Suuri sarjakuvapostaus #2

Tässä olisi toinen suuri sarjakuvapostaus, olkaa hyvät! Pari näistä on luettu jopa jo viime vuoden puolella, ja melkein harmittaa, että kesti näin kauan saada ne blogiinkin asti. Onhan kyseessä kuitenkin pari viime vuoden parasta lukemaani sarjakuvaa! Olen jättänyt nämä kaksi helmeä postauksen loppuun. Tässä on nyt kuitenkin kaikki viime aikojenkin luetut sarjakuvat, enempää ei ole varastossa, joten täytyy siis jatkaa lukemista!

***

Ulla Donner: Sontaa

(Skiten, 2019)
Kustantamo S&S, 2019
Suom. Sinna Virtanen
103 s.
Arvosana: Neljä kissanpentua

Olen aiemmin lukenut Ulla Donnerin sarjakuvan Spleenish, joka oli hauska, mutta jäi kuitenkin sellaiselle "ihan hyvä" tasolle. En ihan täysin ollut samassa kuplassa kuin sarjakuvien tyypit, vaikka tavallaan olenkin, ja lisäksi sarjakuvan silmille pomppaava väritys oli hieman liikaa. Sen sijaan Sontaa oli mielestäni loistava. Siinä oli niin tarkkaan pitäviä oivalluksia nykymaailmasta ja sen menosta kuin osuvia juttuja omaan elämään, että se nauratti ääneen ja samalla ärsytti suunnattomasti.

Sarjakuvassa ryhmä nuoria aikuisia saa kamalan työpöhinäpäivän jälkeen tietää, että työt oli sitten ehkä tässä, ja he menevät porukalla paikalliseen istumaan. Uuden perunaproteiinin kehittäminen ei muutenkaan mene ihan suunnitelmien mukaan perunakuoriaisten levitessä ympäriinsä. Muuta juonta sarjakuvassa ei tavallaan ole, mutta pääpointti teoksessa onkin hahmojen väliset keskustelut, suhteet, taustalla tapahtuvat asiat. Kuvissa tapahtuu paljon ja sivuja saa ihan syynätä, että mitä kaikkea sieltä löytyy. Hauska ja oivaltava sarjakuva! Lisäksi onnittelut Donnerille Sarjakuva-Finlandian voitosta!

***

Ari Folman & David Polonsky: Anne Frankin päiväkirja

Tammi, 2019
160 s.
Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste: 4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä

En ole aiemmin lukenut Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirjaa, mutta aihe on toki kiinnostanut aina. Jotenkin itse kirjaan on ollut ehkä jonkinlainen kynnys tarttua, mutta sarjakuvan muotoon muokattu tarina tuntui itselle helpolle tarttua. Ja mikä tarina se olikaan! Lopussa herkistyi melkein väkisinkin, niin surullinen on Frankin perheen tarina.

Tarina toimii mielestäni hyvin sarjakuvan muodossa, jotenkin elävöittää koko perheen ja tapahtumat ihan eri tavalla todellisiksi. Kuvitus on todella onnistunutta muutenkin, Anne Frankin tunnistaa helposti omaksi itsekseen. Pidin tästä teoksesta kovasti, vaikka toki välillä tuntuikin, että kun pitkä päiväkirja on koottu melko lyhyeksi sarjakuvaksi, on paljon sellaista, mitä tästä jäi puuttumaan. Ehkä jonain päivänä tartun siis itse kirjaankin.

***

Kevin Panetta & Savanna Ganucheau: Bloom

First Second, 2019
368 s.
Arvosana: Kolme kissanpentua

Helmet-haaste: 41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan

Bloom on jälleen yksi sellainen sarjakuva, jonka näin Goodreadsin suosituksissa minulle, josta luin kuvauksen ja tilasin itselleni. Niin helposti minut saa myytyä jollekin sarjakuvalle, jossa on kaunis kansi ja kiinnostava tarina! Bloom ehti istua hyllyssäni kuitenkin varmaan yli puoli vuotta ennen kuin vihdoin nyt tänä keväänä tartuin siihen.

Bloom kertoo nuoresta Arista, joka työskentelee vanhempiensa leipomossa, mutta haluaa sieltä palavasti pois. Hän suunnittelee muuttoa isoon kaupunkiin bändikavereidensa kanssa, mutta Arin vanhemmat haluavat Arin jäävän auttamaan perheyritykseen, jolla ei mene kovin hyvin. Ari päättää etsiä tilalleen työntekijän, ja näin hän tutustuu Hectoriin, ravintola-alan opiskelijaan joka on juuri muuttanut kaupunkiin.

Bloom oli suloinen, niin tarinaltaan kuin myös piirrostyyliltään. Kuvat ovat mukavan sinisävyisiä ja hahmot ilmeikkäitä ja hauskoja. Itse tarina jäi kuitenkin lopulta sellaiselle ihan ok -tasolle, lähinnä sen hieman epäonnistuneen rytmityksen vuoksi. Sarjakuvassa alkuun kaikki tapahtuu verkkaan, varsinkin päähenkilöiden tutustuminen ja heidän suhteensa kehitys, mutta loppupuolella kaikki tuntuukin tapahtuvan sitten liian nopeasti ja yhtäkkiä, eikä se tuntunut luontevalta. Kiva sarjakuva siitä huolimatta!

***

Marjorie Liu & Sana Takeda: Monstress, Vol. 1
Image Comics, 2016
202 s.
Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste: 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos

Tätä sarjakuvaa jos jotain on vaikea lähteä selittämään. Tarina on monimutkainen, ja hieman rönsyileväkin, eikä paljoa itsekään selittele mitään. Monstress sijoittuu steampunk-henkiseen maailmaan, jossa eläviä laleja ovat ihmiset, jumalolennot, kissat ja muinaiset olennot, ja  lisäksi ihmisten ja muinaisten olentojen hybridimuodot, Arcanics, ja he eivät ole muiden suosiossa. Päähenkilömme Maika on yksi tällainen hyvin ihmisen näköinen hahmo, mutta kuitenkin hybridi. Hän haluaa tietää menneisyydestään ja mitä hänen äidilleen on käynyt, ja toteuttaa erikoisen suunnitelman, jolla saa lisää tietoa. Lopulta Maika lähtee matkaan muutaman erikoisen kumppanin kanssa viholliset perässään. Monenmoisia mutkia ja erikoisia hahmoja on vastassa, ja pikkuhiljaa saamme tietää enemmän ja enemmän sarjakuvan maailmasta, historian tapahtumista ja päähenkilömme sisäisestä kamppailusta eräänlaisen monsterin kanssa. Toimintaa ei sarjakuvasta tosiaan puutu.

Kuvitus on todella kaunista ja maailma ja sen historia mitä mielenkiintoisin. Tähän sarjakuvaan tosin piti keskittyä ihan eri tavalla mitä muihin viime aikoina lukemiini, niin paljon ruuduissa oli tekstiä ja sellaista maailman sanastoa, joka ei ollut itselleni tuttua. Lisäksi luin sarjakuvaa myöhään illalla Stay Home Reading Rushin aikaan, joten lukukokemukseni saattoi jonkin verran kärsiä siitä, että koitin kiirehtiä sen parissa. Aion ehdottomasti jatkaa tämän sarjan parissa, mutta sitä ennen täytyy varmaan ainakin selailla tämä vielä uudelleen läpi. Yksi sarjakuvan suurista plussista tulee sen monihäntäisistä, puhuvista kissoista! Lisäksi pieni kettutyttö Kippa on aivan ihastuttava hahmo.

***

Debbie Tung
Book Love
Andrews McMeel Publishing, 2019
137 s.
Arvosana: Kolme kissanpentua

Quiet Girl in a Noisy World, an Introvert's Story
Andrews McMeel Publishing, 2017
177 s.
Arvosana: Neljä kissanpentua

Näihin pieniin sieviin sarjakuviin ei ole oikein voinut olla törmäämättä instagramin puolella, ja niinpä minäkin päätin nämä lukea. Kirjoissa on pieniä yksittäisiä strippejä kirjaihmisen ja introvertin elämästä.

Jostain syystä Book Love ei tosin iskenyt minuun kuten moneen moneen muuhun kirjojen ystävään. Kirjassa oli kyllä jonkin verran samaistuttavia tarinoita, mutta suurin osa meni ikään kuin aina vähän liian yli, vähän turhan kärjistäen tai suurennellen. Itselle tuli kirjasta sellainen olo, että se lähinnä kuvaa tällaisia mielikuvia ja ennakko-oletuksia mitä ihmisillä ehkä on niistä, jotka lukevat paljon, mutta todellisuudessa se ei ole ihan sellaista. Tai että tällaisia ihmisiä me kirjaihmiset haluamme olla ja tällaista kuvaa haluamme itsestämme antaa. Mutta siis varmasti juuri tuollaisia kirjassa kuvattuja ihmisiä oikeasti myös on, minä vaan en ihan mene kuitenkaan siihen ryhmään. Esimerkiksi minä en ikinä kanna mukanani kirjaa minnekään, mikä tuntuu olevan lähes itsestäänselvyys kirjaihmisille.

