27. syyskuuta 2016

Bjørn Sortland, Timo Parvela: Kepler62: Lähtölaskenta

Bjørn Sortland, Timo Parvela
Kepler62: Kirja kaksi: Lähtölaskenta
WSOY, 2015
Kuvitus: Pasi Pitkänen
Suom: Outi Menna
157 s.






Kepler62: Lähtölaskenta jatkaa sarjaa aikalailla suoraan siitä mihin ensimmäinen osa jäi, mutta aivan toisesta näkökulmasta. Ensimmäisessä osassa tutustuimme suomalaisiin veljeksiin Ariin ja Joniin, jotka läpäistessään Kepler62-videopelin pääsivät mukaan salaiseen projektiin, joka kuitenkin jäi kirjan lopussa vielä avoimeksi. Tällä kertaa pääosassa on norjalainen Marie, joka on palkannut muutamia tietokonenörttejä pelaamaan pelin läpi hänen puolestaan. Rahaa Marielta ei puutu, sillä hänen isänsä on yltiörikas asetehtailija. Kun peli on läpi, lähtee Marie yksityislentokoneella koordinaattien osoittamaan paikkaan; Area 51:lle. Paikan päällä Marie tutustuu Ariin ja Joniin, sekä erikoiseen Kuiskaajaan.

Tässä toisessa osassa oli alusta asti hyvin synkkä tunnelma, sataa ja on pimeää, Marie on yksin heidän suunnattoman suuressa talossaan odottamassa palkkaamaansa nörttiä saapuvaksi. Eikä tunnelma oikeastaan missään vaiheessa muuttunut kirjan aikana. Marie on hahmona hyvin erilainen mitä Ari tai Joni. Hän on hyvin varovainen ja varautunut, epäilee kaikkea ympärillään ja on valmis kaikkeen. Tämä sai lukijankin hieman varpailleen, ja jännitys säilyy yllä koko kirjan ajan.

Voi olla että synkkä ja varautunut tunnelma oli osasyy siihen, miksi en pitänyt tästä osasta ihan niin paljon mitä ensimmäisestä. Olihan siinäkin toki synkät hetkensä, mutta jotenkin Arin ja Jonin persoonat ja heidän vaikeutensa olivat hieman mukavampaa luettavaa. Ei tämä osa missään nimessä huono ollut, vaan todella hyvä, mutta ihan samaan huikeaan lukukokemukseen tämän kanssa en päässyt.

Ja huh mikä kuvitus taas tässäkin kirjassa. Aivan huikea. Visuaalisesti todella upeaa jälkeä koko kirjan ajan, melkein olisin toivonut muutamia kuvia lisääkin joihinkin väleihin. Varsinkin kirjan loppu oli todella hieno, se miten tekstien paikoilla ja tyhjillä mustilla sivuilla on saatukin aikaan niin hieno, pelottava tunnelma. Lopetus oli muutenkin todella hieno ja sen verran koukuttava, että seuraavaan osaan täytyy päästä käsiksi heti.

Tämä toinen osa on enemmän Bjørn Sortlandin käsialaa, kyseessäkin on norjalainen päähenkilö, kun taas ensimmäinen oli Timo Parvelan. Käsittääkseni kolmas osa on taas enemmän Parvelan käsialaa, ja neljäs taas Sortlandin. Vuorotellen siis mennään, mutta siitä en tiedä miten päähenkilöt tulevat vaihtelemaan tulevissa kirjoissa, vai vaihteleeko ollenkaan. Se jää nähtäväksi, kolmas kirja nimittäin menee nyt kirjastosta varaukseen!


Arvosana: Neljä kissanpentua

Ensimmäinen osa: Kepler62: Kirja yksi: Kutsu

23. syyskuuta 2016

Janne Kukkonen: Voro

Janne Kukkonen
Voro, Kolmen kuninkaan aarre
Like, 2016
280 s.








Nuori tyttö Lilja kuuluu varkaiden kiltaan, ja onkin aika tehokas pieni voro muiden joukossa. Killan pomo Kiltamestari vaan ei juuri Liljasta perusta, eikä halua antaa tälle parempia tai vaikeampia keikkoja hoidettavaksi. Liljan oppi-isä ja entinen mestarivaras Seamus yrittää parhaansa suositella Liljaa, mutta tuloksena on vain naurua ja vähättelyä. Lopulta tästä suivaantuneena Lilja päättää ottaa asiat omaan haltuunsa, ja lähtee salaa suorittamaan erästä vaikeaa tehtävää. Hommat eivät suju ihan niin kuten olisi pitänyt, ja yhtäkkiä Lilja ja Seamus joutuvat keskelle salaperäistä ja vaarallista suunnitelmaa, johon liittyy suuren oven takana lymyilevä Kolmen kuninkaan aarre.

