23. maaliskuuta 2016

Scott Snyder: Amerikan Vampyyri

Scott Snyder, Stephen King, Rafael Albuquerque
Amerikan Vampyyri
(American Vampire #1-5, 2010)
Egmont Kustannus, 2011
Suom. Antti Poussa
200 s.





Amerikan vampyyri on tarina vampyyreista. Ei niistä eurooppalaisista vuosisatoja vanhoista, valolle aroista, vaan aivan uudenlaisesta, Amerikan mantereella vanhingossa syntyneestä vampyyrista, Skinner Sweetistä. Skinner edustaa uutta pelottavaa, voimakasta ja erittäin vaarallista sukupolvea vampyyrien keskuudessa, jonka sekä vanhat vampyyrit kuin myös sheriffi Jim Book haluavat saada hengiltä.

Kirjassa on viisi lukua, ja kaikkiin sisältyy kaksi eri tarinaa. Ensimmäinen kertoo nykyhetkestä, vuodesta 1925 jossa seikkailee nuori näyttelijätär Pearl Jones, ja toinen sitä edeltävistä tapahtumista villissä lännessä 1800-luvun lopusta aina nykyhetkeen asti. Ensimmäisen tarinan on kirjoittanut Scott Snyder ja toisen Stephen King. Itse en oikeastaan huomannut eroa kirjailijan vaihdoksessa, vaan pidin molempia aikakausia ja juonia aikalailla yhtä kiinnostavina ja hyvinä.

Skinner Sweet on todella häikäilemätön, julma ja kauhistuttava hahmo, mutta hänelläkin on omat hyvät hetkensä. Skinnerin muodonmuutosta ja selviytymistä ensimmäisenä uutena vampyyrina oli todella mielenkiintoista seurata. Sheriffi Jim Book on myös yksi tarinan päähahmoista, ja on tärkeässä osassa jatkoa ajatellen. Pearl Jonesin osuudet ovat hieman erilaisia, mutta mielestäni silti tapahtumiltaan yhtä jännittäviä.

Sarjakuva on hyvin väkivaltainen ja raaka. Vampyyrit imevät ihmisistä verta, repivät ruumiinosia ja näyttävät lisäksi aika kammottavilta. Siihen kannattaa varautua, sillä jotkut kuvat todella pomppaavat silmille ja ovat näyttäviä. Itseäni väkivaltaisuus ei sarjakuvissa haittaa, varsinkaan, jos se on tehty yhtä hienosti ja näyttävästi kuten tässä. Vampyyrien erilaiset ulkomuodot olivatkin kiehtovia; vanhaa sukupolvea edustavat näyttävät aikalailla "normaaleilta" vampyyreilta, kun taas Skinner Sweet on kuin hurjan pedon näköinen pitkine raajoineen.

Pidin paljon tästä sarjakuvasta. Etenkin piirustustyyli kiinnitti huomioni jo ensisivuilla. Kauniit, yksinkertaiset kuvat paksuine ääriviivoineen on nättiä katseltavaa, väkivallasta ja hurjista kuvista huolimatta. Kaiken kaikkiaan oikein kiva lukukokemus takana. Vampyyrit eivät ole mikään suosikkiaiheeni, mutta aika ajoin niistäkin on kiva lukea, varsinkin tällaisessa näin visuaalisessa ja uudessa muodossa.


Arvosana: Neljä kissanpentua


Scott Snyder, Rafael Albuquerque, Mateus Santolouco
Amerikan Vampyyri 2
(American Vampire #6-11, 2010)
Egmont Kustannus, 2012
Suom. Antti Poussa
158 s.




Amerikan Vampyyrin toinen osa sijoittuu vuoden 1936 Las Vegasiin. Kaupunkiin ollaan rakentamassa patoa, ja tuhansien työmiehien perässä kaupunkiin ovat saapuneet niin uhkapelit kuin ilotalotkin. Ja nyt myös murhat. Poliisipäällikkö Cash McCoganin alkaessa selvittää murha-aaltoa, pääsee hän myös Vegasiin kotiutuneen Skinner Sweetin jäljille. Skinner ei kuitenkaan ole ainoa vampyyri Vegasissa.


Kirja sisältää tarinat Hiekkapiru ja Pakotie, jotka molemmat on pätkitty muutamaan osaan. Hiekkapiru kertoo ylläolevan tarinan Vegasissa, ja Pakotie taas seuraa jo ensimmäisestä osasta tuttuja hahmoja, muun muassa Pearl Jonesia. Pakotie on tarinaltaan kyllä mielenkiintoinen, mutta silti mielestäni hieman tylsempi mitä Hiekkapiru. 

Pidin Hiekkapirusta enemmän myös piirustustyylin takia. Ne on kuvittanut jo aiemmassa osassa toiminut Rafael Albuquerque, jonka tyylistä pidän paljon. Värit ovat selkeitä, kuvissa on paksut ääriviivat ja yleisilme on nätti. Pakotien kuvittajana toimii sen sijaan Mateus Santolouco, jolla on selvästi suttuisempi tyyli. Ihmisten kasvoista on luettavissa selkeästi kaikki rypyt ja viivoja on siellä sun täällä. En inhonnut tätäkään tyyliä, mutta pidin toisesta huomattavasti enemmän.

Muuten kirja oli sellainen ok-lukukokemus. Alku oli hieman sekava kun mukaan hyppäsi niin paljon uusia hahmoja, eikä tarinakaan ollut ihan niin vetävä mitä aiemmassa osassa. Väkivaltaa ja hurjia tapahtumia riittää tässäkin osassa, mutta ne ei ehkä ihan niin pompanneet enää silmille. Hyvä jatko-osa silti, ja mielelläni jatkaisin sarjan parissa edelleenkin.

Muualla: Oksan hyllyltä

Arvosana: Kolme kissanpentua

20. maaliskuuta 2016

Alice Munro: Liian paljon onnea

Alice Munro
Liian paljon onnea
(Too Much Happiness, 2009)
Tammi, 2010
Suom. Kristiina Rikman
365 s.




Liian paljon onnea sisältää 10 novellia, jotka "käsittelevät hetkiä, jotka muuttavat koko elämän". Suurimmassa osassa tarinoista keskiössä on vanhempi nainen, joka muistelee ja käy läpi aiemmin tapahtunutta, omaa elämäänsä järkyttänyttä ja mullistavaa asiaa. Kirjan nimikkonovelli Liian paljon onnea pohjautuu 1800-luvulla eläneeseen venäläiseen matemaatikkoon Sofja Kovalevskajaan ja kuvaa hänen junamatkaansa Ranskasta Tukholmaan.


Novellien alut olivat kaikista parhaimpia. Suurin osa alkoi todella mielenkiintoisesti, suorastaan kutkuttavasti ja sitä halusi jatkaa lukemista, tietää mihin asiat johtavat. Tarinat alkoivat heti kiinnostaa ja lukeminen oli miellyttävää. Odotukseni nousivat ja pohdin monta kertaa mihin tarina onkaan menossa. Harmillisesti, monta kertaa jouduin myös pettymään novellin lopputuloksesta. En lopulta päässyt oikein yhdenkään novellin sisään kunnolla, enkä tuntunut ymmärtävän päähenkilöiden ajatusmaailmaa ollenkaan.

Tiesin kyllä etukäteen kansilehdestäkin lukemalla, että Munro kuvailee ennemminkin tapahtumien seurauksia, kuin itse tapahtumaa. Kirjassa onkin rankkoja teemoja, muun muassa murha, väkivalta, hyväksikäyttö, itsemurha. Mutta sen sijaan että kertoisi itse tapahtumasta ja rikoksesta, Munro seuraa ihmisiä näiden tapahtumien jälkeen, kuinka he selviävät eteenpäin ja mitä he ajattelevat. Silti, tiedettyäni tämän näkökulman jo etukäteen, kaipasin tarinoihin enemmän nimenomaan sitä itse rikosta, sitä järkyttävää tapahtumaa joka on sysännyt ihmiset sinne missä he nyt ovat. Omaan makuuni ne olivat liian sivuosassa. Ihmisten erilaiset ajattelutavat kiinnostavat kyllä kovasti, varsinkin tämänlaisten tapahtumien jälkeen, mutta jokin ei nyt siltikään iskenyt.

Tarinoiden pääosassa ovat ihmiset, jotka käsittelevät hyvin eri tavalla näitä tapahtumia kuin mitä olen tottunut lukemaan. Yhdenkään ihmisen pään sisään en päässyt kunnolla, en tajunnut oikein kenenkään motiiveja, ajatuksia tai tunteita. Huomasin olevani aivan ymmälläni useammin kuin kerran. Lopulta yhdenkään henkilön kohtalo ei kiinnostanut, ja lukuintokin lopahti. Harmitti, etten oikein tuntunut ymmärtävän Munron päälle.

Novelleja luki kyllä ihan mielellään ja asetelmat olivat kiinnostavia, mutta melkein joka kerta novellien loput lässähtivät. En tahtonut millään ymmärtää mitä oikein tapahtui ja miksi. Sen takia kokoelman lukeminenkin jäi ja jäi, kunnes eräänä päivänä pakotin itseni tarttumaan siihen ja lukemaan sen loppuun. Ja onneksi pakotin, sillä edessä oli vielä oma lempinovellini koko kokoelmasta. Sen sijaan kokoelman päättävä nimikkonovelli Liian paljon onnea ei valitettavasti jaksanut tarinallaan kiinnostaa juurikaan, ja koinkin sen lopulta aika pitkäveteiseksi.

Kaksi novellia kuitenkin tosiaan nousi hieman muita ylemmäs. Niissä tuntui olevan jotain sellaista pientä trillerin tuntua; jotain järkyttävää on todella tapahtunut ja lukijalle selvitetään pikkuhiljaa että mitä, ja miten henkilöt tästä selviävät.

Toinen näistä oli novelli Vapaat radikaalit, jossa vanhemman leskinaisen kotiin tunkeutuu murtovaras. Tarina oli jännittävä, siinä oli kiinnostavia käänteitä ja se piti koko ajan otteessaan. Tässäkin oli muutamia muiden novellien tapaisia outoja kohtia, mutta oli kuitenkin hyvä. Toinen novelli, ja ehkä se oma lempparini, oli kokoelman kolmanneksi viimeinen ja nimeltään Lasten leikkiä. Novelli alkaa hyvin kiintoisasti antaen ilmi, että jotain järkyttävää on tapahtunut lasten kesäleirillä. Tarina kulkee parissa eri ajassa; ajassa jossa päähenkilö on leirillä ja kertoo uudelle ystävälleen häntä vainonneesta toisesta lapsesta, ja ajassa, jossa päähenkilö muistelee tuota aikaa saadessaan vanhalta ystävältään kirjeen. 

Ei tämä huono kirja ollut, ja ymmärrän kyllä miksi ihmiset tästä pitävät kovastikin. Kirjoitus on vahvaa ja todella taidokasta, mutta ainakaan tämä kokoelma ei voittanut minua puolelleen. En aio vielä toki luovuttaa Munron suhteen, ehkä jokin vanhemmasta tuotannosta uppoaisi paremmin? Suosituksia otetaan vastaan!


Arvosana: Kaksi kissanpentua

15. maaliskuuta 2016

Kuulumisia

Kaksi viikkoa hiljaisuutta takana täällä blogin puolella, puolivahingossa. Alkukuun olin lomailemassa kotikonnuilla, ja vaikka mukana oli kirjakin, en tullut lukeneeksi yhtään koko viikon aikana. Kotiutuminenkin vei jonkin aikaa, ja taisin tarttua kirjaan vasta viime viikon loppupuolella.

Kirjaksi valikoitui reissussakin toimettomana mukana ollut Sarah Winmanin Merenneidon vuosi. Olen siinä nyt vähän yli puolen välin menossa. Olen lukenut sitä aika hitaasti, osittain kirjan tyylinkin takia. Se on ollut tähän mennessä hyvä, mutta aika outo. Alkuun varsinkin oli aika vaikea päästä siihen mukaan ja löytää se kirjan punainen lanka, jos siinä sellainen on. Nätti kirja kuitenkin kyseessä, ja toivon mukaan saan luettua sen mahdollisimman pian loppuun.


Sunnuntaina päätin olla hurja ja aloittaa toisen kirjan Winmanin kirjan rinnalle. Se on kuulkaa harvinaista se. Yleensä tykkään keskittyä yhteen kirjaan kerrallaan, ettei kirjat vaan sekoitu päässäni ja jotta voin nauttia lukemastani täysin rinnoin unohtamatta välissä tapahtumia. Kaipasin nyt kuitenkin jotain hieman vauhdikkaampaa tarinaa, ja tartuin siis John Williamsin Butcher's Crossingiin. Se onkin lähtenyt kivasti liikkelle ja on ollut alusta asti tosi kiinnostava ja hyvä.

Näiden kahden lisäksi hain juuri kirjastosta varaamani Oneironin, joka pitäisi nyt sitten saada luettua aika pian, varausjonoa kun on pitkästi perässä. Lisää The Walking Deadiakin löytyy odottamasta, pitää vain odottaa ensin aiempi osa kirjastosta kotiin että voi jatkaa sarjan parissa. Ai niin ja vielä yksi vampyyrisarjakuva odottaa myös vuoroaan. Näiden kirjojen jälkeen ajattelin suunnata katseen taas omaan hyllyyn. Sieltä seuraavaksi luettavaksi päätyy varmaankin vihdoin Emma Donoghuen Huone, joka on odottanut hyllyssä ihan kohtuullisen monta, hävettävää vuotta.

Rästipostauksia löytyy myös, muun muassa jo kauan aikaa sitten lukemani Munron novellikokoelma ja yksi sarjakuva, jonka postausta tosin olen viivästyttänyt ihan sillä, että saisin samaan syssyyn postattua toisestakin osasta. Joka on siis vielä lukematta, juurikin se mainitsemani vampyyrisarjakuva...

Kirjoittaminen ei vaan ole nyt oikein innostanut, mutta ehkä syynä on juuri se, ettei ole oikein mitään mielekästä aihetta josta kirjoittaa. Pitäisikin elävöittää Top-listaukset, niitä on ihan kivaa aina tehdä, jos vaan keksii hyvän aiheen.

Lomareissun ostoksia

Illalla matkaamme elokuviin katsomaan kovasti kehutun Deadpoolin, joka toivon mukaan kirvoittaa monet hyvät naurut meistäkin. 

Sen ihmeempiä ei tänne kuulu, mitä nyt vähän ehkä kevätväsymystä ilmassa kun ei oikein huvita mikään. Mites teidän maaliskuunne ja keväänne on lähtenyt käyntiin?

1. maaliskuuta 2016

Helmikuun kooste

Helmikuu on ohi, ja minun puolestani kevät saa jo tulla! Toivottavasti maaliskuussa on entistä enemmän aurinkoisia päiviä, täällä lisääntyvää valoa kaivataan jo kovasti. 

Helmikuussa vietettiin sekä lukurauhan päivää että Blogistanian yhteistä ystävänpäivän lukumaratonia, samana päivänä. Minäkin lähdin jälleen mukaan maratoonaamaan vaikkei viime kerrasta ollutkaan kuin vasta kaksi viikkoa. Lisäksi saimme juuri tietää tämän vuoden Oscar-palkitut elokuvat ja näyttelijät, joista teinkin oman voittajaveikkauspostauksen ennen gaalaa. Oscareista lyhyesti lisää postauksen lopussa. Kirjallisesti helmikuu näyttäytyy hyvin samanlaisena kuin tammikuukin.

Helmikuussa luin: 

11 kirjaa, joista
6 oli sarjakuvia
2 oli kotimaisia
1 arvostelukappale ja 10 kirjastosta
1 novellikokoelma
4 naisten kirjoittamaa ja 7 miesten kirjoittamaa kirjaa 
4 luettu maratonin aikana


Luetut: 
Nadja Sumanen: Rambo (238s.)
Andy Weir: Yksin Marsissa (387s.)
Aino Sutinen: Vaimoksi vuorille: Reppumatkasarjakuvia Etelä-Kaukasiasta (118s.)
Robert Kirkman: The Walking Dead - Neljäs kirja (276s.)
Robert Kirkman: The Walking Dead - Viides kirja (276s.)
Robert Kirkman: The Walking Dead - Kuudes kirja (278s.)
Robert Kirkman: The Walking Dead - Seitsemäs kirja (304s.)
Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä (317s.)
Susan Fletcher: Irlantilainen tyttö (267s.)
Scott Snyder, Stephen King: Amerikan Vampyyri (200s.)
Alice Munro: Liian paljon onnea (365s.)

Sivuja yhteensä: 3 026


Hullu määrä kirjoja, mutta jälleen sarjakuvat vievät määrällään voiton muista. The Walking Deadit ovat todella koukuttavaa luettavaa, mutta harmi että nyt joutuu jatkamaan niiden lukemista englanniksi, suomeksi kun enempää ei ole, eikä kaiketi ole tulossakaan. Toivottavasti saan jatkoa kirjastosta taas pian, tv-sarja on nyt otettu kiinni, mutta vielä kun pääsisi ohi.

Kuukausi oli laadullisestikin jälleen kerran oikein hyvä. Monta täysien pisteiden kirjaa, ainoastaan Munron novellikokoelma oli hienoinen pettymys. Jos joku pitäisi valita kuukauden suosikiksi, olisi sen varmaan oltava Yksin Marsissa. Se todella iski, ja edelleen tekisi mieli lukea se jo uudelleen. Siinä on kirja, jota suosittelen ehdottomasti kokeilemaan vaikka scifin yleensä kiertäisikin kaukaa.

Kertokaapa mikä oli teidän helmikuunne paras kirja? 


Ja niin tosiaan sai viime vuoden elokuvat pystinsä tuossa maanantaiaamuna. Bingoa ei taaskaan tullut, mutta omaa kirjallista veikkauslistaa kun kävi läpi, niin n. puolet meni jälleen oikein. Mielipiteet voittajaehdokkaista vaihtui taas lennosta, niinkuin aina. Onneksi Leo sai vihdoin Oscarinsa, se oli hienoa nähdä. Spotlightia emme ihan ehtineet katsoa ennen gaalaa, mutta nyt se ainakin tulee katsottua kun kerran sai parhaimman elokuvan pystin. Muutama yllättäjäkin oli joukossa, mutta nekin kaikki ihan positiivisia onneksi. 

Show oli tosi kiva tänä vuonna, Chris Rockin aloituspuhe oli painava ja hieno, ja muutenkin koko ilta oli viihdyttävä. Cate Blanchettin puku oli myös aivan upea, mielestäni illan hienoin.