Quiet Girl in a Noisy World sen sijaan iski jo paremmin, ja näihin tarinoihin samaistuin aika hyvin lähes kaikkiin! Toki tässäkin oli hieman sama juttu, että osa jutuista meni ehkä hieman yli, mutta sellaista se tietysti voi joillekin ollakin. Tässä kirjassa oli myös paljon sellaisia todella oivaltavia ja syvällisiäkin juttuja, ja monesti ihan pysähdyin pohtimaan, että kuinka hyvin ne osuvatkaan omaan elämään. 

Kivat lyhyet ja todella nopealukuiset sarjakuvat, jotka antavat paljon samaistumispintaa jos yhtään kokee olevansa kirjanörtti introvertti. Siinäpä sanapari! Sanokaapa nopeasti peräkkäin, kirjanörtti introvertti, kirjanörtti introvertti...

***

Avi Heikkinen: Valotusaika

Pokuto, 2019

224 s.

Arvosana: Viisi kissanpentua

Valotusajan päähenkilö on melko epämiellyttävä pikkurikollinen Jamo, joka löytää sattumalta kameran, jolla voi kuvata menneisyyttä. Jamon omassa menneisyydessä on tapahtunut katoaminen, jota hän alkaa vimmatusti alkuun tutkia. Myöhemmin Jamo päätyy tutkimaan myös erään naisen katoamistapausta mukanaan ex-poliisi ja tekoälyllä varustettu Possu-pehmolelu.

Sarjakuvan juoni on hurjan mielenkiintoinen ja koukuttava, jännä scifimäinen trilleri, jossa tulee yllätyksiä vastaan joka sivulla. Sarjakuva on hyvin elokuvamainen ja kohtaukset saattaa helposti kuvitella päässään kuin elokuvaan, mikä toisaalta ei yllätä. Heikkinen on siis ensin kuvannut kaikki tapahtumat oikeasti, jonka jälkeen hän on muokannut kuvat sarjakuvaksi. Todella upea siis visuaalisesti.

Kirja on myös todella hauska, Possu on ihan paras (haluan oman Possun) ja kirjan huumori ja dialogi muutenkin tosi nasevaa ja sisältää paljon hyvää tilannekomiikkaa. Ihan hurjan hieno, uudenlainen sarjakuva-tapaus!

***

Tillie Walden: Are You Listening?

First Second, 2019
320 s.
Arvosana: Viisi kissanpentua

Aiemmin olen lukenut Tillie Waldenin omaelämäkerrallisen teoksen Spinning, joka oli hieno lukukokemus, mutta ei silti aivan viiden tähden arvoinen, jotain jäi ehkä puuttumaan, mutten tiedä edes mitä. Sen sijaan tämänkertainen lukukokemus oli aivan upea, ja Are You Listening on heittämällä yksi viime vuoden parhaita lukemiani sarjakuvia, jonka vuoksi myös hankin sen juuri itselleni omaksi hyllyyn.

Sarjakuvassa nuori tyttö Bea on jonkinlaisella karkumatkalla kotoaan, kunnes hän törmää autolla matkaavaan etäiseen tuttuunsa, Louhun. Lou on matkalla tätinsä luo ja Bea hyppää mukaan kyytiin. Tästä alkaa kaksikon ja yhden kissan melko maaginenkin roadtrip erikoisissa maisemissa, ja josta ei vaikeuksia ja tunteita puutu.

Enempää en halua juonesta paljastaa, sillä oikeastaan siinä se kokonaisuudessaan on, ja toisaalta taas ei ollenkaan. Sarjakuva pitää vaan kokea itse, sen upea kuvitus ja hieno, maagista realismia hipova tarina. Lukekaa tämä!

Suuri sarjakuvapostaus #1

Tässä ensimmäinen osa suurta sarjakuvapostausta! Olen koonnut näihin siis kaikki viime aikoina (aika venyvä käsite jos osa luetuista sijoittuu vuoteen 2018...) lukemani sarjakuvat. Joistain minulla ei ole enää kovin tuoreita muistikuvia tai paljon sanottavaa, mutta koska halusin silti tuoda ne esiin jollain tapaa, koin että tällainen iso yhteispostaus kävisi hyvin. Mutta koska näitä onkin kertynyt aikamoinen määrä, jaoin postauksen vielä kahtia! Osasta minulla ei myöskään ole mitään kuvia, sillä en niiden lukemisen aikaan ollut täällä aktiivinen enkä ottanut mistään lukemistani kirjoista kuvia, joten niihin olen lainannut kuvat muualta.

*****

Jen Wang: The Prince and the Dressmaker

First Second, 2018

277 s.

Arvosana: Neljä kissanpentua

Ihana ja suloinen tarina prinssi Sebastianista, joka haluaa velvollisuuksiensa sijaan toisinaan pukeutua naiseksi, ja hänen palkkaamastaan puvuntekijästä Francesista, joka loihtii mitä upeampia tekeleitä prinssin, tai siis hänen alter egonsa, Lady Crystallian ylle.

Tämä oli aivan ihana! Yllätti positiivisesti, sillä jotenkin tuo sarjakuvan nimi ja kansikuvakin enteilevät ainakin omasta mielestäni melko ällöromanttista tarinaa, mutta sellaista ei onneksi ole luvassa. Sekä tarina että piirustustyyli ja väritys ovat suloisia ja kauniita. Tämän luki kyllä todella mielellään. Suositukset!

****

Janne Kukkonen: Voro 2: Tulikiven armeija

Like, 2019

340 s.

Arvosana: Neljä kissanpentua

Pieni voro Lilja ja hänen ystävänsä Seamus ovat jälleen matkalla ja kohti uusia seikkailuja! Tarina jatkaa melko suoraan edellisen osan päätyttyä, Liljan ja Seamuksen päästessä sisään varkaiden kiltaan ja yrittäessä hoitaa heidän aiempien tekojen takia eteen tulleita ongelmia. Ja jotka tietenkin johtavat uusiin ongelmiin ja tapahtumiin.

Edelleen pidän paljon Kukkosen piirustustyylistä, hahmot ovat hauskan ilmeikkäitä ja suloisia, mutta tarinan luonne ja joidenkin tapahtumien raakuus tasapainottavat tuota näennäistä suloisuutta hyvin. Harmaa väritys toimii myöskin hyvin, ja tällä kertaa en osannut edes kaivata tähän värejä, jotenkin sen verran kivan tunnelman harmaus tarinaan tuo. En kuitenkaan ole jatkossa värejä vastaankaan! Olisi kiva nähdä nämä myös värillisinä, ja kuinka kirjan ilme muuttuisi niiden myötä.

Tykkäsin jo ensimmäisessä osassa siitä, että kaikki ei mene aina ihan putkeen ja ongelmia tulee vastaan. Näin on myös tämän kirjan kanssa, mutta tämä pääsee myös täysin yllättämään kirjan lopussa. Tarinassa uskalletaan mennä sellaisia reittejä myöten, mitkä eivät ole ehkä niitä perinteisimpiä, vaan ovat ennakko-oletusten vastaisia ja yllättävät. Lopetus tosiaan siis yllätti, mutta onneksi vain positiivisesti. Nyt jäinkin kovasti odottamaan jo jatkoa Liljan tarinalle. En voi muuta kuin olettaa, että tätäkin hurjempia seikkailuja on luvassa.

****

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä

(Kunskapens frukt, 2014)

Sammakko, 2016

Suom. Helena Kulmala

143 s.

Arvosana: Neljä kissanpentua

Aiheina ovat tällä kertaa, kirjan nimestäkin jo päätellen, naisen sukuelimet sekä niihin liittyvät kuukautiset ja PMS. Hyvin läheinen aihe siis itsellekin naisena, ja voi kun tämän parissa taas sekä ärsytti että nauratti, Liv osaa herättää tunteita!

Todella mielenkiintoinen aihe ja kirjoitettu hyvin vetävästi ja hauskalla tavalla. Kaikki sarjakuvat eivät ehkä kolahtaneet yhtä hyvin mitä toiset, mutta kokonaisuutena hyvin toimiva kirja. Oli todella kiinnostavaa lukea esimerkiksi siitä, miten sukuelimistä on puhuttu aikoinaan ja sitten taas huomata se, miten miehet ovat tunkeneet mielipiteensä ja nenänsä tähänkin aiheeseen, jopa kirjaimellisesti. 

Kuva: Sammakko

Nousu ja tuho

(Uppgång & fall, 2016)

Sammakko, 2017

Suom. Helena Kulmala

133 s.

Arvosana: Kolme kissanpentua

Nousu ja tuho kertoo yhteiskuntaluokista, varallisuudesta ja sen epäoikeudenmukaisesta jakautumisesta ja kapitalismista. Etukäteen pohdin, että tästä voi tulla jopa lempparini Livin sarjakuvista, sillä aihe on sellainen, mikä yleensä nostattaa itsessäni hyvin vahvoja tunteita. Lopulta en kuitenkaan lämmennyt tälle kovin paljoa.

