27. syyskuuta 2016

Bjørn Sortland, Timo Parvela: Kepler62: Lähtölaskenta

Bjørn Sortland, Timo Parvela
Kepler62: Kirja kaksi: Lähtölaskenta
WSOY, 2015
Kuvitus: Pasi Pitkänen
Suom: Outi Menna
157 s.






Kepler62: Lähtölaskenta jatkaa sarjaa aikalailla suoraan siitä mihin ensimmäinen osa jäi, mutta aivan toisesta näkökulmasta. Ensimmäisessä osassa tutustuimme suomalaisiin veljeksiin Ariin ja Joniin, jotka läpäistessään Kepler62-videopelin pääsivät mukaan salaiseen projektiin, joka kuitenkin jäi kirjan lopussa vielä avoimeksi. Tällä kertaa pääosassa on norjalainen Marie, joka on palkannut muutamia tietokonenörttejä pelaamaan pelin läpi hänen puolestaan. Rahaa Marielta ei puutu, sillä hänen isänsä on yltiörikas asetehtailija. Kun peli on läpi, lähtee Marie yksityislentokoneella koordinaattien osoittamaan paikkaan; Area 51:lle. Paikan päällä Marie tutustuu Ariin ja Joniin, sekä erikoiseen Kuiskaajaan.

Tässä toisessa osassa oli alusta asti hyvin synkkä tunnelma, sataa ja on pimeää, Marie on yksin heidän suunnattoman suuressa talossaan odottamassa palkkaamaansa nörttiä saapuvaksi. Eikä tunnelma oikeastaan missään vaiheessa muuttunut kirjan aikana. Marie on hahmona hyvin erilainen mitä Ari tai Joni. Hän on hyvin varovainen ja varautunut, epäilee kaikkea ympärillään ja on valmis kaikkeen. Tämä sai lukijankin hieman varpailleen, ja jännitys säilyy yllä koko kirjan ajan.

Voi olla että synkkä ja varautunut tunnelma oli osasyy siihen, miksi en pitänyt tästä osasta ihan niin paljon mitä ensimmäisestä. Olihan siinäkin toki synkät hetkensä, mutta jotenkin Arin ja Jonin persoonat ja heidän vaikeutensa olivat hieman mukavampaa luettavaa. Ei tämä osa missään nimessä huono ollut, vaan todella hyvä, mutta ihan samaan huikeaan lukukokemukseen tämän kanssa en päässyt.

Ja huh mikä kuvitus taas tässäkin kirjassa. Aivan huikea. Visuaalisesti todella upeaa jälkeä koko kirjan ajan, melkein olisin toivonut muutamia kuvia lisääkin joihinkin väleihin. Varsinkin kirjan loppu oli todella hieno, se miten tekstien paikoilla ja tyhjillä mustilla sivuilla on saatukin aikaan niin hieno, pelottava tunnelma. Lopetus oli muutenkin todella hieno ja sen verran koukuttava, että seuraavaan osaan täytyy päästä käsiksi heti.

Tämä toinen osa on enemmän Bjørn Sortlandin käsialaa, kyseessäkin on norjalainen päähenkilö, kun taas ensimmäinen oli Timo Parvelan. Käsittääkseni kolmas osa on taas enemmän Parvelan käsialaa, ja neljäs taas Sortlandin. Vuorotellen siis mennään, mutta siitä en tiedä miten päähenkilöt tulevat vaihtelemaan tulevissa kirjoissa, vai vaihteleeko ollenkaan. Se jää nähtäväksi, kolmas kirja nimittäin menee nyt kirjastosta varaukseen!


Arvosana: Neljä kissanpentua

Ensimmäinen osa: Kepler62: Kirja yksi: Kutsu

23. syyskuuta 2016

Janne Kukkonen: Voro

Janne Kukkonen
Voro, Kolmen kuninkaan aarre
Like, 2016
280 s.