Janne Kukkosen piirustustyyli on aivan ihana ja suloinen. Hahmot ovat ilmeikkäitä, muodot pehmeitä ja sopivan yksinkertaisia. Kerrassaan suloista jälkeä, juuri sellaista mistä itse ainakin nautin kovasti. Harmaa väritys kävi myös mielestäni tarinaan hyvin, se toi siihen sellaista vanhan ajan tomuista tunnelmaa. Toki tarina varmasti toimisi hyvin värillisenäkin, toisi siihen ihan oman tunnelmansa. En siis toisin sanoen kaivannut värejä, mutta en panisi niistä varmasti pahaksenikaan.

Lilja on hauska hahmo, hyvin itsenäinen ja vaaroja kaihtamaton nuori, joka tekee välillä hölmöjäkin ratkaisuja, kuten olettaa sopiikin. Sarjakuvan muut hahmot eivät tule kovin läheisiksi lukijalle ja ovatkin osa aika kärjistettyjä. Tarinaa se ei kuitenkaan haittaa, ja pääosan hoitavasta Liljasta onneksi ei voi olla pitämättä, sen verran kekseliäs ja hauska hahmo hän on.

Tarina olisi minun mieleeni voinut olla kuitenkin hieman syvällisempi. Olisin halunnut tietää vielä hieman lisää tästä maailmasta, Palo-heimosta ja näistä kolmesta kuninkaasta. Lisää kaikesta. Tuntui että tämä oli vasta pieni pintaraapaisu, ja asioita jätettiin hieman liikaa auki. Varsinkin ihan kirjan loppua jäin hieman ihmettelemään, en tiedä menikö minulta vaan jokin ohi, kun en ihan täysin tajunnut mitä lopulta tapahtuikaan. Tarina oli nimittäin todella mielenkiintoinen, mutta nyt tuntui että läheskään kaikkea ei selitetty tarpeeksi. Puhkiselitystä en kaipaa, mutta lisää syvyyttä koko tarinaan ja maailmaan.

Kirja oli kuitenkin mitä hurmaavin ja varsinkin visuaalisesti aivan ihana. Tarina oli kiinnostava ja omaperäinen, ja joistain aika yllättävänkin raaoista kohdista huolimatta sopii mielestäni myös nuoremmille lukijoille, jos nyt ei ihan nuorimmille. Hienoa kotimaista työtä, toivottavasti tälle saadaan jonkinlaista jatkoa!


Arvosana: Neljä kissanpentua

17. syyskuuta 2016

JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Lapsus

 
JP Ahonen
Villimpi Pohjola: Lapsus (#4)
Arktinen Banaani, 2014
96 s.












Lapsus jatkaa tuttujen hahmojen tarinaa oikeastaan suoraan siitä, mihin aiempi osa jäi. Anna odottaa esikoistaan, ja lopulta itse vauva-arki koittaa raskaana. Äitikorttikin täytyy välillä heittää kehiin. Rontti yrittää kovasti jättää naisseikkailunsa taakseen, mutta naiset eivät tätä sulata. Otto kamppailee gradunsa kanssa ja Muusalla ja Ukolla on omat parisuhdejuttunsa.

Oli todella kiva nähdä, miten hahmot alkavat pikkuhiljaa oikeasti aikuistua, jokainen toki omalla tavallaan. Lapset alkavat olla ajankohtainen aihe monelle, kuin myös todellinen vakiintuminen, mitä se sitten kaikilla tarkoittaakaan. Toki tutut opiskelijaympyrät ovat edelleen siellä, mutta hieman jo taka-alalla. Osa on edistynyt opinnoissaan hyvin, osalla viimeiset hetket tuottavat paljon päänvaivaa ja harmia.

Nyt kun on lukenut jo muutaman osan tätä sarjaa, alkaa kirjan hahmot olla jo varsin tuttuja. Jokaisella on selvästi ihan oma luonteensa ja tapansa toimia eri tilanteissa. Joissain tilanteissa sitä oikein osaa jo arvata mitä kukin on asiasta mieltä. Muutama hahmo on tosin jäänyt aika paljon taka-alalle muista; Juhani varmaan hieman tarkoituksellakin, mutta esimerkiksi aktiivisesti mukana oleva Verneri on vieläkin aika etäinen, vaikka hänen epäonnisista treffailuistaan onkin hauskaa lukea.

On sieltä kuitenkin ne omat lempparihahmotkin jo löytyneet. Omiin lemppareihini kuuluu ehdottomasti Otto, tuo alkoholille perso ikuisuusopiskelija, joka asuu tällä hetkellä Minnan ja tämän kissan Kuoleman kämppiksenä. Varsinkin Kuoleman ja Oton kohtaamiset ovat näkemisen arvoisia. Otto on jotenkin niin ihana ja sympaattinen hahmo. Toiset lempparini ovat Muusa ja Ukko, tuo tehopariskunta. Heidän parissaan saa aina nauraa ihan arkipäiväisten pariskuntien jutuille, kuin myös niille todella omituisillekin päähänpistoille ja Ukon gradu-ahdistukselle.

Sarjan neljäs osa oli oikein hauska ja hieno lukukokemus. Pidän siitä, että sarjakuvien hahmot tulevat tutuiksi ja itselle jopa ihan rakkaiksi, että sitä oikein odottaa mitä heille tällä kertaa kuuluukaan. Asiat myös etenevät koko ajan eikä paikoillaan junnata. En tiedä johtuuko se vain siitä, että viimeisimmän osan lukemisesta on jo jonkin aikaa vai mistä, mutta en tällä kertaa löytänyt kyllä yhtään mitään miinuksia tästä osasta. Senpä tähden annan tälle täydet pisteet. Mahtava sarjakuva, ja onneksi uusin osa odottaa jo omassa hyllyssä!


Arvosana: Viisi kissanpentua

11. syyskuuta 2016

S. J. Watson: Kun suljen silmäni

S. J. Watson
Kun suljen silmäni
(Before I Go To Sleep, 2011)
Bazar, 2012
Suom. Laura Beck
380 s.





Christine herää joka päivä uuteen aamuun unohtaneena lähes puolet elämästään. Hän ei muista aviomiestä vierellään, ei taloa jossa asuu, ei välttämättä edes omaa nimeään. Usein Christine luulee yhä olevansa parikymppinen ennen kuin katsoo peiliin ja löytää sieltä reilun nelikymppisen itsensä. Aviomies kertoo että Christine joutui parikymppisenä auto-onnettomuuteen eikä sen vuoksi muista päivää taaksepäin juuri mitään elämästään. Lääkärin kehotuksesta Christine alkaa pitää aviomieheltään salaa päiväkirjaa, johon hän kirjoittaa ylös kaiken päivän aikana tapahtuvan. Merkintä merkinnältä sekä Christinelle että lukijalle alkaa selvitä totuus.

Kirja tuntui alussa hieman ennalta-arvattavalta ja yllätyksettömältä, mutta onneksi näin ei asia kuitenkaan ollut. Toki mukana on myös muutamia ennalta-arvattavia käänteitä, mutta suurimmat tulivat minulle ainakin mukavana yllätyksenä. Kirjan edetessä huomasin myös taas miten paljon lopulta pidän tällaisista jännittävistä trillereistä. Käänteitä on hauska arvailla, ja pieniä vihjeitä hauska etsiä. Eikä haittaa yhtään vaikka kaikki arvaukset menevätkin pieleen, vaikka siitäkin tulee hyvä mieli jos jonkun yllättävän käänteen osaisikin arvata oikein.

Tässä kirjassa juonenkäänteet tulivat tosiaan aika yllätyksenä, ja pidin niistä myös kovasti. Mikään ei ollut liian epäuskottavaa tai toisaalta liian tylsääkään. Kirja tuntui menevän koko ajan kohti jotain tiettyä pistettä, ja loppuajasta kirjan tiivis tunnelma pitikin hyvin otteessaan, eikä kirjaa meinannut malttaa laskea käsistä ollenkaan. Lopetukseenkin olin tyytyväinen.

Mutta jos juonessa tai käänteissä ei sinänsä mitään epäuskottavaa ollut ja kaikki soljui mukavasti eteenpäin, niin valitettavasti itse kirjan kirjoitusmuoto teki tapahtumista hieman epäuskottavia. Lähes koko kirja ja sen tapahtumat koetaan siis Christinen päiväkirjan kautta muistellen päivän aikana tapahtuneita asioita. Ja nimenomaan se tapa, jolla Christine on asioita muistiin kirjannut, on epäuskottava. Mukana on liian paljon yksityiskohtaisia kuvailuja ilmeistä ja tavoista puhua, niin paljon että lukiessa sitä aina unohti että kyseessä pitäisi olla päiväkirjamerkintä. Toki ymmärrän että kun tämä on melkein ainoa kerrontamuoto niin kuvailuakin pitää olla, mutta se ei vaan tuntunut luontevalta. 

Lisäksi ärsytti miten ns. "helposti" tuo Christinen osaava tapa kirjoittaa oli selitetty. No, tietenkin Christine oli aiemmin ollut kirjailija. Vähän liian tuollainen päälleliimattu juttu jolla koitettiin selittää epäuskottavan kuvailevaa päiväkirjaa. Tai juuri siltä se ainakin tuntui. Christinen ääni tuntui olevan myös hyvin nuorekas, mutta siitä itseasiassa pidin. Se tuntui käyvän järkeen, sillä eihän Christine parikymppistä vanhempi kokenut olevansakaan.

Kun suljen silmäni parissa viihtyi kuitenkin todella hyvin. Kirja on sellaista mukavaa viihteellistä kirjallisuutta, jota lukiessa voi laittaa kaiken muun elämän hetkeksi sivuun ja vain nauttia lukemastaan. Kirjassa tulee sopivin väliajoin juonenkäänteitä ja jännityskin pysyy oikeastaan koko kirjan ajan yllä. Kirjan teema on myös todella kutkuttava ja mielenkiintoinen, muisti on kuitenkin hyvin henkilökohtainen jokaisella ja olisikin hirveä ajatus herätä joka aamu muistamatta elämästään yhtään mitään ja vieläpä tietää nukkumaan mennessään ettei aamulla taaskaan muista mitään. Tämä saa tietenkin ajattelemaan kovasti kaikkia jotka joutuvat kokemaan Alzheimerin taudin jossain muodossa.

Pienet epäuskottavuudet eivät häirinneet liikaa lukunautintoa ja kirjaa luki lopulta hyvin nopeasti. Sitä oli kiva lukea, siihen oli aina kiva tarttua, eikä sitä malttanut lopettaa kesken. Kaikki hyvän kirjan merkkejä siis. Ihan täysiä pisteitä kirja ei saa, mutta oikein hyvin sen parissa kuitenkin viihtyi.


Arvosana: Neljä kissanpentua

Kirjasta on tullut vuonna 2014 samanniminen elokuva, joten osallistun tällä myös Seitsemännen taiteen tarinat-haasteeseen. Täytyypä laittaa myös elokuva katsontalistalle!

1. syyskuuta 2016

Mitä luin elokuussa

Onko nyt virallisesti syksy, kun ollaan jo syyskuun puolella? Minusta ainakin on. Ja se on ihanaa! Syksy on ihan parasta, varsinkin juuri tämä kesän ja syksyn välimaasto. Ensimmäiset lehdet on alkaneet jo tippua ja tuulessa tuoksuu syksy. Erityisen ihanan tästä syksystä tekee tietenkin alkanut koulutaipaleeni, josta postailinkin ihan erikseen jo aiemmin täällä

Elokuu meni tosiaan hieman sellaisessa sumussa, paljon tapahtui viimeisten kahden viikon aikana ja tapahtumiset senkun jatkuvat vaan. Sen takia en tietenkään kovin paljoa ehtinyt aina lukeakaan. Alkukuusta aloittelin pariakin kirjaa, jotka kuitenkin lopulta jäivät ajanpuutteen vuoksi vielä kesken. Ja jos sitä aikaa joskus olikin, niin usein se meni sitten Netflixin katseluun. Muutaman kirjan tulin kuitenkin elokuussa lukeneeksi kokonaan. 



Elokuussa luin 3 kirjaa, joista
kaikki 3 olivat sarjakuvia
kaikki 3 miesten kirjoittamaa
1 omasta hyllystä
1 englanniksi
2 kirjastosta
2 kotimaista kirjailijaa



  
Luetut: 

Joe Hill: Locke & Key, Vol. 3: Crown of Shadows (152s.)
JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Lapsus (96s.)
Janne Kukkonen: Voro, kolmen kuninkaan aarre (280s.)

Sivuja yhteensä: 528

Hyvin sarjakuvapainotteinen kuukausi siis takana. Locke & Keyn kolmas osa oli erittäin mielenkiintoinen ja tapahtumarikas, tykkäsin paljon. Harmillisesti en omista seuraavia kolmea osaa sarjasta, täytyy hankkia ne jostain vielä omaksi. Nämä kolme ensimmäistä minulla on siis e-kirjoina. JP Ahonen ei taaskaan pettänyt, Lapsus oli aivan mainio osa. Luin sen aikalailla yhteen menoon ja nauroin lähes jokaiselle sivulle. Janne Kukkosen Voro on aivan uutukainen, ja olipa tosiaan kaunis sarjakuva! Tätä luki todella mielellään, tarinakin oli mielenkiintoinen.

Hyviä kirjoja siis luin, vaikken kovin montaa. Kolme kirjaa on kuitenkin tälläkin hetkellä kesken, ja toivottavasti saankin jo viikonlopun aikana osan niistä vihdoin loppuun. Samoin rästipostausten kanssa, niitä on edelleen muutama ja huh että kynnys niiden kirjoittamiseen onkin kasvanut, kun kirjan lukemisesta on kohta jo pari kuukautta... Mutta kyllä ne sieltä vielä tulee!

Ostoksia

Viime koosteessa olikin pari kirjaa jotka ostin elokuun puolella, mutta niiden lisäksi tein elokuussa vielä pari kivaa löytöä kirpparilta. Markus Zusakin Kirjavaras ja Bea Uusman Naparetki löytyivät samalta reissulta, eikä niitä voinut jättää kauppaan. Kirjat taisivat kustantaa n. 7e yhteensä.

Ihanaa syksyä kaikille!

26. elokuuta 2016

Kulttuurinen epähaaste

Irene Kingiä, kahvia ja empatiaa-blogista heitti minua jo yli kuukausi takaperin tällaisella epähaasteella, jonka saa tehdä jos haluaa ja johon saa haastaa tai olla haastamatta ihmisiä mukaan. Sääntöjä ei ole! Minä ajattelin lähteä tähän mukaan kuitenkin hyvin samalla tavalla kuin itse Irenekin, eli kertomalla hieman viimeisimmistä kulttuurielämyksistä, tai lähinnä siis elokuvista, tv-sarjoista ja kirjoista. Olen myös huomannut viime aikoina että kuuntelen nykyään mieluummin kokonaista levyä, kuin soittolistaa. Niinpä listaan loppuun vielä pari viimeisintä levyä joita olen kuunnellut.


Kolme viimeisintä katsomaani elokuvaa:


John Wick (2014)
Poikaystäväni kävi katsomassa John Wickin teatterissa silloin kun se tuli, mutta itse en ollut tätä aiemmin nähnyt. Nytkin valinta osui kohdalle ihan vaan kun haluttiin jotain hyvää toimintaa, muttei jaksettu sittenkään katsoa Matrixia. Tässäkin on kuitenkin Keanu Reeves joten ajateltiin että mikä ettei. Ja leffa oli ihan hyvä, mitä nyt alussa hieman liian surullinen minulle, joka ei kestä sitä että eläimille käy jotain elokuvissa... Mutta joo, muuten ihan sellainen hieno toimintapläjäys, varmaan tulen joskus katsomaan ensi vuonna ilmestyvän jatko-osankin.


Star Trek (2009)
Tämäkin oli sellainen valinta, että no, tämä on pitänyt katsoa pitkään ja koska tämäkin löytyy Netflixistä. Alkuun hohhottelin aika paljon, ihan liian paljon kliseitä ja lähdin jo arvuuttelemaan että miten tässä käykään. Mutta elokuva yllättikin todella positiivisesti! Juoni oli kiinnostava, eikä yhtään niin kliseinen enää alun jälkeen. Tv-sarjaahan en ole koskaan katsonut, mutta sain tästä sellaisen käsityksen että tässä viittailtiin sarjan koukeroihin aika paljon ja että tämä meni tarkoituksella hieman eri tavalla kuin se. Paljon sellaista aikamatkustusta josta aina pidän, joissa saa aina miettiä ja pohtia päänsä puhki. Lisäksi elokuva oli visuaalisesti todella hieno. Tykkäsin aika paljon, ja nyt pitäisikin katsoa jatko-osa Star Trek Into Darkness ennen kuin voi katsoa uusimman, juuri ilmestyneen Star Trek Beyondin.


Ace Ventura - Luonto kutsuu (1995)
Ja sitten päästään tähän todelliseen helmeen. Meillähän ei minun lapsuudessani kotona ollut juurikaan tällaisia näyteltyjä elokuvia, lähinnä vain piirrettyjä. Ja niin ainoat näytellyt elokuvat VHS-muodossa olivat tämä, Jumanji ja Beethovenin toinen. Ja niitähän sitten katsottiinkin ihan puhki asti. Niinpä muistan tämänkin elokuvan varsin hyvin ulkoa, ja se onkin yksi lemppareitani, vaikkei mikään kovin laadukas ehkä olekaan. Nyt olin jo monta viikkoa halunnut pitkästä aikaa katsoa tämän, ja kappas kun se tulikin kirpparilla dvd-muodossa viime viikolla vastaan, oli vihdoin sen aika. Enkä osaa edes sanoa miten paljon nauroinkaan taas niille ulkoa muistettaville kohdille, ah. 


Kolme viimeisintä katsomaani tv-sarjaa:


Gilmore Girls (2000-2007) (katsominen vielä kesken)
Niin, tätä varmaan ei tarvitse paljoa selitellä. Kun sarja ilmestyi Netflixiin, oli vihdoin minunkin aikani aloittaa katsomaan tätä sarjaa. Ja voi juku että onkin ollut ihana, kertakaikkiaan. Olen tällä hetkellä kutoskauden lopussa, eli vielä viimeinen kausi edessä. Sarja on ollut aivan ihana, kaikkineen. Jossain nelos-vitoskauden aikana tuli pieni taantuminen, sarja ei ihan ollut niin kiinnostava silloin ja tuntui junnaavan ehkä paikoillaan. Mutta nyt mennään taas täysiä eteenpäin. Enkä malta muuten odottaa sarjan uusia jaksoja, ah.


Orange is the New Black (2013-)
Orangen ensimmäinen kausi ei minua kovin vakuuttanut, mutta sen jälkeen olen kyllä rakastunut sarjaan. Ihan mahtavia hahmoja, todella hulluja, hauskoja ja järkyttäviä käänteitä, todella hienoa näyttelemistä. Ja tämä uusin kausi, siis huh mikä lopetus, olipa aikamoista vuoristorataa. Todella huomattavasti synkempi kausi mitä aiemmat, saa nähdä miten seuraava kausi tästä etenee.


Stranger Things (2016)
Täytyy myöntää, että ei tätä turhaan ole jokaikinen ihminen kehunut. Jännittävä, välillä aika creepy muttei kuitenkaan pelottava, todella koukuttava ja aivan uskomattoman tunnelmallinen sarja. En voi kehua tätä kyllä tarpeeksi, aivan uskomattoman hyvä. Viimeiset jaksot piti katsoa putkeen, eihän sitä vaan voinut jättää kesken. Näyttelijät oli aivan huippuja, mutta koko sarjan paras asia taisi silti olla sen musiikki, siis huh. Katsokaa ainakin tämä!


Kolme viimeisintä kirjaa jotka olen aloittanut:


Naomi Novik: Uprooted
Uprootedista olen kuullut aina vaan pelkkää hyvää, ja vihdoin ajattelin että ehkä olisi tämän aika. Harmillisesti viime aikoina aikaa ei ole jäänyt lukemiselle, ja tämä onkin jäänyt täysin huomiotta. Hieman yli puolen välin olen, ja kirja on ollut kyllä todella hyvä tähän mennessä. Kivaa lukea pitkästä aikaa fantasiaa, eikä kirjan englantikaan ole kovin vaikeaselkoista.


Julian Fellowes: Belgravia
Downton Abbeyta on välillä suuren suuri ikävä, ja sarjan luojan uuden kirjan on luvattu tuovan siihen lääkettä. Tällekään ei harmillisesti ole ollut juuri aikaa, mutta olen sentään päässyt siinä jo alkuun. Ihan vielä en kyllä allekirjoittaisi tuota Downton Abbey-lääkettä, sillä ainakaan vielä kirjasta ei ole välittynyt samanlaista tunnelmaa mitä sarjassa. Ihan kiva sitä on ollut lukea, mutta ihan hirveästi kirja ei vedä puoleenkaan. Saa nähdä miten käy.


Jessica Fellowes: Downton Abbey - Muistojen aika
Ja niin, mitäs mainitsinkaan Downton Abbeysta? Tämän aloitin jo jokin aika sitten, mutta senkin lukeminen on jäänyt. Lähinnä olen tarttunut tähän iltaisin kun tekee mieli lukea jotain, muttei jaksa keskittyä pitkäksi aikaa juonelliseen kirjaan. On ihana palata hetkeksi sarjan tunnelmaan ja tiettyihin hetkiin ja hahmoihin, kuin myös päästä kurkistamaan hieman kulissien taakse.


+ Emma Cline: Tytöt
Tätä en virallisesti ole vielä aloittanut, mutta ajattelin aloittaa sen ihan näillä näppäimillä. En malta olla aloittamatta sitä, vaikka nuo aiemmatkin olisi luettava. Belgravia ei vaan nyt oikein nappaa, ja Uprootediin taas pitää hieman keskittyä enemmän. 


Kaksi viimeisintä kuuntelemaani levyä: 


Troye Sivan: Blue Neighbourhood
Tämän kesän rakkauslevyni. Vaikken koskaan etsimällä etsi uutta musiikkia kuunneltavaksi, joka kevät tai kesä jostain kuitenkin löytyy joku uusi levy, josta tulee samantien aivan lempparini, siis niin sanottu rakkauslevyni. Tänä kesänä se on tämä. Aivan pelkkää rakkautta koko levy, ihana.


Adele: 25
Adele on aina yhtä rakkautta, siitä ei voi olla pitämättä. Jotenkin tätä uutta on nyt tullut kuunneltua yllättävänkin paljon, ehkä osittain siksi että sitä sai odottaa Spotifyhyn niin kauan aikaa. Pidän levystä kyllä paljon, tuntuu hyvälle kuunnella sitä. Tuntuu että jokainen kappale on tehty ajatuksella ja varsinkin taidolla.


Haastan mukaan tähän kulttuuriseen epähaasteeseen Pienen kirjaston Katrin, Mitä luimme kerran-blogin Lauran ja Kirjaston kummituksen. Olkaa hyvät!

17. elokuuta 2016

Syksyn uudet tuulet

Olen aina pidättäytynyt kertomasta ihan kovin paljoa täällä blogissa itsestäni tai elämästäni, yksityisasioistani. Ajatus siitä että kaikki tietävät ja tuntevat minut ja elämäni on aina tuntunut hieman epämiellyttävälle. Mutta nyt tuntuu siltä että on aika poistua hetkeksi mukavuusalueen ulkopuolelle.

Tuleva syksy nimittäin tuo tullessaan paljon muutoksia, jotka varmasti näkyvät blogissakin asti. Tähän asti olen voinut kirjoittaa tänne aika vapaasti milloin vain, kun on vaan jaksamusta löytynyt. Aikaa on ollut vaikka muille jakaa, sillä olen viettänyt jo jonkin aikaa työttömän elämää. On ollut siis aikaa lukea ja blogata, ihan mielin määrin.

Mutta niin se elämä vaan tuo yllätyksiä ja uusia haasteita eteen. Parin viikon sisällä aloitan nimittäin opiskelun Tampereen yliopistossa, kasvatustieteiden parissa. Varhaiskasvatus ja sen myötä lastentarhanopettajuus on aina ollut haaveammattini, ja jo vuosia olen pyrkinyt sisään yliopistoon sitä opiskelemaan. Ja nimenomaan tänne Tampereelle, kaupunkiin jonne aikoinaan muutin se tavoite mielessäni. Ja niin se lopulta kannatti jaksaa yrittää, vaikka se veikin kauemmin aikaa mitä toivoin.

Kohta alkaa siis urakkani varhaiskasvatuksen parissa, ja sen myötä myös luppoaikaa tulee olemaan huomattavasti vähemmän. Toivottavasti blogiin ei tule liian paljon pitkiä hiljaisia aikoja, mutta uskoisin ettei blogi tästä ainakaan aktiivisemmaksi tule muuttumaan. Täytyy alkupöhinöiden jälkeen yrittää löytää joku hyvä rytmi lukemisten ja bloggaamisten kanssa, ne varmasti toimivat hyvänä tasapainottajana koulun ohella.

Innon ja pelonsekaisten fiilisten kanssa tästä siis jatketaan eteenpäin opiskelijana! Opiskelijana, sitten vuoden 2010. Hurjaa, mutta myös hurjan kivaa.