30. marraskuuta 2018

Sarjakuvahaasteen koonti

Hurja Hassu Lukija lanseerasi viime vuoden lopulla sarjakuvahaasteen, tarkoituksena innostaa ihmisiä lisää sarjakuvien pariin ja kirjoittamaan niistä. Itsekin tähän tietenkin osallistuin, sillä sarjakuvat ovat jo jonkin aikaa kuuluneet ihan säännölliseen vakiolukemistooni. Heti alkuvuodesta haalinkin monia sarjakuvia lukemistoon, mutta kesän ajaksi niiden lukeminen hiipui ja kiireiden vuoksi vähän kaikki lukeminen jäi. Viime aikoina yritin taas enemmän muistaa lukea sarjakuvia kun haaste alkoi lähentyä loppuaan.

sarjis2

No kuinkas monta sarjakuvaa tämän melkein vuoden aikana tulikaan sitten luettua ja postattua? No vaikka sarjakuvien suurkuluttajaksi itseäni kutsun, en nyt kovin montaa kuitenkaan ehtinyt lukea, mutta kun vertaa itse kirjoihin, niin onhan tuo määrä sitten suuri.

En tosiaan tiennyt itsekään luettujen tai postattujen määrää ennen kuin nyt, ja määrä oikeastaan hieman yllätti, eikä harmi kyllä positiivisesti. Kun laitoin tuon haastetason näkyviin, ajattelin että taisin päästä Muumipeikkoon saakka, mutta jäinkin Agnesiin 11 sarjakuvan määrällä. Agnesia taisin ilmoittautuessanikin arvata, mutta jotenkin luulin silti lukeneeni enemmän.

Ja oikeastaan luinkin enemmän, mutta en vain koskaan postannut niistä sarjakuvista. Kyseessä on Sagan seitsemäs ja kahdeksas osa sekä The Walking Deadin kolmastoista kirja. En ole tainnut aiemmin juuri kirjoittaa noista sarjoista, joten niiden jatko-osia on heti paljon vaikeampi tuoda blogiin asti, kuin tällaisia yksittäisiä sarjakuvia, joita kaikki postaamani ovat. Lisäksi luin jo keväällä Vihan ja inhon internetin, mutta siitä vain aina jäi postaamatta. Koitan saadan sen vielä ainakin kyllä ulos, hieno sarjakuva. Noilla neljällä olisin päässyt Muumipeikkoon asti, mutta ei se mitään. Pääasia että niitä tuli luettua ylipäätään hieman enemmän kuin ehkä normaalisti. 

Luetut sarjakuvat:

Kerascoët & Hubert: Beauty 
Paco Roca: Wrinkles 
Tillie Walden: Spinning
Mari Ahokoivu: Oksi 
Kris Keränen: Ahistunu Pupu 
Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti ja Big Mushy Happy Lump
Luke Pearson: Hilda ja kivipeikko 
Denis-Pierre Filippi: Mikki ja hukkunut meri 
Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne

***
Haastetasot

1-2 Aku Ankka
3-5 Jaska Jokunen (Tenavat)
6-8 Fingerpori
9-11 Agnes (Saniaislehto)
12-14 Lucky Luke
15-17 Muumipeikko (Muumit)
18-20 Marv (Sin City)
21-23 Annie (Sailor Moon)
24-26 Tintti
27-29 Batman
30+ Asterix 

Kiitos Hurja Hassu Lukija kivasta haasteesta! Ja katsokaa myös hänen huima kirjalista luetuista!

28. marraskuuta 2018

Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne

20181128_1450581

Liv Strömquist 
Prinssi Charlesin tunne
(Prins Charles känsla, 2010)
Sammakko, 2017
Suom. Helena Kulmala
132 s.

Jos on yhtään lukenut tänä vuonna kirjablogeja, ei mielestäni ole voinut välttyä kuulemasta Liv Strömquistista. Itselleni hän oli alkuun täysin uusi tuttavuus, mutta nimi tuli kyllä pian hyvin tutuksi. En kuitenkaan suurimman pöhinän aikaan tarttunut hänen teoksiinsa, sillä jotenkin minulle tulee usein jonkinlainen ähky, jos kirjasta puhutaan kaikkialla. 

Onneksi Hurja Hassu Lukijan sarjakuvahaaste innoitti (& suurimman keskustelun laannuttua) lainaamaan nämä ja vihdoin tutustumaan. Tarkoituksena oli lukea kaikki kolme putkeen ja tehdä yhteispostaus, mutta tämä ensimmäinen olikin sellainen pakkaus, että sen jälkeen ei ihan heti pystynyt tarttumaan seuraavaan. Muut ovat kyllä tiukasti lukujonossa yöpöydällä!