Aiheet kiinnostivat kyllä ja Livillä oli jälleen kerran todella hyviä ja nerokkaita pointteja, jotka ärsyttivät ja naurattivat, mutta jotenkin aihe jätti aika kylmäksi tällä kertaa. Pari aihetta jopa hieman kyllästytti, eikä oikein nostanut ajatuksia mihinkään suuntaan. Jälleen kirja kyllä opetti minullekin jotain, mutta joku toteutuksessa ei nyt napannut. 

Kuva: Sammakko

Einsteinin vaimo

(Einsteins fru, 2008)

Suom. Helena Kulmala

Sammakko, 2019

139 s.

Arvosana: Neljä kissanpentua

Tämän parissa viimeistään ajattelin, että Liv Strömquist ei kyllä ikinä petä! Tämä osa oli jälleen aivan mahtava, taisin tällä kertaa pitää melkein jokaisesta tarinasta yhtä paljon. Sarjakuva sisältää taas kerran niin oivaltavaa tekstiä ja analyysiä maailman menosta ja esim. sukupuolirooleista, että kaikkien pitäisi lukea nämä. Sarjakuvassa tutustutaan siis naisten historiaan eri tunnettujen julkkisten myötä. Tässä on myös mielestäni hienoin kansi kaikista, jotenkin upea. Allaoleva kuva on Kielletystä hedelmästä.

*****

Alice Oseman: Heartstopper, Vol. 1 & 2

Hodder Children's Books, 2018 & 2019

278 s. & 296 s.

Arvosana: Neljä kissanpentua

Kuulin Heartstoppereista jostain Booktuben maailmasta, ja pelkästään kannen perusteella varasin molemmat osat kirjastosta. Yllätyin alkuun hieman siitä, kuinka hyvin yksinkertaista piirustusjälki olikaan, ja sen takia nämä paksut sarjakuvat luki todella hetkessä. Tyyli on kuitenkin jopa liian yksinkertaista omaan mieleeni, mutta kun siihen tottui, pystyin keskittymään enemmän tarinaan. 

Ensimmäisessä kirjassa tarina on hyvin pitkälti Charlien ja Nickin tutustumista toisiinsa, ensin koulutyön parissa ja myöhemmin rugbyssa. Poikien välille muodostuu epätavallinen ystävyys, mutta asiaa hankaloittaa se, että Charlie on hyvin ihastunut Nickiin, joka taas ei ole osoittanut mitään merkkejä takaisin.

Ensimmäinen osa jää aikamoiseen cliff-hangeriin, huomaa kyllä että näitä ei ole tarkoitettu jaettavaksi kahtia, sillä sarjakuva on ollut alunperin nettisarjakuva. Toinen osa jatkaa siis suoraan siitä, mihin ensimmäinen osa jäi, ja pohdiskeleekin paljon Charlien ja Nickin välistä suhdetta ja nimenomaan Nickin seksuaalisuutta.

Mukavat, aika suloiset ja nopealukuiset sarjakuvat.

******

Kuva: Macmillan

Mariko Tamaki, Rosemary Valero-O'Connell
Laura Dean Keeps Breaking up with me

First Second, 2019

304 s.

Arvosana: Neljä kissanpentua

Mariko Tamakilta olen lukenut aiemmin hänen ja Jillian Tamakin tekemän This One Summer -sarjakuvan, joka oli aivan ihana. Niinpä tartuin innolla Tamakin seuraavaan teokseen, kun siihen törmäsin.

Sarjakuva kertoo Freddystä, joka seurustelee Laura Deanin kanssa, mutta nimensä mukaisesti he tuppaavat eroamaan melko usein. Laura Dean ei ole mikään paras tyttöystävä, ja Freddy jääkin aina itkemään hänen peräänsä, mutta ottaa Laura Deanin aina takaisin, vaikka tämä kohteleekin häntä niin huonosti.

Sarjakuva kertoo tämän suhdedraaman lisäksi myös ystävyydestä melko kipeälläkin tavalla, joka oli mielestäni sarjakuvan paras anti. Päähenkilön henkilökohtainen kasvu on kuitenkin sarjakuvassa pääosassa. Nätti sarjakuva, vaikka alkuun tarina hieman ärsyttikin liikaa. Piirustustyyli on kuitenkin todella suloista ja vaaleanpunaiset yksityiskohdat ihania.

Kuva: Macmillan

Sarjakuvahaasteen koonti

Hurja Hassu Lukija lanseerasi viime vuoden lopulla sarjakuvahaasteen, tarkoituksena innostaa ihmisiä lisää sarjakuvien pariin ja kirjoittamaan niistä. Itsekin tähän tietenkin osallistuin, sillä sarjakuvat ovat jo jonkin aikaa kuuluneet ihan säännölliseen vakiolukemistooni. Heti alkuvuodesta haalinkin monia sarjakuvia lukemistoon, mutta kesän ajaksi niiden lukeminen hiipui ja kiireiden vuoksi vähän kaikki lukeminen jäi. Viime aikoina yritin taas enemmän muistaa lukea sarjakuvia kun haaste alkoi lähentyä loppuaan.

No kuinkas monta sarjakuvaa tämän melkein vuoden aikana tulikaan sitten luettua ja postattua? No vaikka sarjakuvien suurkuluttajaksi itseäni kutsun, en nyt kovin montaa kuitenkaan ehtinyt lukea, mutta kun vertaa itse kirjoihin, niin onhan tuo määrä sitten suuri.

En tosiaan tiennyt itsekään luettujen tai postattujen määrää ennen kuin nyt, ja määrä oikeastaan hieman yllätti, eikä harmi kyllä positiivisesti. Kun laitoin tuon haastetason näkyviin, ajattelin että taisin päästä Muumipeikkoon saakka, mutta jäinkin Agnesiin 11 sarjakuvan määrällä. Agnesia taisin ilmoittautuessanikin arvata, mutta jotenkin luulin silti lukeneeni enemmän.

Ja oikeastaan luinkin enemmän, mutta en vain koskaan postannut niistä sarjakuvista. Kyseessä on Sagan seitsemäs ja kahdeksas osa sekä The Walking Deadin kolmastoista kirja. En ole tainnut aiemmin juuri kirjoittaa noista sarjoista, joten niiden jatko-osia on heti paljon vaikeampi tuoda blogiin asti, kuin tällaisia yksittäisiä sarjakuvia, joita kaikki postaamani ovat. Lisäksi luin jo keväällä Vihan ja inhon internetin, mutta siitä vain aina jäi postaamatta. Koitan saadan sen vielä ainakin kyllä ulos, hieno sarjakuva. Noilla neljällä olisin päässyt Muumipeikkoon asti, mutta ei se mitään. Pääasia että niitä tuli luettua ylipäätään hieman enemmän kuin ehkä normaalisti. 

Luetut sarjakuvat:

Ulla Donner: Spleenish

Kerascoët & Hubert: Beauty 

Paco Roca: Wrinkles 

Tillie Walden: Spinning

Mari Ahokoivu: Oksi 

Kris Keränen: Ahistunu Pupu 

Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti ja Big Mushy Happy Lump

Luke Pearson: Hilda ja kivipeikko 

Denis-Pierre Filippi: Mikki ja hukkunut meri 

Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne

***

Haastetasot

1-2 Aku Ankka
3-5 Jaska Jokunen (Tenavat)
6-8 Fingerpori
9-11 Agnes (Saniaislehto)
12-14 Lucky Luke
15-17 Muumipeikko (Muumit)
18-20 Marv (Sin City)
21-23 Annie (Sailor Moon)
24-26 Tintti
27-29 Batman
30+ Asterix 

Kiitos Hurja Hassu Lukija kivasta haasteesta! Ja katsokaa myös hänen huima kirjalista luetuista!

Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne

Liv Strömquist 

Prinssi Charlesin tunne

(Prins Charles känsla, 2010)

Sammakko, 2017

Suom. Helena Kulmala

132 s.

Jos on yhtään lukenut tänä vuonna kirjablogeja, ei mielestäni ole voinut välttyä kuulemasta Liv Strömquistista. Itselleni hän oli alkuun täysin uusi tuttavuus, mutta nimi tuli kyllä pian hyvin tutuksi. En kuitenkaan suurimman pöhinän aikaan tarttunut hänen teoksiinsa, sillä jotenkin minulle tulee usein jonkinlainen ähky, jos kirjasta puhutaan kaikkialla. 

Onneksi Hurja Hassu Lukijan sarjakuvahaaste innoitti (& suurimman keskustelun laannuttua) lainaamaan nämä ja vihdoin tutustumaan. Tarkoituksena oli lukea kaikki kolme putkeen ja tehdä yhteispostaus, mutta tämä ensimmäinen olikin sellainen pakkaus, että sen jälkeen ei ihan heti pystynyt tarttumaan seuraavaan. Muut ovat kyllä tiukasti lukujonossa yöpöydällä!

