27. helmikuuta 2017

Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja

 

Marisha Rasi-Koskinen
Eksymisen ja unohtamisen kirja
WSOY, 2017
253 s.


Tästä kirjasta tekee mieli kirjoittaa runollisesti, kauniilla lauseilla, yrittäen edes jotenkin tehdä kirjalle oikeutta. Eksymisen ja unohtamisen kirja kertoo muistamisesta ja unohtamisesta, tarinoiden ja kohtaloiden risteyksistä, poluista jotka kulkevat väkisin jotain kohti, risteävät muita polkuja ja menevät sittenkin eri suuntiin. Se laittaa pohtimaan kaiken mielekkyyttä ja mielettömyyttä, aikaa ja paikkoja, avaruutta.

Yleensä, jos kirjassa on useampi kertoja, joku kertoja pomppaa enemmän esille, se kiinnostaa eniten ja siitä haluaisi ehkä myös lukea eniten. Tällä kertaa näin ei oikeastaan käynyt, vaikka kirjassa on kolme toisistaan poikkeavaa näkökulmaa. Jokainen uusi kertoja vie täysin mukanaan, tarinaan uppoutuu ja siitä haluaa kuulla lisää. Kun kertoja taas vaihtuu, uuteen näkökulmaan pääsee helposti sisään, eikä kertojan vaihdos edes harmita. Jokaisessa näkökulmassa on jotain erityistä, jotain mikä saa kiinnostuksen pysymään ja sivut kääntymään.

Julian näkökulma on mielenkiintoinen, ajatuksia herättävä ja kutkuttavan jännittäväkin. Paljon kysymyksiä, miksi ja kuinka, mutta vastauksia jaksaa kuitenkin odottaa. Julia lähtee seikkailulle äitinsä ja isänsä kanssa, kotiin ei enää palattaisi. Autolla ajetaan kunnes bensa loppuu, jatketaan kun sitä ilmestyy lisää. Ajetaan paikkoihin, jotka Julia muistaa vaikkei ole siellä ennen ollut. Pieni Julia ja hänen unensa, muistot jotka eivät ole muistoja vain menneestä, vaan myös tulevasta. Julia joka pitää kiinni muistikirjasta, tunnustelee ja kuuntelee sivujen ääntä.

Janin näkökulma on yhtälailla todella mielenkiintoinen ja kutkuttavan jännittävä. Jan osallistuu poikien selviytymisleirille, joka osoittautuu lopulta todelliseksi selviytymiseksi Janin ryhmän eksyessä erämaahan. Poikien matka on jännittävä, pelottava, välillä ahdistavakin. Mutta tarina ei, sillä sitä tietää, että jotain muutakin on vielä tulossa. Mukana on pätkiä Janin lapsuudesta, muutoksista, elämien loppumisesta ja alkamisesta.

Martina jää näkökulmista ehkä etäisimmäksi, mutta uskon että sen on tarkoituskin. Martinasta kerrotaan vähän ja seikkaperäisesti, siellä täällä, muistoissa, kirjeissä, lauseissa. Martinan elämä ei ole ollut helppoa, kuten ei kenenkään kirjan hahmon elämä. Eri elämät ja nimet ovat Martinalle tuttuja, mutta on silti jotain, mitä Martinakaan ei voi lopulta jättää taakseen.

Eksymisen ja unohtamisen kirja on upea. Sitä on pakko jäädä makustelemaan kesken lauseiden, lukea kauniita kohtia uudelleen ja ääneen, jäädä makaamaan kirjan kansien sulkeuduttua. Tämä on ensimmäinen kirja jonka luen Rasi-Koskiselta, mutta ei varmasti viimeinen.



Arvosana: Viisi kissanpentua

Helmet-haaste: 5. Kirjassa liikutaan luonnossa

22. helmikuuta 2017

Kahdeksas Harry Potter

Jack Thorne, J. K. Rowling, John Tiffany
Harry Potter and the Cursed Child, Parts one and two
Little, Brown, 2016
343 s.


Myönnän, tähän oli todella pelottavaa tarttua. Olin vältellyt viimeiseen asti minkäänlaisia spoilereita enkä juurikaan ollut lukenut tai kuullut tästä arvioita. Muuta kuin sen, että tämä on jakanut vahvasti mielipiteitä puolesta ja vastaan, ja että mielipide taisi kallistua enemmän sinne negatiivisen puolelle. Ja hei, onhan tämä kuitenkin Harry Potter josta puhutaan, Pienen kirjaston Katrin sanoin: pyhä asia. Ei siihen noin vaan kosketa ja mennä kirjoittamaan uusia osia, saatika sitten näytelmän muodossa. Vaan niinpä tässä on juuri tehty, eikä se loppujen lopuksi haitannutkaan niin paljon kuin alkuun ajattelin.

En oikeastaan halua avata kirjan juonta kovin paljoa. Kirjassa seikkailee Harry Potterin poika Albus, tämän ystävä Scorpius Malfoy sekä, tietysti, itse Harry Potter ja tämän ystävät. Sekä paljon muita, tuttuja ja uusia hahmoja. Albuksella on rankkaa koulussa, onhan hän Potter ja tullut lajitelluksi Luihuiseen, eikä Scorpiuksellakaan ole kovin helppoa. Eikä oikeastaan Harryllakaan. Ja no, Albus ja Scorpius tekevät hieman huonohkoja päätöksiä ja joutuvat aikamoiseen liemeen, todella vaaralliseen sellaiseen.

Pelkäsin tarttua kirjaan, koska ajattelin etten pidä siitä. Luin sitä alkuun n. sata sivua, kunnes jätin hetkeksi taas kesken, koska pelkäsin että kirja muuttuu vielä huonoksi, siihen mennessä se kun oli ollut ihan hyvä. Mutta kuten pian huomasin, kirja ei koskaan muuttunutkaan huonoksi, vaan sivujen päätyttyäkin olin vielä sitä mieltä että kyllä, kyllä minä pidin tästä. Kirjassa on toki monia epäkohtia ja joissain kohdissa jäin hieman pohtimaan kaiken loogisuutta ja toteutusta, mutta muuten, nautin matkastani tämän ns. "kahdeksannen" Potterin parissa.

Näytelmä-muoto ei haitannut lukemistani juuri ollenkaan, siihen tottui todella nopeasti ja vilkkaan mielikuvituksen ansiosta osasin kyllä kuvitella kaikki tapahtumat hyvin elävästi mielessäni, vaikka niitä ei kovin tarkkaan kuvattukaan. Kirjaa myös luki hyvin nopeasti tuon ansiosta.

Asiat joista pidin kirjassa:  
Scorpius, tietenkin. Aivan ihana hahmo, niin suloinen, hauska ja fiksu. Hahmo on luotu nerokkaasti sellaiseksi, joka vähän kuin nauraa aiemmille kirjojen tapahtumille ja sankareille, nostaa esiin kliseitä ja nauraa kuitenkin myös itselleen. Ihana, erilainen hahmo.
Draco. Draco on aina ollut ihana, varsinkin viimeisissä kirjoissa. Surullinen ja traaginen hahmo, ja olin todella iloinen, että hänellä on tässä melkein yhtä iso rooli kuin Harryllakin.
Kirjan tunnelma. Todella synkkä ja pimeä, suorastaan pelottava. Pidin tästä paljon, eikä se mikään yllätys ollutkaan, pidinhän aiemmissa osissakin aina niistä synkistä kohdista eniten.
Tylypahka-kohtaukset. Ah mitä nostalgiaa! Tylypahka on ihana paikka, ei siitä mihinkään pääse.
Tutut hahmot. Kirjassa esiintyy paljon tuttuja, vanhoja ja yllättäviäkin hahmoja, ja näistä kohdista pidin erityisen paljon. Sydämeni taisi jättää välillä muutaman lyönnin välistäkin, jotkut voivat ehkä jopa arvata että missä kohdissa tämä tapahtui. Erityisesti yksi kohtaus oli ehkä kauneinta ikinä.

Asiat joista en pitänyt kirjassa:  
Albus. No, kyllä minä pidin Albuksesta, mutta oli hän kyllä aika harvinaisen rasittavakin.  
Epäloogisuus. En nyt oikein viitsi sanoa tähän mitään sen erityisempää, kuin että joissain kohdissa jäin tosissani miettimään että ei, ei se kyllä voisi ihan näin mennä. Liian suuria juonellisia aukkoja. Mutta siitä pääsi kyllä yli, sillä enhän minä tätä maailmaa ja sen kommervenkkejä ole keksinyt, en siis oikein voi sanoakaan miten ne toimivat.
Harry. Jep, itse pääsankari ei ole koskaan ollut lempparini, vaikka kyllä ihan ensimmäisiä kirjoja lukiessani pienenä hänestä pidinkin. Harrykin on, poikansa lailla, aika rasittava tässä.

Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta paljon. Kun sitä näin jonkin aikaa lukemisen jälkeen tarkastelee, niin kyllähän se hieman sellaiselta fanfictionilta vaikuttaa, mutta itse lukiessa en sitä kyllä niinkään huomannut. Ei tämä nyt silti ihan kahdeksannesta Potterista mene, ennemmin miellän tämän sellaiseksi mukavaksi lisäosaksi, spin-offiksi. Kirja on tehty taidolla, joskin kyllähän tässä mielikuvitus tosiaan lentää ja villeimmätkin ideat on päästetty ilmoille, ja siitä se fanfiction-mielikuva varmasti eniten tuleekin. Vaan sekään ei haitannut minua, tuo taikamaailma kun on aina ollut aika kummallinen ja vaarallinen paikka, ja mikäs minä tosiaan olen sanomaan mitä siellä voi tapahtua ja mitä ei.


Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste: 35. Kirjan nimessä on erisnimi

18. helmikuuta 2017

Maratonilla luetut sarjakuvat

Anni Nykänen: Mummo
Sammakko, 2010
104 s.


Olen kuullut Mummosta vaikka mistä jo pitkän aikaa, ja aina aika ajoin törmännyt uudempiin osiin kirjastossakin. Tunnollisesti jätin kuitenkin ne vielä hyllylle, ja odotin sellaista päivää kun siellä on se ensimmäinen osa. Kun se siellä hyllyssä sitten ennen maratonia istui, nappasin sen oitis mukaani.

Mummo onkin varsin ihana tapaus. Sekä itse sarjakuvana, että hahmona. Sarjakuva koostuu lyhyistä, yleensä kolmen ruudun stripeistä, joissa seikkailee Mummo, sekä usein myös Mummon mies, kissa, lapsia ja lapsenlapsia. Stripit ovat lyhyitä, mutta sisältävät kaiken oleellisen jostain tietystä pienestä hetkestä. Oli se sitten jotain kauppareissulla sattunutta tai Mummon kahvihetki. Sarjakuvassa on paljon huumoria, joskus hieman mustaakin sellaista, mutta lähinnä hyväntuulista, lämminhenkistä ja ehkä sarkastistakin. Mummo tuntuu osaavan nauraa itselleen, käyttäytyy välillä hyvinkin odottamattomalla tavalla, ja välillä taas hyvin no, mummomaisesti.

Tästä sarjakuvasta tuli hyvä mieli, se sai nauramaan ja hymyilemään, ja sen piirustustyyli on hauskaa ja elehtiväistä. Mummoa voi hyvin suositella kaikille.


Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste: 22. Kuvitettu kirja

***
Brian K. Vaughan, Fiona Staples 
Saga, Vol. 6
Image comics, 2016
152 s.





Piti ihan tarkistaa, että kuinka kauan tämä on lojunut hyllyssäni lukemattomana, yleensä kun olen tarttunut Sagaan heti kun olen sen käsiini saanut. Jossain taisin jo möläyttääkin, että tämä on ollut hyllyssäni jo vuoden lukemattomana, mutta puhuin ihan höpöjä, sillä tämähän ilmestyi vasta kesällä... Mainitsemani osa oli siis viides osa, jonka ostin alkuvuodesta, mutta myös luinkin silloin. Samanväriset kannet sekoittivat pääni.

No mutta, kauan sai tämä osa silti olla silti hyllyssäni, ennen kuin vihdoin pääsin sen pariin. En tiedä mikä siinä on, etten jostain syystä halunnut lukea sitä heti. Ehkä se, että vaikka olenkin pitänyt kaikista osista tähän asti, eivät ne ole olleet enää ihan niin jännittäviä kuin alussa, ja ehkä se jokin "uutuudenviehätys" oli hiipunut. En ole Sagasta koskaan myöskään kirjoittanut blogiin, mikä on sinänsä outoa, sillä pidän sarjasta kuitenkin valtavasti.

Kuudennessa osassa pääsemme näkemään aika pitkänkin aikahyppäyksen, mikä tuntuu aluksi jopa hieman oudolta. Tai aikahyppäyshän tapahtuu jo viidennen osan lopussa, mutta nyt näemme hieman enemmän mikä tilanne missäkin ja kenenkin kohdalla on. Hazel on kasvanut hurjasti, mutta on edelleen erossa vanhemmistaan. Alana ja Marko taas ovat edelleen Hazelin pelastusretkellä, ja ovat muotoutuneet hyväksi parivaljakoksi vaarallisilla missioillaan. Päähenkilöiden lisäksi näemme erään vanhan tutun kuin myös Hazelin isoäidin uusia tuttavia.

Osassa tapahtuu paljon, mutta ei ehkä niin paljon mitä muissa osissa. Mitään kovin dramaattista ei tapahdu, mutta tarina menee kivasti eteenpäin. Tosin ehkä se olisi voinut mennä hieman enemmänkin eteenpäin. Pidin kyllä paljon tämän osan lopusta, se antoi kivasti osviittaa tulevasta. Sitä alkoi ihan odottaa jo seuraavaa osaa!


Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste: 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista

16. helmikuuta 2017

Bjørn Sortland, Timo Parvela: Kepler62: Pioneerit

Bjørn Sortland, Timo Parvela
Kepler62: kirja neljä: Pioneerit
WSOY, 2016
Suom. Outi Menna
Kuvitus: Pasi Pitkänen
133 s.




Kepler62:en sarjassa ollaan päästy jo neljänteen osaan, eikä tulossa ole enää kuin kaksi osaa. Kuinka kaikki ehtii selvitä vain kahdessa kirjassa? Huh, toivottavasti jotenkin!

Tämä sarjan neljäs osa oli kuvitukseltaan ja ulkoasultaan ehkä tähän mennessä sarjan kaunein. Lapset ovat vihdoin päässeet uudelle planeetalle Kepler62e:lle, ja planeetta huokuu vehreyttä ja upeita maisemia. Pasi Pitkänen todella onnistui jälleen, tunnelma ja uuden planeetan raikas ilma suorastaan tulvivat sivuilta. Upeaa jälkeä, näitä voisi ihastella loputtomiin.

Tarinassa mennään ihan todella hurjaa vauhtia eteenpäin, uusia asioita tippuu eteen sivu toisensa jälkeen. Paljon uusia kysymyksiä, arvoituksia, juonenkäänteitä. Mutta koska asiaa tulee niin paljon ja sivumäärä on pieni, tapahtumissa myös hypitään aika paljon, eikä niitä käsitellä kovinkaan syvällisesti tai ollenkaan laajasti, jotkut sivuutetaan vain parilla lauseella. Tämä häiritsi jonkin verran, sillä se vei osan kirjan uskottavuudesta pois. Jos nyt tällaisessa lasten scifi-sarjassa voi uskottavuudesta puhua. Mutta jotenkin hätäinen olo tästä osasta tuli.

Olisin kaivannut osaan siis hieman enemmän selityksiä joillekin asioille tai motiiveille. Kertojana toiminut Marie tuntui surevan välillä paljon tiettyjä tapahtumia, mutta kuitenkin seuraavaksi kaikki pelasivat iloisena yhdessä jalkapalloa, ja asia unohdettiin. Toki oletan että tässä välissä on aikaakin kulunut, mutta silti. Osa asioista tuntui tietysti myös hyvin epäloogisilta, mutta sellaista voi tällaisilta monikulttuurisilta lastenkirjoilta olettaakin, kuten kaikki kielelliset ongelmat. Osa asioista tuntui siis hieman hätiköidyltä, vaikka tämä osa toki kiinnostava ja koukuttava jälleen olikin.

Kaunis ja hyvä osa tämäkin silti oli, ehdottomasti. Vielä olen tosin nauttinut enemmän Parvelan osista kuin Sortlandin, tarkkaa syytä en osaa tälle sanoa. Hieman myös pelottaa, että jos asiaa tulee tällä vauhdilla jatkossakin, saadaanko kaikki pakettiin? Toivon ja myös ehkä uskonkin niin!


Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste: 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis

11. helmikuuta 2017

Lukumaraton on täällä taas (KOOSTE)

Hiphei taas maratoonataan! Vuorossa on jo kolmas ystävänpäivän lukumaraton, jota emännöi tällä kertaa Tuntematon lukija. Koska ystävänpäivä sattuu tiistaille, haasteaikaa on pidennetty jo tälle viikonlopulle, jotta kaikki halukkaat pääsevät osallistumaan. Monet ovatkin ilmoittaneet maratoonaavansa jo nyt viikonloppuna, ja niin aion minäkin tehdä. Linkin takaa pääsee tarkempiin sääntöihin ynnä muihin.

Minunhan ei ollut tarkoitus alun perin lähteä mukaan, mutta voi olla, että tämä on ainoa aika kun vielä on aikaa koulujutuilta, joten miksipä ei. Aloitan siis tänään lauantaina johonkin aikaan iltapäivällä, sitten kun kerkeää ja tuntuu sille. Päivittelen tähän samaan postaukseen lukemisiani, mutta en varmaan ihan kauhean usein. Yritän päivitellä etenemistä myös twitteriin.
























Ja mitä sitten aion lukea maratonilla? Aloitan varmaan vieläkin kesken olevalla Harry Potter and the Cursed Childilla, sillä sitä ei ole enää paljoa jäljellä. Myös Haitekstiin saatan tarttua jos huvittaa. Näiden lisäksi lukupinossani odottaa muutama novellikokoelma novellihaastetta silmällä pitäen, muutama sarjakuva ja kirjastolaina. Sekalainen sillisalaatti, mutta eiköhän näillä pärjää. 


KLO 16 - 19:30
Aloitin maratonin lopulta neljältä, tosin pidin ruokatauon heti siihen alkuun. Olisin voinut siis pitkittää alkua vielä hieman, mutta toisaalta haluan lopettaa huomenna jo suht ajoissa. Aloitin lukemisen Cursed Childilla ja luin sen loppuun, mielipiteen siitä kuulette myöhemmin. Tämän jälkeen jatkoin Anni Nykäsen Mummo-sarjakuvalla, joka oli todella nopealukuinen ja aikas hauska myös. Viimeisimpänä aloin lukea Adichien novellikokoelmaa Huominen on liian kaukana ja sain siitä juuri toisen novellin päätökseen.

Jatkan lukemista vielä hetken aikaa seuraavalla novellilla, jonka jälkeen on pidettävä ainakin Haluatko miljonääriksi -menevä tauko.
Sivuja luettuna: 235

KLO 23:30
Tauko venyi lopulta parin tunnin mittaiseksi mutta ei se mitään, onhan tässä aikaa. Jatkoin Adichien kokoelmalla ja luin siitä jälleen kaksi novellia, tuntuu että jokaisen novellin myötä kirja vain paranee. Hyvältä siis vaikuttaa! Näitä myös lukee todella nopeasti, ja ovat muutenkin täydellisiä maratonille. Voi olla että jatkan vielä ainakin yhdellä novellilla, jonka jälkeen voisin hypätä Keplerin neljännen osan kimppuun. Yritän valvoa vielä jonkin aikaa, mutta en varmasti aamua myöten.

Seuraava päivitys tulee varmaan huomisen puolella!
Sivuja luettuna: 272

KLO 11:55
Yö on hyvin nukuttu ja lukeminen jatkuu jälleen. Luin illalla vielä yhden Adichien novellin, ja hitaiden aamutoimien jälkeen jatkoinkin jo Kepler62:n neljännen kirjan pariin ja lukaisin sen kerralla. Olipa taas seikkailu! Äsken aloitinkin sitten Sagan kuudennen osan, vihdoin ja viimein, eikä sen parissa varmasti kestä kauaa. Nyt vähän teetä mukaan ja jatkamaan.
Sivuja luettuna: 490

KLO 16:00
Maratonin loppuaika sujui mukavasti Adichien parissa, ja nyt on maraton osaltani ohitse. Mukavaa oli, missään vaiheessa ei tuntunut pakkopullalta tai kivistänyt juuri edes silmiä, ja oikeastaan lukemista voisi vielä jatkaakin. Tähän varmasti vaikuttaa sekä hyvät kirjat, että myös se, etten ottanut paineita pitkään nukkumisesta tai ohjelmien katsomisesta, lukuaikaa oli kyllä silti riittämiin.


Lukemani kirjat:

Jack Thorne, J.K. Rowling: Harry Potter and the Cursed Child (aiemmin kesken) 77 sivua
Bjørn Sortland, Timo Parvela: Kepler62: kirja neljä: Pioneerit 133 sivua
Anni Nykänen: Mummo 104 sivua
Brian K. Vaughan: Saga, Vol. 6 152 sivua
Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana (osittain, 11 novellia) 238 sivua

Sivumäärä yhteensä: 704

Harmittaa, että tuosta Adichien novellikokoelmasta jäi ainoastaan viimeinen novelli lukematta, ihan en ehtinyt ennen kello neljää. Kokoelma oli kuitenkin todella hyvä, maratonille oikein mainiota lukemista. Saga ja Mummo edustivat tällä kertaa sarjakuva-kiintiötäni, molemmat oikein hyviä. Kepler62 ei pettänyt taaskaan, ja kyllä, taisin lopulta pitää myös tuosta Potteristakin. Sivumääräänkin olen tyytyväinen, aikalailla sellainen lukema mitä ajattelinkin.

Teen kaikista joskus vielä omat postaukset, muutamasta otin jopa muistiinpanoja ylös lukemisen aikana, etten vain unohda ajatuksiani kaiken lukemisen keskellä. Nyt muihin puuhiin!

Hyvää maratonia ja lukuiloa kaikille joilla se on kesken tai vasta tuloillaan!

9. helmikuuta 2017

Ali Smith: Oli kerran kello nolla

 
Ali Smith
Oli kerran kello nolla (There but for the, 2011)
Otava, 2013
Suom. Kristiina Drews
284 s.


Oli kerran kello nolla vetää aika sanattomaksi. Heti kirjan luettuaan ei oikein tiedä mitä ajattelisi, mutta kuitenkin hymyilyttää kovasti. Pidän tätä aina hyvänä merkkinä. Kirjasta tulee hyvä mieli, se pakottaa ajattelemaan ja pohtimaan, se vie eteenpäin lujasti, mutta kuitenkin yllättävän lempeästi. Kirjaa lukee vauhdilla ja mielellään, sivut vain kääntyvät eikä lukemista halua lopettaa. Silti se vaatii oman aikansa sulatella asioita.

Kirjan asetelma on yksinkertainen. Kaikki alkaa siitä, kun Miles-niminen mies lukittautuu eräillä kutsuilla ventovieraan perheen vierashuoneeseen päivällisen ja jälkiruoan välissä. Kukaan ei aluksi edes huomaa tätä erikoista tapahtumaa, eikä kukaan lopulta tiedä miksi näin on käynyt. Pian uutinen tästä perheen ei-toivotusta vieraasta leviää, eikä aikaakaan kun talon eteen on levittäytynyt ihmisiä telttoineen, odottaen jotain käännettä tapahtuvaksi. Tämä on kuitenkin vain kirjan asetelma, taustalla kirja kertoo paljon muustakin; ajasta ja ihmisyydestä, muistamisesta ja taiteesta.

Kirjassa on neljä erilaista näkökulmaa, joista selviää pikkuhiljaa kuka tämä Miles on. On Anna joka tunsi Milesin nuoruudessaan, Mark joka toi Milesin mukanaan illallisille, May jolla on yhteys Milesiin tyttärensä kautta sekä nuori Brooke, ihana ja fiksu tyttö joka oli myös kutsuilla mukana. Pidin erityisesti Markin osuudesta, jossa kuvailtiin näitä kohtalokkaita ja aika erikoisiakin illallisia, jolloin koko episodi saa alkunsa. Tai no, mistä se nyt oikeasti alkaakaan. Myös Brooken osuus oli todella hyvä ja avartava. Sen jälkeen oli hienoa lukea kirjan alku uudelleen.

Kirjaa on todella hienoa ja hauskaa, mutta myös haastavaa lukea sen suuren sanaleikkien määrän takia. Sanaleikkejä on sekä hahmojen puheissa ja keskusteluissa, kuin myös muuten, ihan ohimennen lauseissa. Osa on helposti havaittavissa ja nerokkaitakin, mutta ehkä kaikista parhaimpia ovat ne sellaiset hienovaraiset, melkein huomaamattomat sanaleikit ja muunnokset, nerokkaat oivallukset jotka joskus ehkä vasta hetkenkin päästä nivoutuvat yhteen. Lopulta tuntuu, että koko kirja on yhtä sanaleikkiä, hyvin nerokkaalla tavalla. Sellaisella nerokkaalla, ettei sitä taida ihan kokonaan edes tajuta. Ainakaan minä en päässyt kirjassa aivan täysin kärryille, mutta se ei poistanut kirjalta mitään. Melkein tuntuu, että se teki kirjasta jopa paremman, se ettei sitä ihan tajunnut. 

Sen verran sekavat ajatukset tästä on, että suosittelen ihan vain kokeilemaan ja kokemaan tämän itse. Kyllä sen varmasti pian myös huomaa, onko kirja sitä ominta juttua vai ei, tykkääkö kirjan tyylistä vai ei. Itse pidin ja koin omaksi, vaikka se jäikin myös hieman vieraaksi ja oudoksi. Mutta kuitenkin vain hyvällä tavalla.


Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haasteen kohta 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa.

4. helmikuuta 2017

Tammikuun kirjat

Tammikuuko meni jo, mitä ihmettä? Juurihan sitä vasta juhlittiin uuden vuoden alkamista ja mietittiin miten tehdä tästä vuodesta edellistä parempi. Ja nyt ollaankin jo helmikuussa. No, tammikuu oli ihan kiva kuukausi. Ei ehkä noin globaalilla tasolla, mutta henkilökohtaisesti ei mikään kamalin. Ei mikään erityisen hyväkään, mutta menihän se. Ainoa todellinen haittapuoli tammikuussa oli jatkuva selkäkipu, joka alkaa onneksi nyt olla selätetty (hehe).

Koulu jatkui jälleen, tosin aika hitaanlaisesti sillä tavalla, ettei siihen opiskeluun meinaa millään päästä takaisin kiinni loman jälkeen, ja kohta tuleekin sitten kaikki päälle kerralla. Mutta noh, sitähän se tuntuu aina olevan. Mikään ei kuitenkaan tunnu vielä mitenkään pahalta, vaan opiskelut maistuu ja on edelleen harvinaisen mukavaa kun on opiskelemassa haluamaansa ammattiin. 

Vaikka koulun puolesta vielä ei olekaan ollut kovin paljon hommaa, ei lukeminen ole silti ihan kovin maistunut. Tai välillä on, välillä ei. Toisaalta tekee kovasti mieli lukea kaikki nyt heti, mutta jotenkin ei vaan saa aikaiseksi sitten lukea. Ehkä tämä johtuu osittain kesken olevista kirjoistakin, ne eivät ole houkutelleet mukaansa kuten ajattelin.

Lopulta tulin lukeneeksi tammikuussa kaksi kirjaa, joista toinen omasta hyllystä ja toinen äänikirja.


Ali Smith: Oli kerran kello nolla (284s.)
Lauren Graham: Talking As Fast As I Can: From Gimore Girls to Gilmore Girls and Everything in Between (224s. (4h36min))
Sivuja yhteensä:  508

Ali Smithin kirjan olin halunnut lukea jo todella pitkään, ja kun jälleen eräs päivä koin tuon tunteen, päätin napata kirjan hyllystä ja aloittaa saman tien. Pidin kirjasta paljon, vaikka se olikin hyvin hämmentävä lukukokemus. Siitä on tulossa vielä oma postauksensa. Lauren Grahamin kirjan olin myös halunnut lukea aina siitä asti kun se viime syksynä ilmestyi, ja vieläpä nimen omaan äänikirjana. Sillä mikä olisikaan parempaa kuin kuunnella Gilmoren tyttöjen jaksojen kuvauksista itse Laurenin kertomana? Niinpä. Kuuntelin kirjaa aina bussimatkoilla ja niinä synkkinä öinä, kun valvoin selkäkivun takia. Tästäkin pidin hurjasti, ja teen myös tästä oman postauksen.


Näiden kirjojen lisäksi luin tammikuussa myös Harry Potter and the Cursed Childia, mutta jotenkin sen lukeminen vain on jäänyt. Kirja on ollut ihan hyvä kyllä tähän asti, mutta jotenkin ehkä pelottaa jatkaa sitä eteenpäin. Olen alkanut lukemaan myös ensimmäistä Ota kolme valitse yksi-kirjaa, Haitekstiä, joka on ollut ihan ok, aika erikoinen. 

Voi olla että aloitan jonkun uuden kirjan näiden ohelle, nämä kun eivät jotenkin nyt vie mukanaan kovin hyvin. Pinossa odottaisi muun muassa kirjastosta varattu uusi Mifongin kadottama, joka kyllä houkuttelee aika paljon.

1. helmikuuta 2017

Ota kolme valitse yksi -blogisarja

Tervetuloa seuraamaan uutta blogisarjaa!

Kaikkihan tietävät jo, että ne oman hyllyn monet lukemattomat kirjat tuppaavat myös jäämään lukemattomiksi pitkiksi, pitkiksi ajoiksi. Minullakin on edelleen tarkoituksena saada luetuksi oman hyllyn kirjoja mahdollisimman paljon, mutta aina toisinaan se tahtoo unohtua kiinnostavien uutuuksien takia. No, nyt käyn tämän ainaisen haasteen kimppuun uuden keinon turvin.

Kyseessä on siis eräänlainen haaste, jossa ystäväni käyvät läpi kirjahyllyäni ja valitsevat sieltä minulle kolme kirjaa. Näistä kolmesta vaihtoehdosta minä sitten valitsen seuraavan luettavan kirjan. Ja se sitten pitää lukea, tai ainakin antaa sille reilu mahdollisuus.

En tiedä vielä miten usein tulen tätä tekemään, eli mennään ainakin nyt alkuun fiiliksen ja oman aikataulun mukaan. Joskus kun saman kirjan lukemisessa voi mennä reilusti yli kuukausikin, niin en halua asettaa tälle vielä mitään rajoja.

Ensimmäinen valinta on nyt kuitenkin tehty ja vaihtoehtoina minulla oli nämä kolme kirjaa:
 
Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
2014 Finlandia palkittu romaani, joka ei ole istunut hyllyssäni vielä ihan kauhean kauaa, mutta jota en jostain syystä ole halunnut alkaa lukemaan. Ehkä muka-vaikea aihe, palkinto ja eriävät mielipiteet ovat karkottaneet, ja kirjaan tarttuminen tuntuu pelottavalta.

Steven Hall: Haiteksti
Tämä on varmaan hyllyssäni pisimpään lojunut kirja, en edes kehtaa sanoa kuinka monta vuotta. Muistan ostaneeni sen alennuksesta viidellä eurolla, koska kansi oli hieno ja aihe jännittävän kuuloinen. Edelleen kirja kyllä kiinnostaa, mutta aika etäisesti.

Marianne Cedervall: Ajattelen sinua kuolemaasi saakka
Tästä kirjasta minulla ei itseasiassa ole mitään aavistusta, mistä olen tämän hankkinut. Varmaan jostain kirpparilta tai alennuksesta hyvään, pieneen hintaan. Kuulosti varmaan silloin hauskalta, mutta ei ole kuitenkaan niin paljoa kiinnostanut, että olisin sen tuolta hyllyn kätköistä poiminut.


Ja näistä kolmesta seuraavaksi luettavaksi valikoitui Haiteksti. Se on näistä kaikista eniten sellainen, jonka aihe todella kiinnostaa, ja uskoisin myös pitäväni tästä. Noista kahdesta muusta en ole vielä aivan varma, jälkimmäisen kohdalla taidan harkita jopa kiertoon laittamista. Sillä, jos se ei nyt kiinnosta yhtään, niin kiinnostaako muka jatkossakaan? Tuskin ei. 

Kehotan muitakin tarttumaan samantapaiseen haasteeseen, edes silloin tällöin! Oman hyllyn kirjoja katselee aivan eri silmällä, kun niitä käy läpi jonkun muun kanssa. Sieltä löytyy jos jonkinlaisia kirjoja, joita ei välttämättä ole tullut edes muistaneeksi. Samalla voi tehdä vaikka vähän sitä karsintaakin.

Seuraavan kolmikonkin olen itseasiassa jo saanut eteeni, mutta näytän ne ja valintani vasta myöhemmin, kun on niiden aika. Tämä kirja ainakin nyt ensin pois alta.