Prinssi Charlesin tunne kertoo siis muun muassa parisuhteista ja rakkaudesta, avioliitosta sekä naisen ja miehen valta-asemasta tällaisessa suhteessa. Kirja ravistelee näitä aiheita oikein kunnolla ja kyseenalaistaa monet normit. Kirja on todellinen tietopaketti ja oikeasti itsellenikin todella silmiä avaava kokemus. Valta-asemat toki ovat jo ennestään tuttuja, mutta Strömquist avaa niitä tässä teoksessaan jotenkin tosi selkeästi ja hauskastikin historian kautta. Sitä ymmärtää heti jotenkin paremmin sekä itseään, että tuntemiaan ihmisiä, ja saa myös hieman puhisemaan muutoksen toivossa. Kirja antaa uusia näkökulmia asioihin ja yhteiskunnan rakenteisiin, joita itsekin on pitänyt aika itsestäänselvinä ja pysyvinä, vaikkei ne välttämättä sitä ole tai ainakaan niiden ei kannattaisi olla. 

Kirja on todella hauska, ajatuksia ja jopa niskakarvoja ylös nostattava ja välillä vakavakin. Siinä on nostettu erittäin hyviä pointteja esiin, ja vaikka saatoin joitain ihmetellä ja olla vastaankin, kuten parisuhteista koskevassa osiossa, oli ne kuitenkin argumentoitu ja selitetty hyvin auki. Kirjassa annetaan myös paljon mielenkiintoisia esimerkkejä historiallisista henkilöistä, useimmiten miehistä, joita ei omassa elämässään koskaan haluaisi tavata, hrrr. 

Sarjakuvan paras osio oli mielestäni sen alku, jossa kerrottiin emotinaalisesti etäisistä miehistä ja läheisyyttä kaipaavista naisista, ja kuinka nämä mallit tulevat meille jo lapsena. Esimerkkinä Strömquist mainitsee muutaman tv-sarjan ja niiden mieshahmot. Sitä ei jotenkin itsekään ihan ollut tajunnut, miten kaikki nuo sarjat nojaavat vain yhteen, samaan "ongelmaan"; miehen kamalaan sitoutumispelkoon naisten aina langetessa kuitenkin juuri näiden miesten jalkoihin. Onneksi tällaiset tv-sarjat kuten Miehen puolikkaat tai Seinfeld ovat jo vanhoja, joten sitä ainakin toivoisi että uudemmissa sarjoissa huumoria löytyy muistakin aiheista.

Luin kirjaa aika hitaasti, sillä paketti on aika tiivis ja kuvissa on paljon tekstiä luettavaksi. Puolessa välissä meinasi tulla pieni ähky ja kirja jäi vähäksi aikaa jopa kesken odottamaan. Ei kuitenkaan mitenkään huonouden takia, vaan informaatioähkyn ja myös visuaalisen ähkyn takia. Vaikkei piirustustyyli ole juurikaan omaan makuuni, siihenkin lämpeni loppua kohden. Itse kuvat olivat tarpeeksi asiaa kuvaavia ja hauskojakin, mutta kuitenkin mielestäni sivuosassa verrattuna itse tekstiin ja sanomaan. Se, mikä tässä osassa jäi harmittamaan ja oli myös osasyy ähkyyn, oli kaikkien kuvien mustavalkoisuus. Selasin muita kirjoja (Kielletty hedelmä ja Nousu ja tuho) ja niissä näytti olevan myös värillisiä kuvia siellä täällä, mikä olisi tässäkin ollut kiva juttu.

Liv Strömquist kirjoittaa ihan hurjan hyvin, kiinnostavasti ja ymmärrettävästi ja vieläpä huumorin kautta. Tutustumisen arvoinen ehdottomasti, vaikkei tämä nyt ihan ehkä parhaita lukukokemuksia ollutkaan. Odotan kuitenkin paljon hänen muilta teoksiltaan.


Arvosana: Kolme kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin
Sarjakuvahaaste

20181128_1449571

20. marraskuuta 2018

Sarjakuvia: Mikki ja hukkunut meri & Hilda ja kivipeikko

20181120_1251021

Luke Pearson
Hilda ja kivipeikko
(Hilda and the Troll, 2013)
Sarjakuvakeskus, 2013
Suom. Heikki Kaukoranta
35 s.