Prinssi Charlesin tunne kertoo siis muun muassa parisuhteista ja rakkaudesta, avioliitosta sekä naisen ja miehen valta-asemasta tällaisessa suhteessa. Kirja ravistelee näitä aiheita oikein kunnolla ja kyseenalaistaa monet normit. Kirja on todellinen tietopaketti ja oikeasti itsellenikin todella silmiä avaava kokemus. Valta-asemat toki ovat jo ennestään tuttuja, mutta Strömquist avaa niitä tässä teoksessaan jotenkin tosi selkeästi ja hauskastikin historian kautta. Sitä ymmärtää heti jotenkin paremmin sekä itseään, että tuntemiaan ihmisiä, ja saa myös hieman puhisemaan muutoksen toivossa. Kirja antaa uusia näkökulmia asioihin ja yhteiskunnan rakenteisiin, joita itsekin on pitänyt aika itsestäänselvinä ja pysyvinä, vaikkei ne välttämättä sitä ole tai ainakaan niiden ei kannattaisi olla. 

Kirja on todella hauska, ajatuksia ja jopa niskakarvoja ylös nostattava ja välillä vakavakin. Siinä on nostettu erittäin hyviä pointteja esiin, ja vaikka saatoin joitain ihmetellä ja olla vastaankin, kuten parisuhteista koskevassa osiossa, oli ne kuitenkin argumentoitu ja selitetty hyvin auki. Kirjassa annetaan myös paljon mielenkiintoisia esimerkkejä historiallisista henkilöistä, useimmiten miehistä, joita ei omassa elämässään koskaan haluaisi tavata, hrrr. 

Sarjakuvan paras osio oli mielestäni sen alku, jossa kerrottiin emotinaalisesti etäisistä miehistä ja läheisyyttä kaipaavista naisista, ja kuinka nämä mallit tulevat meille jo lapsena. Esimerkkinä Strömquist mainitsee muutaman tv-sarjan ja niiden mieshahmot. Sitä ei jotenkin itsekään ihan ollut tajunnut, miten kaikki nuo sarjat nojaavat vain yhteen, samaan "ongelmaan"; miehen kamalaan sitoutumispelkoon naisten aina langetessa kuitenkin juuri näiden miesten jalkoihin. Onneksi tällaiset tv-sarjat kuten Miehen puolikkaat tai Seinfeld ovat jo vanhoja, joten sitä ainakin toivoisi että uudemmissa sarjoissa huumoria löytyy muistakin aiheista.

Luin kirjaa aika hitaasti, sillä paketti on aika tiivis ja kuvissa on paljon tekstiä luettavaksi. Puolessa välissä meinasi tulla pieni ähky ja kirja jäi vähäksi aikaa jopa kesken odottamaan. Ei kuitenkaan mitenkään huonouden takia, vaan informaatioähkyn ja myös visuaalisen ähkyn takia. Vaikkei piirustustyyli ole juurikaan omaan makuuni, siihenkin lämpeni loppua kohden. Itse kuvat olivat tarpeeksi asiaa kuvaavia ja hauskojakin, mutta kuitenkin mielestäni sivuosassa verrattuna itse tekstiin ja sanomaan. Se, mikä tässä osassa jäi harmittamaan ja oli myös osasyy ähkyyn, oli kaikkien kuvien mustavalkoisuus. Selasin muita kirjoja (Kielletty hedelmä ja Nousu ja tuho) ja niissä näytti olevan myös värillisiä kuvia siellä täällä, mikä olisi tässäkin ollut kiva juttu.

Liv Strömquist kirjoittaa ihan hurjan hyvin, kiinnostavasti ja ymmärrettävästi ja vieläpä huumorin kautta. Tutustumisen arvoinen ehdottomasti, vaikkei tämä nyt ihan ehkä parhaita lukukokemuksia ollutkaan. Odotan kuitenkin paljon hänen muilta teoksiltaan.

Muualla: Bookishteaparty, Kirjanurkkaus, Oksan hyllyltä, Bibbidi Bobbidi Book

Arvosana: Kolme kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin

Sarjakuvahaaste

Sarjakuvia: Mikki ja hukkunut meri & Hilda ja kivipeikko

Luke Pearson
Hilda ja kivipeikko
(Hilda and the Troll, 2013)
Sarjakuvakeskus, 2013
Suom. Heikki Kaukoranta
35 s.

Hilda on nuori tyttö, joka rakastaa oleilla luonnossa, nukkua teltassa sateella ja luonnostella vihkoonsa erilaisia kiviä. Eräänä päivänä hän löytää kiven, joka näyttää ulkomuodoltaan aivan kivipeikolta. Peikko pelottaa Hildaa, joten hän päättää laittaa roikkumaan sen nenänpäähän kellon, joka varoittaa jos peikko aikoo lähteä liikkeelle, ja pian alkaakin kuulua kellon kilinää.

Piirustustyyli on mukavan simppeliä, mutta ehkä omaan makuuni hieman liian pelkistettyä ja tavallaan "lastenkirjamaista", olisin kaivannut kuviin lisää yksityiskohtia. Hahmot ovat kuitenkin oikein suloisen näköisiä, varsinkin Hildan lemmikkikettu Nuppi, jolla on pienet sarvet. Kirjan värityksestä pidin sen sijaan paljon. Kirja on täynnä kauniita murrettuja sävyjä, ja kansikin on jo jotenkin seesteisen oloinen. Vuoristomaisema ja tuon paikan tunnelma tulevat hyvin esille värityksen kautta.

Harmillisesti sarjakuva ei loppujen lopuksi ehtinyt nostaa juuri minkäänlaisia tunteita tai ajatuksia esille, kun se jo loppui. Sarjakuva on ehkä hieman liian lyhyt luettavaksi sellaisenaan, olisin voinut lukea tähän perään vielä ainakin pari itsenäistä kertomusta lisäksi ja silloin tämä olisi ollut hyvä. Omissa kansissaan sarjakuva tuntuu lyhyelle, mutta esimerkiksi lapsille varmasti oikein passelin pituinen.

Muualla: Yöpöydän kirjat, Notko, se lukeva peikko

Arvosana: Kolme kissanpentua

Sarjakuvahaaste

*****

Denis-Pierre Filippi, Silvio Camboni, Gaspard Yvan

Mikki ja hukkunut meri

(Mickey et l'océan perdu, 2018)

Suom. Saara Pääkkönen

Sanoma, 2018

60 s.

Sarjakuva sijoittuu steampunk-henkiseen maailmaan, jossa Mikki, Minni ja Hessu ovat jonkinlaisia keksijöitä, jotka kiertävät ilma-aluksellaan etsimässä harvinaista ja kallisarvoista koralliinia merien pohjasta. Musta Pekka on kuitenkin aina heidän kintereillään viemässä löydökset heidän nenän edestä. Mikki kumppaneineen päätyy lopulta erään löydöksensä vuoksi tiedemies Ykskorvan luo, joka hävittää meren painovoiman.

Rakastin joka hetkeä tämän sarjakuvan parissa! Koko kirja on värien ilottelua ja jokaisessa ruudussa on paljon yksityiskohtia. Kuvat ovat pehmeitä, sillä missään ei ole kovia, mustalla tehtyjä ääriviivoja. Värejä on joka lähtöön ja ne ovat ehdottomasti tämän sarjakuvan parasta antia, vaikkei missään muussakaan ole mitään vikaa. Väritys vaan tuo koko kirjan ja tarinan eloon, sillä jokaista sivua voisi jäädä ihastelemaan pidemmäksikin aikaa. Hahmot ovat ilmeikkäitä ja yksityiskohdat maailmassa tuovat siihen sekä syvyyttä että kiinnostavuutta.

Tarina itsekin on mielestäni kivan omaperäinen ja mielikuvituksellinen sekä hauska. Kirja on jaettu lyhyisiin kappaleisiin, jotka vievät tarinaa hyvin eteenpäin. Koko ajan sattuu ja tapahtuu, tylsää hetkeä ei kirjassa ole. Mahtuu siihen myös muutamia erikoisia juonenkäänteitäkin, joita en osannut kirjan avatessani arvata. 

Mikki on aina ollut yksi suosikkihahmojani, mutta en ole vuosiin lukenut mitään hänen seikkailujaan. Tämä oli kyllä ehdottomasti yksi parhaista Mikki-seikkailuista, ja täytyykin etsiä muita sarjan osia käsiin.

Muualla: Oksan hyllyltä, Kirjakaapin avain

Arvosana: Viisi kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 23. Kirjassa on mukana meri

Sarjakuvahaaste

Sarjakuvia: Ahistunu Pupu ja Sarah's Scribbles

Tästä loppukuusta taitaa tulla aikamoinen sarjakuvakuukausi lähenevän sarjakuvahaasteen lopun ansiosta. Yöpöydällä roikkuu suuri pino eri sarjakuvia kirjastosta, jotka pyrin lukemaan ja myös postaamaan mahdollisimman pian. Tässä muutama ensimmäinen pinon päällimmäinen sarjakuva!

Kris Keränen

Ahistunu Pupu 2: Elämä on mut siihen tottuu

Arktinen Banaani, 2017

62 s.

Ahistunu Pupu kertoo nimensä mukaisesta pupusta, joka on hyvin ahdistunut kaikesta. Ahistuneen pupun lisäksi sarjakuvassa on Ahistava pupu, joka tekee Ahistuneen pupun elämästä aika vaikeaa. Ahdistavia tilanteita voi olla esimerkiksi soittaminen puhelimella tai ylipäätään ulos lähteminen, kaupassa asiointi tai vain pelkkä oleminen.

En ole lukenut aikaisempaa Ahistunutta pupua, mutta en kokenut että se haittasi. Sarjakuvassa on yksittäisiä lyhyitä strippejä eri tilanteista, joissain tarina ikään kuin jatkuu muutaman stripin verran saman aiheen parissa tai samojen hahmojen kanssa, kuten Kivan kisun kanssa keskustellessa. Piirustustyyli on ihan kivan näköistä, hahmot ovat suloisia ja ilmeikkäitä.

Kirjassa on ihan hyvin kuvailtu sitä, miten ahdistuneena kaikki vain pyörii päässä vastaan ja mikä tahansa muiden mielestä pienikin asia voi olla hyvinkin ahdistavaa, joskus ilman syytäkin. Lopulta en kuitenkaan itse oikein kovin viihtynyt tämän sarjakuvan parissa, valitettavasti. Olen itsekin hyvin helposti ahdistuva ihminen ja koin monissa kohdissa kyllä samaistuvani pupun tunteisiin tai tilanteisiin, mutta jotenkin kirjan sävy tuntui niin synkälle ja toivottomalle, että siihen puutui aika pian ja, ironista kyllä, itse lukemisestakin tuli jopa vähän ahdistavaa.

Arvosana: Kaksi kissanpentua

Sarjakuvahaaste

Ahistuneen Pupun jälkeen tartuin toiseen, hieman samantyyppiseen sarjakuvaan, joka kuitenkin oli minulle aiemmin jo jokseenkin tuttu, eli Sarah Andersenin Sarah's Scribbles -kokoelmiin. Ja nämä eivät onneksi enää ahdistaneet vaan vain naurattivat!




Sarah Andersen

Aikuisuus on myytti, "Sarah's Scribbles" -kokoelma (Adulthood Is a Myth 2016)

Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2017

Suom. Aura Nurmi

109 s. 

Big Mushy Happy Lump

Andrews McMeel Publishing, 2017

125 s.

Olen törmännyt Sarah Andersenin sarjakuviin netissä jo pitkään, mutta vasta nyt sain aikaiseksi lainata nämä itse kirjat ja lukea kerralla enemmänkin. Lainasin sekä englanninkielisen että suomenkielisen käännöksen, ja täytyy sanoa että molemmin päin sarjakuvat toimivat erittäin hyvin. Suomenkieliseen ehti tottua ensimmäisen kirjan parissa, joten oli hassua hypätä seuraavaksi englanninkielisen pariin, mutta tottumiseen ei mennyt kuin pari sivua.

Andersenin sarjakuvat ovat yksinkertaisia pieniä tarinoita niin ikään ahdistuksesta, mutta myös paljon arkipäiväisemmistä asioista, kuten kaikista mahdollisista aikuisuuden vaikeuksista, itsetunnosta, naiseudesta, introverttiydestä ja sosiaalisista suhteista ja tilanteista. Tilanteet vaihtelevat hyvin laidasta laitaan ja ovat todella samaistuttavia ja hauskoja. Muistan nauraneeni monta kertaa tämän kanssa ääneen löytäessäni strippien joukosta todellisia helmiä, joidenkin kuvaten itseäni tai kohtaamiani tilanteita täydellisesti.

Sarjakuva on myös piirretty todella hauskasti, juuri sellaisella tavalla mikä vain toimii itselleni ainakin mainiosti. Tyyli on hyvin yksinkertaista ja suloistakin, nimensä mukaisesti "scribbles" tyyppistä piirrustelua, joka kolahtaa juuri sen yksinkertaisuuden ja lähestyttävyyden vuoksi.

Nämä Andersenin sarjakuvat voisin hankkia omaan hyllyynkin, näitä olisi kiva selailla silloin tällöin kun kaipaa jotain huvitusta ja ehkä jopa vertaistukea elämän pieniinkin haasteisiin. Sarjakuvat ovat hauskoja ja ihania, ehdottomasti suositukseni niille, näihin ei kyllästy ihan heti.

Arvosana: Viisi kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 16. Kirjassa luetaan kirjaa (lempparikohtia kirjassa!)

Sarjakuvahaaste

Mari Ahokoivu: Oksi

Mari Ahokoivu: Oksi

Asema, 2018

367 s.

Luin vuosia sitten Ahokoivun sarjan Talviunta 1-3, ja muistaakseni pidin siitä, varsinkin viimeisestä osasta. Osat olivat todella lyhyitä ja tarinat niissä hieman irrallisia toisistaan, mutta tyyli oli jo silloin tosi mieleenpainuva ja nätti. Harmillisesti en muista tuota Talviunta-sarjaa enää kovin, mutta tunnelma ja jotkut yksittäiset tarinat ovat jääneet mieleen. Olen myös muistelevinani, että osa Oksin hahmoista on jo näkynyt Talviunta-tarinoissa, mutta täysin varma en ole. Seuraavalla kirjastokäynnillä aion vilkaista Talviunta-sarjaa vielä uudelleen.

Oksia on oikeastaan aika vaikea kuvailla, ja mielestäni se onkin helpoin sisäistää vain lukemalla ja kokemalla tarina itse. Tarinaa ymmärtää koko ajan paremmin mitä pidemmälle lukee, sillä aika ajoin Sotka selittää, mitä on tapahtunut. Mutta koska Oksin tarina on sen verran erikoinen ja lähinnä kuvin kerrottu, jäi minultakin varmasti jotain tajuamatta. Yritän parhaani kertoa tästä jotain, paljastamatta kuitenkaan liikaa.

Oksi siis kertoo vanhan suomalaisen mytologian pohjalta karhun synnystä. Alkusivulla on Karhun syntylaulu -runo, ja lyhyessä prologissa nähdään, kuinka karhu on tullut taivaasta Emuun huomasta salaa maan pinnalle. Emuu on siis kaikkien nisäkkäiden äiti, kuten takasivun viitteessä selitetään. Karhulla on nyt omia poikasia, joista yksi on kuitenkin hyvin erilainen kuin muut. Hän on toisille vain Parka, pienen liekin näköinen olento, joka oppii Sotkan avustuksella laulamaan erikoisia, koukeroisia säkeitä ja luomaan näin tulta. Emuun, Sotkan, Karhun ja Paran lisäksi tarinassa on myös Mana, joka on luonut koko metsää uhkaavia varjoja.

Sarjakuva on ensinnäkin ihan hurjan kaunis. Ruudut muodostuvat kauniista vesivärikuvista ja rajautuvat yleensä puihin, tai välillä koko sivu on yhtä suurta kuvaa. Teos on suurimmaksi osaksi täynnä synkkiä harmaan ja mustan sävyjä, mutta siellä täällä nähdään myös kauniita ja värikkäitä revontulia ja keltaista korostamassa lauluja, tulta ja Sotkan kertomia tarinoita. Muodot ovat lempeän pyöreitä ja pehmeitä ja puhekuplat sopivat kuvien tyyliin hyvin. Sarjakuvassa on melko vähän tekstiä ja puhetta, välillä on monta aukeamaa ilman mitään tekstiä, välillä sitten taas enemmän. Tämä sopii teoksen tunnelmaan mielestäni hyvin, teos antaa kuvien kertoa tarinaa.

Toiseksi tarinaa on helppo lukea ja seurata, se soljuu eteenpäin ja kirjan lukee hetkessä, jos ei unohdu ihastelemaan kuvia. Välillä keltaisista laulukoukeroista oli hieman hankala saada selvää, mutta englanninkieliset käännökset sivujen alareunassa helpottavat onneksi tätä ja niistä pystyy lukemaan mitä koukeroissa sanotaan. Luin muutenkin välillä huvikseni englanninkielisiä käännöksiä, sillä oli mielenkiintoista nähdä, miten jotkut kohdat oli käännetty, saako niistä samanlaisen kuvan ja tunnelman kuin alkuperäisestä, ja mielestäni Silja-Maaria Aronpuro on tehnyt käännökset taidokkaasti.

Tarina on muutenkin todella kaunis ja melankolinen, täynnä synkkiä sävyjä muutenkin kuin vain kuvien muodossa. Tällaiset melankoliset ja synkät aiheet tuntuvat aina uppoavan minuun todella hyvin ja kun siihen vielä yhdistetään kaunis kuvitus ja väritys, paketti on valmis. Loppujen lopuksi se on kaikessa raakuudessaankin kaunis kertomus, tai kuten takakannessa sanotaan, laulu äidistä ja tyttäristä.

Arvosana: Viisi kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta

Sarjakuvahaaste

Tillie Walden: Spinning

Tillie Walden

Spinning

First Second, 2017

400 s.

Spinning on omaelämäkerrallinen sarjakuva, joka kertoo Tillie Waldenin nuoruudesta. Waldenin lapsuutta ja nuoruutta ohjasivat lähinnä hyvin vaativat ja aikaa vievät taitoluisteluharjoitukset, aina aamuisin ennen auringonnousua kuin myös myöhään illalla koulun jälkeen. Ja vaikka luistelulla on kirjassa pääpaino sen ollessa aina taustalla, aina mielessä, tavallaan kyse ei kuitenkaan ole siitä. Luistelun ohella kirja kertoo myös ainakin täydellisyyteen pyrkimisestä, homoseksuaalisuudesta, koulukiusaamisesta, kilpailemisesta, ystävyydestä ja perhesuhteista. 

Tavallaan kirjassa ei edes tapahdu kovin paljon, elämä vain rullaa koulun ja luistelun ympärillä heitellen välillä iloisempiin hetkiin, välillä huonompiin. Siellä täällä näkyy katkelmia perhesuhteista, ystävistä ja ensi-ihastuksista, Waldenin homoseksuaalisuuden ollessa koko ajan taustalla hänen piilotellessa asiaa pitkään. Sarjakuva vie mukanaan hienosti, on jotenkin erikoista päästä näkemään näin henkilökohtainen tarina omistautumisesta täysin jollekin lajille, jonka parissa ei loppujen lopuksi edes viihdy.

Spinning on visuaalisesti oikein kaunis. Piirustustyyli on nättiä ja simppeliä, korostamatta yksityiskohtia vaan tuomalla ennemmin esiin tunnelmaa. Walden sanookin lopussa, ettei hänelle ollut tärkeää saada kaikkia yksityiskohtia oikein, eikä hän siksi katsonut sarjakuvaa tehdessään mitään vanhoja valokuvia tai vieraillut paikoissa. Hänelle oli tärkeää juuri oman muistin pohjalta työstäminen. Koko sarjakuva on tehty sinisävyisellä musteella, mutta siellä täällä on käytetty kirkkaankeltaista, joka tuo kivan vivahteen, korostuksen sivuihin. Katse kiinnittyy heti noihin keltaisiin yksityiskohtiin, jotka useimmiten kuvaavat valoa.

Vaikka Walden on vasta 22-vuotias, osaa hän kertoa nuoruudestaan ja kokemuksistaan uskottavalla ja kauniilla tavalla, ja todistaa hienosti mielestäni sen, ettei kukaan ole liian nuori kirjoittamaan omaelämäkertaa. Tarinassa on syvyyttä ja se raapaisee monia teemoja, ehkä sellaisiakin, joita en itse tarinasta napannut, joihin voi lukiessa samaistua.

Spinning on kaunis tarina kauniissa ulkoasussa, sisältäen sekä kevyitä, että vakavia ja tärkeitä aiheita. Kansi ja värimaailma muistuttavat paljon This One Summer -sarjakuvaa, ja tavallaan tarinassakin on samoja piirteitä. Itse kertomuksesta kuitenkin tulee itselle mieleen myös Alison Bechdelin Hautuukoti, näissä on mielestäni samanlaista melankolisuutta.

Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 12. Sarjakuvaromaani

Sarjakuvahaaste

Paco Roca: Wrinkles

Paco Roca

Wrinkles

Knockabout, 2015 (2007)

104 s.

Ernest on vanha mies, joka alkaa pikkuhiljaa unohdella asioita. Hänen poikansa ei jaksa enää isäänsä ja passittaa tämän vanhusten hoitolaitokseen, vaikka Ernest laittaakin vastaan. Vanhainkodissa Ernest tapaa jos jonkinlaisia muita vanhuksia, joista tulee hänen ystäviään, tai ainakin jonkinlaisia tuttuja. Ihmisiä, keiden kanssa hänen nyt vaan täytyy elää ja olla päivästä toiseen. Huonetoverinsa avustuksella Ernest yrittää peitellä muistinsa huononemista hoitajilta.

Wrinkles on toisaalta lämmin kertomus ystävystyneistä vanhuksista, täynnä hellyyttäviä yksityiskohtia, pieniä arkipäivän asioita vanhainkodissa. Toisaalta se taas on hyvin surullinen tarina Alzheimerista ja muistin heikkenemisestä sekä läheisten kaipuusta. Päivät seuraavat toisiaan aina samanlaisina, samat ihmiset ympärillä. Kunnes joku ei ehkä enää olekaan siinä vieressä, joku johon on ehtinyt jo tottua.

Sarjakuvassa on ihanan simppeli piirustustyyli ja väritys. Ei tällaiseen tarinaan tarvita enempää. Jokainen hahmo on omannäköisensä ja heidän taustatarinoihinsa ja kuvitelmiin on hienoa päästä tutustumaan, vaikka osasta tuleekin haikea ja hieman surullinenkin fiilis. Sairauksille, kuten Alzheimerille kun usein ei voi mitään eikä sitä oikein voi estää.

Wrinkles on suomennettu vuonna 2010 nimellä Ryppyjä ja sarjakuvasta on tehty myös samanniminen animaatioelokuva.

Muualla: Oksan hyllyltä, Mari A:n kirjablogi, Kirjojen keskellä

Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo
Sarjakuvahaaste

Kerascoët & Hubert: Beauty

Kerascoët, Hubert

Beauty

NBM Publishing, 2014

150 s.

Beauty voi vaikuttaa nimensä ja kantensa perusteella perinteiseltä prinsessa-sadulta, jossa hyvät haltijattaret toteuttavat toiveita ja prinsessa saa prinssinsä. Noh näitäkin asioita kirjassa toki tapahtuu, mutta tarina ei kuitenkaan ole lainkaan kuten perinteiset sadut, vaan kertoo paljon synkemmän ja raadollisemman prinsessa-tarinan.

Coddie on ruma tyttö. Niin itsensä, kuin kaikkien muidenkin mielestä. Hän on äitinsä kanssa tädillään töissä ja perkaa kaloja päivittäin, jonka takia kalojen haju on tarttunut Coddieen lähtemättömästi. Coddieta kiusataan ja hän on hyvin onneton, joten kun hän sattuu kyynelillään muuttamaan sammakon haltijattareksi, hän toivoo tältä oitis kauneutta. Haltijatar toteuttaa Coddien toiveen, ja siitä päivästä eteenpäin Coddie näyttäytyy kaikille muille ilmiömäisen kauniina, mutta on oikeasti edelleen oma hörökorvainen itsensä. Hän on kuitenkin muiden mielestä niin kaunis, että miesten on vaikea pitää näppinsä erossa. Vaikeaa ja oikeastaan mahdotonta, miehet menevät suorastaan sekaisin hänen kauneudestaan. Kauneus johdattaa Coddien jopa kuningattareksi asti, mutta silti kauneudesta tuntuu aina olevan enemmän haittaa ja kirousta kuin hyötyä.

Sarjakuva on aika erikoinen, enkä ole ihan varma mitä mieltä siitä olen. Kaikki sarjakuvan hahmot ovat aika epämiellyttäviä; Coddiesta tulee kauneutensa myötä hyvin pinnallinen ja rasittava, mikään ei kelpaa hänelle ja kauneudestaan ja vallastaan huolimatta Coddie on epävarma, ja hänestä tulee hyvin riippuvainen miesten huomiosta. Sarjakuvassa on myös todella paljon jos jonkinlaisia epämiellyttäviä tapahtumia, kuten paljon seksuaalista häirintää ja jopa raiskauksia, joista Coddie kauneutensa johdosta joutuu kärsimään. Lisää synkkyyttä tarinaan tuovat monet murhat, sodat, kidnappaukset ja kaikenlainen kateus ja inho, joka hahmoista huokuu. Onneksi tarinan edetessä Coddie alkaa ymmärtää sekä oman vahingoittavan käytöksen, että kirouksensa aiheuttamat vahingot, ja yrittää päästä ongelmasta eroon.

Sarjakuvan pääpointti tuntuukin siis olevan aika klassinen varo mitä toivot, sillä Coddien toive todella on suuri kirous sekä hänelle että monille muille. Rumat ovat onnettomia, mutta kauneuskaan ei takaa onnellisuutta. Kauneuden takia kaikkien miesten on pakko päästä koskemaan Coddieen, mutta kun heille selviää hänen todellinen ulkonäkönsä, asia yhtäkkiä muuttuukin. Rumia ei siis raiskata, vai?

Ei sarjakuva mikään kauhean huono ollut, loppujen lopuksi pidin siitä kyllä. Coddie onneksi kasvaa tarinan aikana pitelemänsä vallan mittoihin, ja sarjakuvan lopetus oli mielestäni melko onnistunut. Piirustustyyli on hauska ja erilainen, ja kirja on täynnä kauniita värejä. Haltijattaret, kiroukset ja erikoinen tarina veivät kyllä ihan mukanaan, ja kyllä tämän luki nopsaan, mutta ei tämä mielestäni ihan ongelmatonkaan sarjakuva ole.

Arvosana: Kolme kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 41. Valitse kirja sattumanvaraisesti
Sarjakuvahaaste

Ulla Donner: Spleenish

Ulla Donner

Spleenish

S&S, 2017

Suom. Sinna Virtanen

150 s.

Kun näin Spleenishin ensimmäisen kerran Katrin blogissa, tiesin että haluan lukea tämän, sillä niin läheltä omaa elämää sarjakuva tuntui kulkevan. Vaan liippasiko sittenkään ihan niin läheltä?

Spleenish on sukupolvikertomus nuoren ihmisen näennäisen ongelmallisesta ja tyhjästä elämästä nykymaailmassa. Kaikkia pitäisi miellyttää, mutta mitä jos ei miellytä itse itseään? Pitäisi olla tietynlainen, osata juuri tiettyjä taitoja ja olla kiinnostunut juuri tietyistä asioista, mutta aina tietenkin tyylikkäällä, erilaisella, mutta ei liian erilaisella tavalla. Epäonnistuminen ja paineet olla oma itsensä pelottavat. Mieli on synkkä ja mikään ei kiinnosta, vaikka samalla asiat ovat kuitenkin aika hyvin.

Donner kirjoittaa hyvin, ja kyllä minä monesti tämän äärellä hymähtelinkin. Sarjakuva on hauska itseironinen kertomus siitä, miten hankalaa kaikki nyt vaan on, olemalla samalla hieman ärsyttäväkin. Tätä lukiessa sekä naureskelin tunnistaessa tarinasta itseni ja ystäväni, että kurtistavan kulmiani hetkille, jolloin en ihan ollut mukana tai jotka eivät vain kolahtaneet.

Sarjakuvan kuvitus on räikeän kirkkaan oranssia, mutta se ei oikeastaan ihme kyllä saanut minua pelästymään, vaan päinvastoin kiinnostumaan teoksesta vielä enemmän. Aika ärtsyhän se kyllä oli, mutta siihen ehti tottua jo alkusivuilta lähtien. Sen sijaan itse piirustustyyliin en oikein tottunut missään vaiheessa, vaan vielä loppumetreilläkin se sai pieniä puistatuksia aikaan. Se on todella kärkästä ja terävää, linjat ovat yksinkertaisia, mutta aina jotenkin liioiteltuja. Varsinkin ihmisten raajat, erityisesti sormet ja varpaat tuntuivat olevan teräviä mutkia täynnä, ja jotenkin se ällötti minua todella paljon.

Loppujen lopuksi en oikein tiedä mitä mieltä olen tästä teoksesta. Se on kiinnostava ja toisaalta aika lähellä sitä kuplaa, jossa itsekin elän, mutta sitten taas toisaalta aika kaukana. Mutta eihän kaiken tarvitsekaan täysin istua omaan elämään, ja tunnistan kyllä itseni tarinasta osittain, jonka ansiosta siitä edes jotenkin nautin, ja se riittää minulle.

Spleenish on myös Sarjakuva-Finlandia-ehdokas, ja voittaja julkistetaan nyt perjantaina 23.3. Tampere Kuplii -tapahtumassa.

Muualla: Mitä luimme kerran, Ei vain mustaa valkoisella, Pieni kirjasto, Reader, why did I marry him?, Eniten minua kiinnostaa tie

Arvosana: Kolme kissanpentua

Helmet-haaste 2018: 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

Sarjakuvahaaste

Wonder Woman, Vol. 2: Year One

Greg Rucka, Nicola Scott

Wonder Woman, Volume 2: Year One

DC Comics, 2017

168 s.

En ole aiemmin ollut juurikaan kiinnostunut Wonder Womanista, jotenkin se on vaikuttanut aika vanhanaikaiselta sankarilta, vaikka toki ylipäätään naissupersankarin olemassaolo on ilahduttanut. Uusi Wonder Woman elokuva kiinnosti kuitenkin jonkin verran, ja sen nähtyäni minusta tulikin jo vannoutunut WW-fani.

DC lanseerasi koko universuminsa uudelleen muutama vuosi sitten nimellä DC Universe Rebirth, mukaan lukien siis Wonder Womanin. Tämä uudelleenlanseeraus kertoo Wonder Womanin sarjakuvissa kahta eri tarinaa yhtä aikaa; parittomat osat, ensimmäisestä osasta lähtien kertovat tarinaa "The Lies", jossa Diana saa selville, että aiemmat tapahtumat ovatkin olleet vain illuusiota. Nämä parilliset osat taas kertovat jälleen hieman uudistetun Wonder Womanin alkuperäistarinan, eli kuinka Dianasta tuli kaikkien tuntema Wonder Woman.

Tarina on lähes sama kuin elokuvassa, alkaen lyhyellä esittelyllä Themyscirasta, Amatsonien salaisesta saaresta ja Dianasta. Pian saarelle rysähtää lentokone, jonka ainoan selviytyjän Steve Trevorin mukaan Diana lopulta lähtee pelastamaan muuta maailmaa, Men's Worldia. Lähteminen tarkoittaa kuitenkin sitä, ettei Diana voi koskaan enää palata Themysciraan. Muuhun maailmaan saapuminen on hieman ongelmallista, sillä kielimuuri Dianan ja muiden välillä on suuri, kunnes paikalle saapuu tulkki Barbara Ann Minerva. Pian Amatsonien jumalat tulevat myös apuun antaen Dianalle erityisiä supervoimia, kuten supervahvat voimat ja eräänlaisen lentokyvyn. Dianan vielä opetellessa maailman tavoille, eräässä kauppakeskuksessa käynnistyy terrori-isku, Dianan joutuessa sen kaiken keskelle. Tästä alkaa terroristien suunnitelmien ja taustalla olevan vihollisen selvittäminen yhdessä Steven ja Barbara Ann Minervan kanssa.

Pidin sarjakuvasta oikein paljon. Tarina oli tuttu jo elokuvasta, mutta jotain uuttakin sarjakuva siihen onneksi toi, kuten muutamia uusia hahmoja. Nicola Scottin piirustustyyli on todella silmää miellyttävä, jonka takia alunperin juuri tästä osasta halusin näiden sarjakuvien lukemisen aloittaakin. Sarjakuvassa on pehmeitä linjoja ja näyttäviä värejä, se todella kutsuu lukemaan. Koska tämä oli sen verran kiinnostava, mutta kuitenkin aika tuttu tarina, ajattelin tulevaisuudessa hakeutua myös toisen tarinalinjan pariin.

Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste (2017): 21. Sankaritarina

Viimeksi luettuja sarjakuvia

Kesän aikana ja erityisesti eri maratoneilla luin jälleen monia sarjakuvia. Useimpien lukemisesta vaan alkaa olla jo aika pitkä aika, eikä kirjojen tapahtumat ole mitenkään kirkkaasti enää mielessä, joten omia postauksia niistä on hieman vaikeaa tehdä. Siispä tässä kaikki sarjakuvat yhteispostauksessa, sillä muutaman sanan haluan jokaisesta silti sanoa.

Alison Bechdel

Hautuukoti. Tragikoominen perheeni

(Fun Home: A Family Tragicomic, 2006)

Like, 2009

Suom. Taina Aarne

238 s.

Olin kuullut tästä sarjakuvasta vain pelkkää hyvää, ja varsinkin Katrin ylistyssanat saivat minut lainaamaan ja lukemaan tämän. En ehkä rakastunut kirjaan aivan niin palavasti kuin Katri, joka tituleeraa tätä ehkä parhaimmaksi sarjakuvaksi mitä on lukenut, mutta kyllä minäkin tästä pidin, lopulta. 

Sarjakuva on omaelämäkerrallinen kasvutarina perheestä, kipeästä isä-tytär-suhteesta, seksuaalisuudesta ja sen peittelystä ja hyväksymisestä. Se on hyvin aito, melankolinen ja osin raadollinenkin kuvaus yhdestä perheestä, mutta kaikkea sitä hieman pehmentää kirjassa koko ajan läsnä oleva hienovarainen musta huumori.

Alkuun tarina ei oikein saanut minua puolelleen; koin alun vähän vaikeaselkoiseksi ja välillä hieman tylsäksikin. Piirustustyyli on myös aika erilainen mihin olen tottunut, varsinkin sen haalea väritys teki kaikista ruuduista hieman liian samanlaisia ja lukeminen oli aika työlästä, minkä lisäksi ruuduissa oli paikoin paljonkin tekstiä. Tyyliin kuitenkin tottui pian, ja puolen välin jälkeen aloin aidosti kiinnostua tarinastakin, ja lopussa pidin siitä jo paljon. Lempisarjakuvaksi tämä ei noussut, mutta lukemisen arvoinen ehdottomasti.

Muualla: Kirsin kirjanurkka, Oksan hyllyltä, Lukuisa, Todella vaiheessa

Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste: 39. Ikääntymisestä kertova kirja

***

Tove Jansson

Muumit: Sarjakuvaklassikot II

(Mumintrollet II & Mumintrollet III)

WSOY, 2009

85 s.

Ensimmäinen ikinä lukemani Muumi-sarjakuva! Aika uskomatonta ottaen huomioon miten paljon pidän muumeista. Ensimmäistä osaa ei ollut kirjastossa, joten täytyi tyytyä vain toiseen osaan. Oli mukavaa nähdä jo muumimukeista tuttuja kuvia sarjakuvien sivuilla, nähdä ne omassa alkuperäisessä kontekstissaan. Sarjakuva toi muumeihin myös paljon enemmän syvyyttä; muumit ovat välillä hyvinkin synkkämielisiä, vihaisia ja kulmikkaita, aivan erilaisia kuin tuntemassamme tv-sarjassa. Kirja on täynnä hullunkurisia tapahtumia, todella hauskoja lausahduksia sekä hellyttäviä kohtauksia.

Sarjakuvassa on neljä tarinaa, kaikki ihanan omanlaisiaan seikkailuja. Vaarallisessa talvessa muumit eivät halua nukkua talviunta, ja kohtaavat talven kylmyydessä hyvin kilpailuhenkisen herra Virkkusen ulkoiluyhdistyksestä. Kuvitteluleikissä muumit tutustuvat rouva Vilijonkkaan ja tämän tottelevaisiin lapsiin, sekä Muumimamman palkkaamaan huolestuneeseen Miskaan. Talonrakennuksessa Muumipeikko päättää rakentaa itselleen oman talon ja muumit saavat vieraakseen Mymmelin äidin ja liudan lapsia, mukanaan myös Pikku Myy. Aloitamme uuden elämän -tarinassa profeetat saavat muumilaakson asukkaat elämään täysin erilaista elämää, joka ei kuitenkaan sovi ihan kaikille.

Muualla: Hurja hassu lukija, Jokken kirjanurkka, Villasukka kirjahyllyssä

Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste: 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta

Joe Hill, Gabriel Rodriguez

Locke & Key, Vol. 4: Keys to the Kingdom

Locke & Key, Vol. 5: Clockworks

Locke & Key, Vol. 6: Alpha & Omega

IDW Publishing, 2014

152 s., 160 s. & 192 s.

Kirjoitin aikoinaan Locke & Keyn ensimmäisestä osasta, mutta jostain syystä toisesta ja kolmannesta en kirjoittanut. Luin maratonilla neljännen ja viidennen osan, ja nyt vihdoin sarjan päättävän, kuudennen osan. Locke & Key on kauhusarjakuva, joka on täynnä kauheita tapahtumia, kuolemia ja epäluonnollisia asioita, olematta kuitenkaan oikeasti pelottava. Se on hyvin kiinnostava, otteessaan pitävä ja koko ajan juoneltaan hurjasti kehittyvä sarjakuva. Sitä ei ole myöskään turhaan pitkitetty monilla osilla, vaan se on osattu lopettaa hyvissä ajoin, joten paketti tuntuu hyvin suunnitellulle ja kasassa pysyvälle.

Locken perhe on muuttanut aiemmin suvulle kuuluneeseen Keyhouse-taloon, jossa alkaa tapahtua paljon kummallisia, pelottavia ja vaarallisia asioita nuorten löytäessä erilaisia avaimia talostaan. Kaikkien avaimien tarkoitusta ei heti tiedetä, mutta pian nuoret huomaavat jonkun muunkin olevan hyvin kiinnostunut avaimista. Tämä demoninainen jahtaa avaimia hinnalla millä hyvänsä, nuorten yrittäessä pysyä tapahtumissa perässä ja pitää samalla oma arkielämänsä kasassa. 

Tätä sarjaa on helppo suositella. Se on todella mielenkiintoinen ja tapahtumarikas, ja eri avaimet ja niiden käyttötarkoitukset ovat hyvin mielikuvituksellisia ja tuovat juoneen paljon mahdollisuuksia, joita myös käytetään hyvin. Piirustustyyli ei ole ihan omaa silmää miellyttävin, mutta siihen tottuu ja se tavallaan sopii koko tarinaan. Viimeinen osa on pitkä ja täynnä draamaa, ja loppu oli hyvin palkitseva. Tarinaan ja hahmoihin ehtii kuuden kirjan aikana kiintyä, ja jotkut tapahtumat todella nostivat jo tunteita esiin. Kannattaa ehdottomasti tutustua jos yhtään kiinnostaa, näin monipolveisia ja monimutkaisia sarjakuvia olisi kiva lukea enemmänkin.

Arvosana: Vol. 4 & Vol. 5: Neljä kissanpentua, Vol. 6: Viisi kissanpentua

Helmet-haaste: 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö

Mariko Tamaki: This One Summer

Mariko Tamaki, Jillian Tamaki

This One Summer

Groundwood Books, 2015

320 s.

Rose matkustaa perheensä kanssa kesäksi mökille Awago Beachille, missä he ovat jo vuosia viettäneet kesät. Awagossa Rosea odottaa jo Windy, häntä puolitoista vuotta nuorempi tyttö, joka on Roselle kuin pikkusisko. Uimisen, tanssimisen ja juoruilun ohella tytöt puhuvat myös seksistä ja seksuaalisuudesta. Lähikaupassa työskentelee Rosen ihastuksen kohde Dunc, joka antaa tyttöjen vuokrata vanhoja kauhuelokuvia. Rosen perhettä koetellut tragedia sekä Duncin ja tämän tyttöystävän välinen draama ovat tarinan keskiössä ja varjostavat kaikkien kesälomaa.

Kirjassa käsitellään rankkoja teemoja nuorten lasten silmin. Lapset, lapsettomuus ja äitiys ovat ehkä päällimmäiset teemat joita tarkastellaan eri kulmista koko sarjakuvan ajan. Myös nuorten heräävä seksuaalisuus on kantava teema näiden ohella. Ensi-ihastumisien ohella mukaan tulee mustasukkaisuutta ja kateutta, mikä Rosella ilmenee vihamielisyytenä ja kapinointina. Rumia sanoja käytetään koska niitä on kuultu vanhempien nuorten suusta, vaikkei välttämättä tiedetä niiden merkitystä. Sarjakuvassa Rosea hieman nuorempi Windy edustaa vielä lapsuutta, kun Rose yrittää näyttää vanhemmalta mitä on.

Piirustustyyli on eläväistä, silmää miellyttävää ja pehmeää, jota siniharmaan sävyinen väritys vielä korostaa entisestään. Itse värejä en tähän sarjakuvaan edes kaipaa, se on hyvä juuri tällaisenaan. Eri sävyjä on käytetty hyvin eikä kirja näytä tylsältä tai liian tasapaksulta vaikka värit puuttuvatkin.

This One Summer on kaunis sarjakuva, joka sopi kesäiltaan todella hyvin. Tämä olisikin ollut täydellinen luettavaksi kesämökillä. Tarina on kevyt, muttei kuitenkaan pelkkää höttöä. Pituuttakin löytyy, joten tarina ei lopu kesken eikä missään ole tarvinnut kiirehtiä.

Muualla: Ihminen välissä

Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste: 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään

Brian K. Vaughan: Paper Girls 1

Brian K. Vaughan, Cliff Chiang

Paper Girls, Vol. 1 (#1-5)

Image Comics, 2016

144 s.

Paper Girls kertoo neljästä nuoresta tytöstä, jotka jakavat aamuisin lehtiä työkseen. Halloween-yönä kaduilla tulee vastaan kummallisia ja pelottavia hahmoja, joten tytöt lyöttäytyvät yhteen. Ja hyvä niin, sillä vastaan tulee pelottavien nuorukaisten lisäksi myös muita, kummallisia ja vaarallisiakin hahmoja, joita vastaan tytöt joutuvat selviytymään. Mukana on myös pelottavia, huppupäisiä hahmoja, kammottavaa jyrinää, outoja katoamisia, hirmuliskoja sekä kummallinen vekotin autiotalon kellarissa.

Tämä oli varsin mukava, erilainen ja todella viihdyttävä sarjakuva. Itse katson sarjakuvissa aina ensimmäisenä visuaalista puolta, ja se onkin tässä sarjakuvassa ehdottomasti onnistunutta. Sivut täyttyvät vahvoista,  hieman pastellisävyisistä väreistä, jotka tuovat hyvin ilmi aamuyön tuntien sävyt. Myös itse piirustustyyli on mieleeni, tätä oli kiva lukea. Ja voidaanko hetki ihastella tätä kantta? Se on upea.

Paper Girls tuo myös todella vahvat vibat Netflixin ihanasta Stranger Things -sarjasta. Molemmissa on joukko nuoria jotka ajelevat pyörillään ja selvittävät kylässään tapahtuvia outoja asioita. Molemmat sijoittuvat myös -80-luvulle. Erityisesti sarjakuva saa plussaa tyttöjengistä; miten kivaa että kerrankin pääosissa nähdään vain tyttöjä, Stranger things-sarjassa suurin osa päähenkilöistä on poikia. Paljon yhtäläisyyksiä, mutta tarpeeksi paljon kuitenkin myös eroavaisuuksia. Yksi suuri eroavaisuus on sarjakuvassa näkyvä aikamatkustus.

Aikamatkustus on mielestäni aina kiinnostava aihe, mutta aina sitä ei ole toteutettu mitenkään kovin loistokkaasti, ja siksi aihe hieman saattaa myös pelottaa. Tässä ensimmäisessä osassa aikamatkustus on kuitenkin toteutettu mielestäni hyvin ja kiinnostavalla tavalla, se tuo sarjaan myös ihan omanlaisensa tunnelman, edelleen hyvin -80-lukua mielestäni.

Ensimmäisen osan lopetus oli hyvin mielenkiintoinen, ja sai tietenkin janoamaan lisää. Brian K. Vaughanin tarinat ovat olleet kovin mieleeni, joten toivon että tästä tulee jälleen yksi sarja jota seurata ihanan Sagan ohella. Vahvat suositukset siis tälle, kokeilkaa jos yhtään aihe kiinnostaa tai haluaa muuten vain lukea kaunista ja viihdyttävää sarjakuvaa.

Muualla: Lukuisa

Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste: 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt.