuden voi löytää myös hyvässä; kirja ei nimittäin ole mielestäni liian samanlainen Pottereiden kanssa, vaikka monia selviä yhtymäkohtiakin löytyy - kuten esim. lasten ikä, tietyt henkilöpiirteet ja koetukset. Itse koin, että kirjan maailma ja koko tunnelma ovat tarpeeksi omaperäisiä, lähinnä vain muistuttaen niitä ihania hetkiä Viisasten kiven seurassa, kun maailma on vielä uusi ja ystävät joutuvat jos jonkinlaiseen pulaan tutkiessaan uusia paikkoja. Minusta maailmaan ja tarinaan oli ihana uppoutua ja joistain pienistä asioista tuli oikeastaan vaan hyvälle tuulelle huomatessaan niiden muistuttavan Pottereista. Kirjasta löytyy paljon omalaatuisuutta ja taianomaisuutta ihan omasta takaa. Samanlaisuus voi joitain ehkä häiritä, mutta mielestäni tämä ansaitsee kyllä oman huomionsa.
Pidin Nevermoorista lopulta todella paljon, onneksi. Harmillisesti alkuun kirja ei ihan vakuuttanut, ja n. 50-60 sivua alusta olin jokseenkin epäileväinen tarinasta. Se lähti hieman hitaasti liikkeelle ja jotenkin alun synkkä sävy ja Morriganin isän Corvus Korpin luotaantyöntävä olemus sai vähän perääntymään. Onneksi jatkoin kuitenkin pidemmälle, sillä heti Jupiterin ja Morriganin saavuttua Nevermooriin kirja paranee totisesti. Synkkyyttä kirjassa on myöhemminkin, mutta alun kirotun lapsen asemasta ollaan päästy pois ja kirjassa on hieman kevyempi tunnelma. Suosittelen siis jatkamaan ainakin sinne saakka, jos itse epäilette. Itse ihastuin lopulta kirjaan ihan täydellisesti ja elin kirjan maailmassa vielä monta päivää kansien sulkeuduttuakin.
Kirja on suloinen, ihastuttava, jännittävä ja välillä synkkäkin, täynnä ihania hahmoja, paikkoja ja omituisuuksia. Nevermoor on aivan ihanan oloinen paikka, hotelli Deukalionissa haluaisin itsekin yöpyä ja Meineikkaan Seura on mitä kiehtovin. Seuran jäsenten ja toisten kokelaiden kyvyt ovat kirjan yksi mielenkiintoisimmista puolista. Itse koetukset ovat myös todella hauskaa ja jännittävää luettavaa, ja loppua kohden juoni vain tiivistyy. En tiedä osaanko tehdä tälle kirjalle kunniaa tällä kirjoituksella, sillä todella pidin tästä paljon, mutta en halua paljastaa mitään liikaa! Kirjan mukaan oli ihanaa heittäytyä tietämättä kovin paljoa, sillä silloin kaikki Deukalionin ihmeet ja Nevermoorin yllätykset tulivat, no, yllätyksenä. Heittäytykää!
Plussaa myös Jaana Kapari-Jatan laadukkaasta suomennoksesta (mikä muuten jo itsessään ehkä vie ajatukset Pottereihin), mahtavia sanavalintoja jälleen kerran! Innolla jään odottamaan jatkoa sarjalle, tätä täytyy päästä lukemaan lisää.
Plussaa myös Jaana Kapari-Jatan laadukkaasta suomennoksesta (mikä muuten jo itsessään ehkä vie ajatukset Pottereihin), mahtavia sanavalintoja jälleen kerran! Innolla jään odottamaan jatkoa sarjalle, tätä täytyy päästä lukemaan lisää.
Niin ja lopuksi tietysti mainittava vielä magnifikatti Fen. Kukapa E I haluaisi jättimäistä, puhuvaa kissaa asuinkumppanikseen?
Arvosana: Viisi kissanpentua
Helmet-haaste 2018: 29. Kirjassa on lohikäärme
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! <3