Hilda on nuori tyttö, joka rakastaa oleilla luonnossa, nukkua teltassa sateella ja luonnostella vihkoonsa erilaisia kiviä. Eräänä päivänä hän löytää kiven, joka näyttää ulkomuodoltaan aivan kivipeikolta. Peikko pelottaa Hildaa, joten hän päättää laittaa roikkumaan sen nenänpäähän kellon, joka varoittaa jos peikko aikoo lähteä liikkeelle, ja pian alkaakin kuulua kellon kilinää.

Piirustustyyli on mukavan simppeliä, mutta ehkä omaan makuuni hieman liian pelkistettyä ja tavallaan "lastenkirjamaista", olisin kaivannut kuviin lisää yksityiskohtia. Hahmot ovat kuitenkin oikein suloisen näköisiä, varsinkin Hildan lemmikkikettu Nuppi, jolla on pienet sarvet. Kirjan värityksestä pidin sen sijaan paljon. Kirja on täynnä kauniita murrettuja sävyjä, ja kansikin on jo jotenkin seesteisen oloinen. Vuoristomaisema ja tuon paikan tunnelma tulevat hyvin esille värityksen kautta.

Harmillisesti sarjakuva ei loppujen lopuksi ehtinyt nostaa juuri minkäänlaisia tunteita tai ajatuksia esille, kun se jo loppui. Sarjakuva on ehkä hieman liian lyhyt luettavaksi sellaisenaan, olisin voinut lukea tähän perään vielä ainakin pari itsenäistä kertomusta lisäksi ja silloin tämä olisi ollut hyvä. Omissa kansissaan sarjakuva tuntuu lyhyelle, mutta esimerkiksi lapsille varmasti oikein passelin pituinen.


Arvosana: Kolme kissanpentua

Sarjakuvahaaste

20181120_1252131

*****

20181120_1252371

Denis-Pierre Filippi, Silvio Camboni, Gaspard Yvan
Mikki ja hukkunut meri
(Mickey et l'océan perdu, 2018)
Suom. Saara Pääkkönen
Sanoma, 2018
60 s.

Sarjakuva sijoittuu steampunk-henkiseen maailmaan, jossa Mikki, Minni ja Hessu ovat jonkinlaisia keksijöitä, jotka kiertävät ilma-aluksellaan etsimässä harvinaista ja kallisarvoista koralliinia merien pohjasta. Musta Pekka on kuitenkin aina heidän kintereillään viemässä löydökset heidän nenän edestä. Mikki kumppaneineen päätyy lopulta erään löydöksensä vuoksi tiedemies Ykskorvan luo, joka hävittää meren painovoiman.

Rakastin joka hetkeä tämän sarjakuvan parissa! Koko kirja on värien ilottelua ja jokaisessa ruudussa on paljon yksityiskohtia. Kuvat ovat pehmeitä, sillä missään ei ole kovia, mustalla tehtyjä ääriviivoja. Värejä on joka lähtöön ja ne ovat ehdottomasti tämän sarjakuvan parasta antia, vaikkei missään muussakaan ole mitään vikaa. Väritys vaan tuo koko kirjan ja tarinan eloon, sillä jokaista sivua voisi jäädä ihastelemaan pidemmäksikin aikaa. Hahmot ovat ilmeikkäitä ja yksityiskohdat maailmassa tuovat siihen sekä syvyyttä että kiinnostavuutta.

Tarina itsekin on mielestäni kivan omaperäinen ja mielikuvituksellinen sekä hauska. Kirja on jaettu lyhyisiin kappaleisiin, jotka vievät tarinaa hyvin eteenpäin. Koko ajan sattuu ja tapahtuu, tylsää hetkeä ei kirjassa ole. Mahtuu siihen myös muutamia erikoisia juonenkäänteitäkin, joita en osannut kirjan avatessani arvata. 

Mikki on aina ollut yksi suosikkihahmojani, mutta en ole vuosiin lukenut mitään hänen seikkailujaan. Tämä oli kyllä ehdottomasti yksi parhaista Mikki-seikkailuista, ja täytyykin etsiä muita sarjan osia käsiin.


Arvosana: Viisi kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 23. Kirjassa on mukana meri
Sarjakuvahaaste

20181120_1255441

9. marraskuuta 2018

Sarjakuvia: Ahistunu Pupu ja Sarah's Scribbles

Tästä loppukuusta taitaa tulla aikamoinen sarjakuvakuukausi lähenevän sarjakuvahaasteen lopun ansiosta. Yöpöydällä roikkuu suuri pino eri sarjakuvia kirjastosta, jotka pyrin lukemaan ja myös postaamaan mahdollisimman pian. Tässä muutama ensimmäinen pinon päällimmäinen sarjakuva!