Nuori tyttö Lilja kuuluu varkaiden kiltaan, ja onkin aika tehokas pieni voro muiden joukossa. Killan pomo Kiltamestari vaan ei juuri Liljasta perusta, eikä halua antaa tälle parempia tai vaikeampia keikkoja hoidettavaksi. Liljan oppi-isä ja entinen mestarivaras Seamus yrittää parhaansa suositella Liljaa, mutta tuloksena on vain naurua ja vähättelyä. Lopulta tästä suivaantuneena Lilja päättää ottaa asiat omaan haltuunsa, ja lähtee salaa suorittamaan erästä vaikeaa tehtävää. Hommat eivät suju ihan niin kuten olisi pitänyt, ja yhtäkkiä Lilja ja Seamus joutuvat keskelle salaperäistä ja vaarallista suunnitelmaa, johon liittyy suuren oven takana lymyilevä Kolmen kuninkaan aarre.

Janne Kukkosen piirustustyyli on aivan ihana ja suloinen. Hahmot ovat ilmeikkäitä, muodot pehmeitä ja sopivan yksinkertaisia. Kerrassaan suloista jälkeä, juuri sellaista mistä itse ainakin nautin kovasti. Harmaa väritys kävi myös mielestäni tarinaan hyvin, se toi siihen sellaista vanhan ajan tomuista tunnelmaa. Toki tarina varmasti toimisi hyvin värillisenäkin, toisi siihen ihan oman tunnelmansa. En siis toisin sanoen kaivannut värejä, mutta en panisi niistä varmasti pahaksenikaan.

Lilja on hauska hahmo, hyvin itsenäinen ja vaaroja kaihtamaton nuori, joka tekee välillä hölmöjäkin ratkaisuja, kuten olettaa sopiikin. Sarjakuvan muut hahmot eivät tule kovin läheisiksi lukijalle ja ovatkin osa aika kärjistettyjä. Tarinaa se ei kuitenkaan haittaa, ja pääosan hoitavasta Liljasta onneksi ei voi olla pitämättä, sen verran kekseliäs ja hauska hahmo hän on.

Tarina olisi minun mieleeni voinut olla kuitenkin hieman syvällisempi. Olisin halunnut tietää vielä hieman lisää tästä maailmasta, Palo-heimosta ja näistä kolmesta kuninkaasta. Lisää kaikesta. Tuntui että tämä oli vasta pieni pintaraapaisu, ja asioita jätettiin hieman liikaa auki. Varsinkin ihan kirjan loppua jäin hieman ihmettelemään, en tiedä menikö minulta vaan jokin ohi, kun en ihan täysin tajunnut mitä lopulta tapahtuikaan. Tarina oli nimittäin todella mielenkiintoinen, mutta nyt tuntui että läheskään kaikkea ei selitetty tarpeeksi. Puhkiselitystä en kaipaa, mutta lisää syvyyttä koko tarinaan ja maailmaan.

Kirja oli kuitenkin mitä hurmaavin ja varsinkin visuaalisesti aivan ihana. Tarina oli kiinnostava ja omaperäinen, ja joistain aika yllättävänkin raaoista kohdista huolimatta sopii mielestäni myös nuoremmille lukijoille, jos nyt ei ihan nuorimmille. Hienoa kotimaista työtä, toivottavasti tälle saadaan jonkinlaista jatkoa!


Arvosana: Neljä kissanpentua

17. syyskuuta 2016

JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Lapsus

 
JP Ahonen
Villimpi Pohjola: Lapsus (#4)
Arktinen Banaani, 2014
96 s.












Lapsus jatkaa tuttujen hahmojen tarinaa oikeastaan suoraan siitä, mihin aiempi osa jäi. Anna odottaa esikoistaan, ja lopulta itse vauva-arki koittaa raskaana. Äitikorttikin täytyy välillä heittää kehiin. Rontti yrittää kovasti jättää naisseikkailunsa taakseen, mutta naiset eivät tätä sulata. Otto kamppailee gradunsa kanssa ja Muusalla ja Ukolla on omat parisuhdejuttunsa.

Oli todella kiva nähdä, miten hahmot alkavat pikkuhiljaa oikeasti aikuistua, jokainen toki omalla tavallaan. Lapset alkavat olla ajankohtainen aihe monelle, kuin myös todellinen vakiintuminen, mitä se sitten kaikilla tarkoittaakaan. Toki tutut opiskelijaympyrät ovat edelleen siellä, mutta hieman jo taka-alalla. Osa on edistynyt opinnoissaan hyvin, osalla viimeiset hetket tuottavat paljon päänvaivaa ja harmia.

Nyt kun on lukenut jo muutaman osan tätä sarjaa, alkaa kirjan hahmot olla jo varsin tuttuja. Jokaisella on selvästi ihan oma luonteensa ja tapansa toimia eri tilanteissa. Joissain tilanteissa sitä oikein osaa jo arvata mitä kukin on asiasta mieltä. Muutama hahmo on tosin jäänyt aika paljon taka-alalle muista; Juhani varmaan hieman tarkoituksellakin, mutta esimerkiksi aktiivisesti mukana oleva Verneri on vieläkin aika etäinen, vaikka hänen epäonnisista treffailuistaan onkin hauskaa lukea.

On sieltä kuitenkin ne omat lempparihahmotkin jo löytyneet. Omiin lemppareihini kuuluu ehdottomasti Otto, tuo alkoholille perso ikuisuusopiskelija, joka asuu tällä hetkellä Minnan ja tämän kissan Kuoleman kämppiksenä. Varsinkin Kuoleman ja Oton kohtaamiset ovat näkemisen arvoisia. Otto on jotenkin niin ihana ja sympaattinen hahmo. Toiset lempparini ovat Muusa ja Ukko, tuo tehopariskunta. Heidän parissaan saa aina nauraa ihan arkipäiväisten pariskuntien jutuille, kuin myös niille todella omituisillekin päähänpistoille ja Ukon gradu-ahdistukselle.

Sarjan neljäs osa oli oikein hauska ja hieno lukukokemus. Pidän siitä, että sarjakuvien hahmot tulevat tutuiksi ja itselle jopa ihan rakkaiksi, että sitä oikein odottaa mitä heille tällä kertaa kuuluukaan. Asiat myös etenevät koko ajan eikä paikoillaan junnata. En tiedä johtuuko se vain siitä, että viimeisimmän osan lukemisesta on jo jonkin aikaa vai mistä, mutta en tällä kertaa löytänyt kyllä yhtään mitään miinuksia tästä osasta. Senpä tähden annan tälle täydet pisteet. Mahtava sarjakuva, ja onneksi uusin osa odottaa jo omassa hyllyssä!


Arvosana: Viisi kissanpentua

11. syyskuuta 2016

S. J. Watson: Kun suljen silmäni

S. J. Watson
Kun suljen silmäni
(Before I Go To Sleep, 2011)
Bazar, 2012
Suom. Laura Beck
380 s.





Christine herää joka päivä uuteen aamuun unohtaneena lähes puolet elämästään. Hän ei muista aviomiestä vierellään, ei taloa jossa asuu, ei välttämättä edes omaa nimeään. Usein Christine luulee yhä olevansa parikymppinen ennen kuin katsoo peiliin ja löytää sieltä reilun nelikymppisen itsensä. Aviomies kertoo että Christine joutui parikymppisenä auto-onnettomuuteen eikä sen vuoksi muista päivää taaksepäin juuri mitään elämästään. Lääkärin kehotuksesta Christine alkaa pitää aviomieheltään salaa päiväkirjaa, johon hän kirjoittaa ylös kaiken päivän aikana tapahtuvan. Merkintä merkinnältä sekä Christinelle että lukijalle alkaa selvitä totuus.

Kirja tuntui alussa hieman ennalta-arvattavalta ja yllätyksettömältä, mutta onneksi näin ei asia kuitenkaan ollut. Toki mukana on myös muutamia ennalta-arvattavia käänteitä, mutta suurimmat tulivat minulle ainakin mukavana yllätyksenä. Kirjan edetessä huomasin myös taas miten paljon lopulta pidän tällaisista jännittävistä trillereistä. Käänteitä on hauska arvailla, ja pieniä vihjeitä hauska etsiä. Eikä haittaa yhtään vaikka kaikki arvaukset menevätkin pieleen, vaikka siitäkin tulee hyvä mieli jos jonkun yllättävän käänteen osaisikin arvata oikein.

Tässä kirjassa juonenkäänteet tulivat tosiaan aika yllätyksenä, ja pidin niistä myös kovasti. Mikään ei ollut liian epäuskottavaa tai toisaalta liian tylsääkään. Kirja tuntui menevän koko ajan kohti jotain tiettyä pistettä, ja loppuajasta kirjan tiivis tunnelma pitikin hyvin otteessaan, eikä kirjaa meinannut malttaa laskea käsistä ollenkaan. Lopetukseenkin olin tyytyväinen.

Mutta jos juonessa tai käänteissä ei sinänsä mitään epäuskottavaa ollut ja kaikki soljui mukavasti eteenpäin, niin valitettavasti itse kirjan kirjoitusmuoto teki tapahtumista hieman epäuskottavia. Lähes koko kirja ja sen tapahtumat koetaan siis Christinen päiväkirjan kautta muistellen päivän aikana tapahtuneita asioita. Ja nimenomaan se tapa, jolla Christine on asioita muistiin kirjannut, on epäuskottava. Mukana on liian paljon yksityiskohtaisia kuvailuja ilmeistä ja tavoista puhua, niin paljon että lukiessa sitä aina unohti että kyseessä pitäisi olla päiväkirjamerkintä. Toki ymmärrän että kun tämä on melkein ainoa kerrontamuoto niin kuvailuakin pitää olla, mutta se ei vaan tuntunut luontevalta. 

Lisäksi ärsytti miten ns. "helposti" tuo Christinen osaava tapa kirjoittaa oli selitetty. No, tietenkin Christine oli aiemmin ollut kirjailija. Vähän liian tuollainen päälleliimattu juttu jolla koitettiin selittää epäuskottavan kuvailevaa päiväkirjaa. Tai juuri siltä se ainakin tuntui. Christinen ääni tuntui olevan myös hyvin nuorekas, mutta siitä itseasiassa pidin. Se tuntui käyvän järkeen, sillä eihän Christine parikymppistä vanhempi kokenut olevansakaan.

Kun suljen silmäni parissa viihtyi kuitenkin todella hyvin. Kirja on sellaista mukavaa viihteellistä kirjallisuutta, jota lukiessa voi laittaa kaiken muun elämän hetkeksi sivuun ja vain nauttia lukemastaan. Kirjassa tulee sopivin väliajoin juonenkäänteitä ja jännityskin pysyy oikeastaan koko kirjan ajan yllä. Kirjan teema on myös todella kutkuttava ja mielenkiintoinen, muisti on kuitenkin hyvin henkilökohtainen jokaisella ja olisikin hirveä ajatus herätä joka aamu muistamatta elämästään yhtään mitään ja vieläpä tietää nukkumaan mennessään ettei aamulla taaskaan muista mitään. Tämä saa tietenkin ajattelemaan kovasti kaikkia jotka joutuvat kokemaan Alzheimerin taudin jossain muodossa.

Pienet epäuskottavuudet eivät häirinneet liikaa lukunautintoa ja kirjaa luki lopulta hyvin nopeasti. Sitä oli kiva lukea, siihen oli aina kiva tarttua, eikä sitä malttanut lopettaa kesken. Kaikki hyvän kirjan merkkejä siis. Ihan täysiä pisteitä kirja ei saa, mutta oikein hyvin sen parissa kuitenkin viihtyi.


Arvosana: Neljä kissanpentua

Kirjasta on tullut vuonna 2014 samanniminen elokuva, joten osallistun tällä myös Seitsemännen taiteen tarinat-haasteeseen. Täytyypä laittaa myös elokuva katsontalistalle!

1. syyskuuta 2016

Mitä luin elokuussa

Onko nyt virallisesti syksy, kun ollaan jo syyskuun puolella? Minusta ainakin on. Ja se on ihanaa! Syksy on ihan parasta, varsinkin juuri tämä kesän ja syksyn välimaasto. Ensimmäiset lehdet on alkaneet jo tippua ja tuulessa tuoksuu syksy. Erityisen ihanan tästä syksystä tekee tietenkin alkanut koulutaipaleeni, josta postailinkin ihan erikseen jo aiemmin täällä

Elokuu meni tosiaan hieman sellaisessa sumussa, paljon tapahtui viimeisten kahden viikon aikana ja tapahtumiset senkun jatkuvat vaan. Sen takia en tietenkään kovin paljoa ehtinyt aina lukeakaan. Alkukuusta aloittelin pariakin kirjaa, jotka kuitenkin lopulta jäivät ajanpuutteen vuoksi vielä kesken. Ja jos sitä aikaa joskus olikin, niin usein se meni sitten Netflixin katseluun. Muutaman kirjan tulin kuitenkin elokuussa lukeneeksi kokonaan. 



Elokuussa luin 3 kirjaa, joista
kaikki 3 olivat sarjakuvia
kaikki 3 miesten kirjoittamaa
1 omasta hyllystä
1 englanniksi
2 kirjastosta
2 kotimaista kirjailijaa



  
Luetut: 

Joe Hill: Locke & Key, Vol. 3: Crown of Shadows (152s.)
JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Lapsus (96s.)
Janne Kukkonen: Voro, kolmen kuninkaan aarre (280s.)

Sivuja yhteensä: 528

Hyvin sarjakuvapainotteinen kuukausi siis takana. Locke & Keyn kolmas osa oli erittäin mielenkiintoinen ja tapahtumarikas, tykkäsin paljon. Harmillisesti en omista seuraavia kolmea osaa sarjasta, täytyy hankkia ne jostain vielä omaksi. Nämä kolme ensimmäistä minulla on siis e-kirjoina. JP Ahonen ei taaskaan pettänyt, Lapsus oli aivan mainio osa. Luin sen aikalailla yhteen menoon ja nauroin lähes jokaiselle sivulle. Janne Kukkosen Voro on aivan uutukainen, ja olipa tosiaan kaunis sarjakuva! Tätä luki todella mielellään, tarinakin oli mielenkiintoinen.

Hyviä kirjoja siis luin, vaikken kovin montaa. Kolme kirjaa on kuitenkin tälläkin hetkellä kesken, ja toivottavasti saankin jo viikonlopun aikana osan niistä vihdoin loppuun. Samoin rästipostausten kanssa, niitä on edelleen muutama ja huh että kynnys niiden kirjoittamiseen onkin kasvanut, kun kirjan lukemisesta on kohta jo pari kuukautta... Mutta kyllä ne sieltä vielä tulee!

Ostoksia

Viime koosteessa olikin pari kirjaa jotka ostin elokuun puolella, mutta niiden lisäksi tein elokuussa vielä pari kivaa löytöä kirpparilta. Markus Zusakin Kirjavaras ja Bea Uusman Naparetki löytyivät samalta reissulta, eikä niitä voinut jättää kauppaan. Kirjat taisivat kustantaa n. 7e yhteensä.

Ihanaa syksyä kaikille!