20. maaliskuuta 2016

Alice Munro: Liian paljon onnea

Alice Munro
Liian paljon onnea
(Too Much Happiness, 2009)
Tammi, 2010
Suom. Kristiina Rikman
365 s.




Liian paljon onnea sisältää 10 novellia, jotka "käsittelevät hetkiä, jotka muuttavat koko elämän". Suurimmassa osassa tarinoista keskiössä on vanhempi nainen, joka muistelee ja käy läpi aiemmin tapahtunutta, omaa elämäänsä järkyttänyttä ja mullistavaa asiaa. Kirjan nimikkonovelli Liian paljon onnea pohjautuu 1800-luvulla eläneeseen venäläiseen matemaatikkoon Sofja Kovalevskajaan ja kuvaa hänen junamatkaansa Ranskasta Tukholmaan.


Novellien alut olivat kaikista parhaimpia. Suurin osa alkoi todella mielenkiintoisesti, suorastaan kutkuttavasti ja sitä halusi jatkaa lukemista, tietää mihin asiat johtavat. Tarinat alkoivat heti kiinnostaa ja lukeminen oli miellyttävää. Odotukseni nousivat ja pohdin monta kertaa mihin tarina onkaan menossa. Harmillisesti, monta kertaa jouduin myös pettymään novellin lopputuloksesta. En lopulta päässyt oikein yhdenkään novellin sisään kunnolla, enkä tuntunut ymmärtävän päähenkilöiden ajatusmaailmaa ollenkaan.

Tiesin kyllä etukäteen kansilehdestäkin lukemalla, että Munro kuvailee ennemminkin tapahtumien seurauksia, kuin itse tapahtumaa. Kirjassa onkin rankkoja teemoja, muun muassa murha, väkivalta, hyväksikäyttö, itsemurha. Mutta sen sijaan että kertoisi itse tapahtumasta ja rikoksesta, Munro seuraa ihmisiä näiden tapahtumien jälkeen, kuinka he selviävät eteenpäin ja mitä he ajattelevat. Silti, tiedettyäni tämän näkökulman jo etukäteen, kaipasin tarinoihin enemmän nimenomaan sitä itse rikosta, sitä järkyttävää tapahtumaa joka on sysännyt ihmiset sinne missä he nyt ovat. Omaan makuuni ne olivat liian sivuosassa. Ihmisten erilaiset ajattelutavat kiinnostavat kyllä kovasti, varsinkin tämänlaisten tapahtumien jälkeen, mutta jokin ei nyt siltikään iskenyt.

Tarinoiden pääosassa ovat ihmiset, jotka käsittelevät hyvin eri tavalla näitä tapahtumia kuin mitä olen tottunut lukemaan. Yhdenkään ihmisen pään sisään en päässyt kunnolla, en tajunnut oikein kenenkään motiiveja, ajatuksia tai tunteita. Huomasin olevani aivan ymmälläni useammin kuin kerran. Lopulta yhdenkään henkilön kohtalo ei kiinnostanut, ja lukuintokin lopahti. Harmitti, etten oikein tuntunut ymmärtävän Munron päälle.

Novelleja luki kyllä ihan mielellään ja asetelmat olivat kiinnostavia, mutta melkein joka kerta novellien loput lässähtivät. En tahtonut millään ymmärtää mitä oikein tapahtui ja miksi. Sen takia kokoelman lukeminenkin jäi ja jäi, kunnes eräänä päivänä pakotin itseni tarttumaan siihen ja lukemaan sen loppuun. Ja onneksi pakotin, sillä edessä oli vielä oma lempinovellini koko kokoelmasta. Sen sijaan kokoelman päättävä nimikkonovelli Liian paljon onnea ei valitettavasti jaksanut tarinallaan kiinnostaa juurikaan, ja koinkin sen lopulta aika pitkäveteiseksi.

Kaksi novellia kuitenkin tosiaan nousi hieman muita ylemmäs. Niissä tuntui olevan jotain sellaista pientä trillerin tuntua; jotain järkyttävää on todella tapahtunut ja lukijalle selvitetään pikkuhiljaa että mitä, ja miten henkilöt tästä selviävät.

Toinen näistä oli novelli Vapaat radikaalit, jossa vanhemman leskinaisen kotiin tunkeutuu murtovaras. Tarina oli jännittävä, siinä oli kiinnostavia käänteitä ja se piti koko ajan otteessaan. Tässäkin oli muutamia muiden novellien tapaisia outoja kohtia, mutta oli kuitenkin hyvä. Toinen novelli, ja ehkä se oma lempparini, oli kokoelman kolmanneksi viimeinen ja nimeltään Lasten leikkiä. Novelli alkaa hyvin kiintoisasti antaen ilmi, että jotain järkyttävää on tapahtunut lasten kesäleirillä. Tarina kulkee parissa eri ajassa; ajassa jossa päähenkilö on leirillä ja kertoo uudelle ystävälleen häntä vainonneesta toisesta lapsesta, ja ajassa, jossa päähenkilö muistelee tuota aikaa saadessaan vanhalta ystävältään kirjeen. 

Ei tämä huono kirja ollut, ja ymmärrän kyllä miksi ihmiset tästä pitävät kovastikin. Kirjoitus on vahvaa ja todella taidokasta, mutta ainakaan tämä kokoelma ei voittanut minua puolelleen. En aio vielä toki luovuttaa Munron suhteen, ehkä jokin vanhemmasta tuotannosta uppoaisi paremmin? Suosituksia otetaan vastaan!


Arvosana: Kaksi kissanpentua

6 kommenttia:

  1. Mielenkiintoista! Pidin tästä kokoelmasta paljon, mutta yhdyn siihen, että Munron novellit ovat usein vähän vaikeaselkoisia tai monitulkintaisia, miten sen nyt haluaakin määritellä. Olen huono suosittelemaan muuta Munron tuotantoa, sillä olen lukenut vain Sanansaattajan ja Kerjäläistytön (joka ei oikeastaan edes ole novellikokoelma, ei ainakaan minusta), eikä ne minusta olleet yhtä hyviä kuin tämä Liian paljon onnea. Tällä hetkellä minulla on lainassa Kallis elämä ja toivon, että se olisi hyvä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tosiaan ehkä ollut ihan valmistautunut niin vaikeaselkoiseen kerrontaan, useimpien novellien loput jättivät vain todella hämmentyneeksi. Toki nyt kun tiedän Munron tavan kirjoittaa, voi seuraaviin olla jo helpompi päästä sisään.

      Poista
  2. Se vaikuttaa kyllä paljon, mitä kirjalta haluaa. Minusta tässä oli hauskaa juuri se, että se iso, kaiken kääntävä tapahtuma ei ollutkaan se juttu, vaan jokin muu. Että annetaan tila ja ääni sille, jota ei ehkä muuten kuulla. Monesti tarinan jälkeen jää miettimään, että mitä sitten. No Munro kertoo, että mitä sitten ;) Mutta vaikka olen tätä mieltä, ymmärrän näkökulmasi ja pointtisi!

    Minulle tämä on yksi lemppari Munrolta ja minusta Munron novellikokoelmat ovat hyvin samantyyppisiä. Itse en ihan hirveästi syttynyt Lauran mainitsemalle Kerjäläistytölle, mutta sopisiko se sitten sinulle paremmin kun se on vähän erilainen? Kallis elämä on hyvä, myös Viha, rakkaus, ystävyys tai Hyvän naisen rakkaus. Mutta no, Munro-fanina minusta kaikki ovat hyviä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minuakin tuo kiehtoo ajatuksena paljon, että kerrankin saa kuulla mitä kaiken jälkeen vielä tapahtuu, se mikä tosiaan yleensä jää kertomatta. Tällä kertaa vaan ehdin aina niin innostua siitä itse tapahtumasta, että olisin kaivannut sitä lisää. Jos näistä jokainen novelli olisi ollut oma pitkä kirjansa, olisin varmaan pitänyt enemmän. Kerjäläistyttöä voisinkin kyllä kokeilla seuraavaksi, ihan sen erilaisuuden vuoksi.

      Poista
  3. Minä olen Munrolta lukenut tämän sekä Kerjäläistytön, ja tämä oli ehdottomasti parempi. Kuten aiemmin kommentoinut Katrikin, minäkin pidin tästä nimenomaan juuri siksi, että näkökulma siitä, mitä kauheuksien jälkeen mielessä tapahtuu, on ehdttomasti raikkaampi versio kuin se että aina kerrotaan niistä murhista tai perheväkivalloista. Sitä kirjallisuutta on maailma pullollaa, tämä lähestymistapa oli jotenkin ihana.

    ...ja silti minulle jäi myös hieman fiilis, ettei nämä ihan suuresti minulle auenneet! Olisin ehkä kaivannut jotain lukupiirimäistä keskustelua heti lukukokemuksen perään, nyt tämän lukemisesta on jo aikaa ja silloin ne tuntuivat ehkä vähän vaikeiltakin? Ehdottomasti haluaisin lisää Munroa kuitenkin lukea, näiden novellikokoelmien parissa haluaisin pysyä kun tuolle Kerjäläistytölle en niin lämmennyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näkökulma on kyllä raikkaampi ja kiinnostavampi, vaan jostain syystä tämä ei vaan siltikään iskenyt. Lukupiirin tapainen keskustelu olisi tosiaan ollut paikallaan, nyt sitä jäi omien hämmentyneiden ajatusten kanssa yksin ja no, hämmentyneeksi. Minä taidan kokeilla sen Kerjäläistytön kanssa seuraavaksi. :)

      Poista