20181103_1517171

Kris Keränen
Ahistunu Pupu 2: Elämä on mut siihen tottuu
Arktinen Banaani, 2017
62 s.

Ahistunu Pupu kertoo nimensä mukaisesta pupusta, joka on hyvin ahdistunut kaikesta. Ahistuneen pupun lisäksi sarjakuvassa on Ahistava pupu, joka tekee Ahistuneen pupun elämästä aika vaikeaa. Ahdistavia tilanteita voi olla esimerkiksi soittaminen puhelimella tai ylipäätään ulos lähteminen, kaupassa asiointi tai vain pelkkä oleminen.

En ole lukenut aikaisempaa Ahistunutta pupua, mutta en kokenut että se haittasi. Sarjakuvassa on yksittäisiä lyhyitä strippejä eri tilanteista, joissain tarina ikään kuin jatkuu muutaman stripin verran saman aiheen parissa tai samojen hahmojen kanssa, kuten Kivan kisun kanssa keskustellessa. Piirustustyyli on ihan kivan näköistä, hahmot ovat suloisia ja ilmeikkäitä.

Kirjassa on ihan hyvin kuvailtu sitä, miten ahdistuneena kaikki vain pyörii päässä vastaan ja mikä tahansa muiden mielestä pienikin asia voi olla hyvinkin ahdistavaa, joskus ilman syytäkin. Lopulta en kuitenkaan itse oikein kovin viihtynyt tämän sarjakuvan parissa, valitettavasti. Olen itsekin hyvin helposti ahdistuva ihminen ja koin monissa kohdissa kyllä samaistuvani pupun tunteisiin tai tilanteisiin, mutta jotenkin kirjan sävy tuntui niin synkälle ja toivottomalle, että siihen puutui aika pian ja, ironista kyllä, itse lukemisestakin tuli jopa vähän ahdistavaa.

Arvosana: Kaksi kissanpentua

Sarjakuvahaaste

20181103_1518541


Ahistuneen Pupun jälkeen tartuin toiseen, hieman samantyyppiseen sarjakuvaan, joka kuitenkin oli minulle aiemmin jo jokseenkin tuttu, eli Sarah Andersenin Sarah's Scribbles -kokoelmiin. Ja nämä eivät onneksi enää ahdistaneet vaan vain naurattivat!


20181103_1518241

Sarah Andersen
Aikuisuus on myytti, "Sarah's Scribbles" -kokoelma (Adulthood Is a Myth 2016)
Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2017
Suom. Aura Nurmi
109 s. 

Big Mushy Happy Lump
Andrews McMeel Publishing, 2017
125 s.

Olen törmännyt Sarah Andersenin sarjakuviin netissä jo pitkään, mutta vasta nyt sain aikaiseksi lainata nämä itse kirjat ja lukea kerralla enemmänkin. Lainasin sekä englanninkielisen että suomenkielisen käännöksen, ja täytyy sanoa että molemmin päin sarjakuvat toimivat erittäin hyvin. Suomenkieliseen ehti tottua ensimmäisen kirjan parissa, joten oli hassua hypätä seuraavaksi englanninkielisen pariin, mutta tottumiseen ei mennyt kuin pari sivua.

Andersenin sarjakuvat ovat yksinkertaisia pieniä tarinoita niin ikään ahdistuksesta, mutta myös paljon arkipäiväisemmistä asioista, kuten kaikista mahdollisista aikuisuuden vaikeuksista, itsetunnosta, naiseudesta, introverttiydestä ja sosiaalisista suhteista ja tilanteista. Tilanteet vaihtelevat hyvin laidasta laitaan ja ovat todella samaistuttavia ja hauskoja. Muistan nauraneeni monta kertaa tämän kanssa ääneen löytäessäni strippien joukosta todellisia helmiä, joidenkin kuvaten itseäni tai kohtaamiani tilanteita täydellisesti.

Sarjakuva on myös piirretty todella hauskasti, juuri sellaisella tavalla mikä vain toimii itselleni ainakin mainiosti. Tyyli on hyvin yksinkertaista ja suloistakin, nimensä mukaisesti "scribbles" tyyppistä piirrustelua, joka kolahtaa juuri sen yksinkertaisuuden ja lähestyttävyyden vuoksi.

Nämä Andersenin sarjakuvat voisin hankkia omaan hyllyynkin, näitä olisi kiva selailla silloin tällöin kun kaipaa jotain huvitusta ja ehkä jopa vertaistukea elämän pieniinkin haasteisiin. Sarjakuvat ovat hauskoja ja ihania, ehdottomasti suositukseni niille, näihin ei kyllästy ihan heti.

Arvosana: Viisi kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 16. Kirjassa luetaan kirjaa (lempparikohtia kirjassa!)
Sarjakuvahaaste

20181103_1531381

1. marraskuuta 2018

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia Kent

20180816_1224551

Vilja-Tuulia Huotarinen & Satu Koskimies
Emilia Kent: Runotytön tarina jatkuu
WSOY, 2018
308 s.


Emilia on ollut naimisissa Teddyn kanssa jo 5 kuukautta ja elämä on auvoisaa Autiossa talossa, joka nimestään huolimatta on nyt täynnä rakkautta ja elämää. Teddyllä on kiire maalatessa tilaustöitä ja suurta näyttelyä varten, mutta Emilialla sen sijaan ei kirjoitus ole lähtenyt liikkeelle ollenkaan viime aikoina. Leimahduksia ei ole tullut ja uusi vaimon rooli vie yllättävän paljon aikaa. Emilia kamppailee ja tasapainoilee vaimon roolin ja kirjailijan roolin kanssa, ja Uudessa Kuussakin on muutoksia edessä.

Kun kuulin tästä kirjasta ensimmäisen kerran, olin yhtä aikaa hyvin innostunut ja hieman peloissani. Runotytöt ovat minulle niin rakkaita kirjoja, että tavallaan tuntui väärälle, että niihin joku muu kuin Montgomery kirjoittaisi jatkoa, mutta samalla taas olin enemmän kuin kiinnostunut, kuinka joku muu näkee Emilian tulevaisuuden Runotyttöjen jälkeen. Sillä Runotytöthän loppuvat siihen, kun Emilia ja Teddy ovat juuri viimein saaneet toisensa ja aloittavat yhteisen elämänsä. Anna-kirjoissa tarina jatkuu häistä aina pidemmälle lapsiin ja heidän seikkailuihinsa asti, mutta Runotytöissä Emilian tarina on loppunut tuohon. Enkä voi kieltää, etteikö ensimmäisen kerran luettuani Runotytöt se harmittanut, ettei saanut nähdä sitä ihanaa ja suloista yhteiselämää mikä Emilialla ja Teddyllä varmasti tuon jälkeen oli. Lopulta ei mennyt siis kauaa kun olin jo päättänyt, että tämä kirja on luettava.

Ja onneksi luin, sillä tämä oli aivan ihana kirja ja teki sekä Runotytöille että Montgomerylle kunniaa.

Huotarinen ja Koskimies ovat mielestäni onnistuneet Montgomeryn kielen ja tunnelman luonnissa todella hyvin. Kieli on samanlaista koukeroista ja kaunista, täynnä ihania ja kauniita kielikuvia ja maiseman maalausta. Myös itse Emilia ja hänen ajatuksensa tuntuivat tutuille, jonka ansiosta kirjan pariin oli helppo heittäytyä. Kaikki on tarinassa tavallaan entisellään, mutta pieniä muutoksiakin kirjailijakaksikko on tehnyt. Emilia tuntuu nykyaikaisemmalta ja kirjassa on muutenkin mainintoja muun muassa naisten asemasta, mitä pidin vain hyvänä asiana. Ihan kaikkea vanhaa ei tarvitse pitää samana.

Tunnelman ja hahmojen ollessa melko pitkälti samantuntuisia kuin ennenkin kirjaa oli todella miellyttävä lukea. Tarina tuntuu oikealle, siihen on helppo uskoa ja heittäytyä mukaan. Juuri noin Emilian kuuluisikin sanoa ja pohtia, juuri noin Jimmy-serkku tekisi! Kaikki vanhat tutut hahmot ovat mukana, Uuden Kuun väki, Ilse ja Perry tietenkin mutta myös Emilian entinen kihlattu Dean matkapäiväkirjojensa kanssa. Kaikki on tuttua ihanaa, mutta uusilla, aikuismaisemmilla sävyillä. Enää ei seikkailla metsissä Tuulen tytön kanssa (paitsi ehkä ihan vähän), mutta unelmointia Emilia ei ole jättänyt pois.

Mielestäni Emilia Kent kannattaa ehdottomasti lukea, jos Runotytöt ovat tuttuja, sillä tämä oli kaikessa nostalgisuudessaankin ihastuttava jatkotarina, jonka mielelläni hyväksyn osaksi Runotyttöjä.



Arvosana: Viisi kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa