Alice Munro: Jupiterin kuut + novellihaaste

Alice Munro: Jupiterin kuut

(The Moons of Jupiter, 1982)

Tammi, 2017

Suom. Kristiina Rikman

317 s.

Luin aiemmin Munrolta novellikokoelman Liian paljon onnea, joka ei oikein kuitenkaan vakuuttanut. Novellit olivat hyviä, niitä luki nopeasti ja niihin uppoutui, mutta jokin jäi aina vähän puuttumaan. Laitoin kuitenkin tämän uusimman suomennetun Munron varaukseen kirjastosta, aikalailla vaan kirjan nimen ja kannen takia, molemmat niin kauniita. Ja toki antaakseni Munrolle toisen mahdollisuuden viedä jalat alta.

Tässä novellikokoelmassa pääosassa on erilaiset perheet ja perhesiteet, ihmisten kohtaamiset, rakkaus ja sen eri ilmenemiset, epäonnistuneet ja epäsopivat suhteet. Pääosa tapahtumista sijoittuu Torontoon, novellien henkilöt ovat melko tavallisia, pääosin keski-ikäisiä naisia. Novelleja kirjassa on 11.

Vaikkei tämäkään kokoelma vienyt jalkoja alta, oli se silti hyvä ja lukemisen arvoinen. En oikein tiedä mikä Munron novelleissa lopulta on, mutta jostain syystä ne eivät nostata minussa juurikaan tunteita esiin. Tosin iloinen yllätys oli, että enemmän niitä tunteita ja ajatuksia nousi esiin tämän kokoelman kanssa, kuin edellisen. Jotenkin nämä Munron novellit käsittelevät sen verran tavallisia ihmisiä, tavallisia tapahtumia ja osin merkityksettöämiäkin pieniä juttuja mitä elämässä tapahtuu, että niitä ei sitten juuri tule miettineeksi sen enempää ainakaan alkuun, mutta silti jostain syystä ne jäävät mieleen kytemään. 

Vaikkei kaikki novellit iskeneet, jälleen muutama nousi hieman muiden yli, syystä tai toisesta. Ja tosiaan enemmän nyt kuin viimeksi, nyt huomasin pitäväni novellien lopuista paljon enemmän, mitä viimeksi. Lopuissa tuntui olevan se jokin pieni juttu, tai ne vain loppuivat tosi hyvin ja juuri oikeaan kohtaan, vaikka joskus on edelleen se tunne, että kunpa tämä vielä jatkuisi johonkin, jotta tästä saisi paremmin kiinni.

Onnettomuudessa pienen kylän musiikinopettajalla Francesilla ja kemianopettajalla Tedillä on suhde, ja erään salaisen tapaamisen aikana miehen pojalle sattuu onnettomuus. Tämä onnettomuus muuttaa Francesin elämän suuntaan, jota hän on jo oikeastaan odottanutkin, vaikkei ihan tällä tavalla. Novelli käy läpi molempien näkökulmasta onnettomuuden jälkeistä aikaa ja ajatuksia. Tämä oli kirjan pisimpiä novelleja, ja se on varmasti osasyy sille, miksi pidin tästä enemmän. Jotenkin tässä ehti tapahtua vähän enemmän mitä muissa, syitä ja seurauksia pohdittiin. Lisäksi kirjassa puhutaan Suomesta ja suomalaisuudesta, mikä oli aika hauska ja huvittavakin lisä.

Rouva Cross ja Rouva Kidd -novellissa kaksi ikärouvaa ovat pyörätuoleissa hoitokodissa, jossa he tutustuvat nuorempaan, puoliksi halvaantuneeseen mieheen Jackiin. Naisten välinen suhde, naisten ja Jackin välinen suhde ja hoivakodin tunnelma jäivät jotenkin vahvasti mieleen, vaikkei novellissa sinänsä paljoa tapahdukaan. Jackin tarina jäi kiinnostamaan, ja siitä olisin halunnut kuulla paljon enemmän.

Kirjan nimikkonovelli Jupiterin kuut on jo tosiaan nimensä puolesta kaunis, ja mielestäni myös tarinaltaan. Keskiössä on nainen ja tämän isänsä, joka on joutunut sairaalaan sydämessä olevan vian takia. Novellissa käydään läpi näiden kahden suhdetta, naisen suhdetta omiin tyttäriin ja isän suhdetta vanhuuteen ja sairauteensa. Yleensä vanhat ihmiset, heidän elämänsä ja koettelemuksensa vetoavat minuun, kuten tässä ja edellisessä novellissa jälleen huomasin.

Hieman yllättäenkin, Munro ehkä alkoi pikkuhiljaa vakuuttaa minutkin puolelleen. Vielä jään odottamaan sitä täydellistä osumaa, mutta tämän perusteella uskallan ainakin antaa siis vielä mahdollisuuden jos toisenkin.

Muualla: Sinisen linnan kirjasto, Kirja vieköön!, Pieni kirjasto

Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste: 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis
Novellihaaste

***

Novellihaasteen koonti

Luin lopulta haasteeseen kaksi novellikokoelmaa, tämän ja Chimamanda Ngozi Adichien Huominen on liian kaukana, eli yhteensä 23 novellia. Olen tyytyväinen tulokseen, sillä luen novelleja hyvin harvoin, ja nyt jopa kaksi kokoelmaa parin kuukauden sisään! Tämän tahdin voisi yrittää oikeastaan pitää, sillä näitä lukee jotenkin yllättävän nopeasti; lyhyisiin tarinoihin on matalampi kynnys tarttua, kuin paksuun romaaniin, vaikka lopullinen sivumäärä olisikin sama.

Kiitos Reader, why did I marry him? -blogin Ompulle haasteen järkkäämisestä!

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana

 

Chimamanda Ngozi Adichie

Huominen on liian kaukana

(The Thing Around Your Neck, 2009)

Otava, 2011

Suom. Sari Karhulahti

271 s.

Huominen on liian kaukana sisältää 12 novellia. Tarinoita on moneen eri lähtöön, mutta kaikki käsittelevät hieman samoja aiheita, eri näkökulmista. Suurin osa tarinoiden päähenkilöistä on Afrikkalaisia naisia, jotka elävät hyvin erilaisia elämiään; Osa asuu Afrikassa, osa on lähtenyt Amerikkaan, mutta aina elämä sielläkään ei ole aivan sitä mitä he odottivat. On uusia avioliittoja, toimimattomia liittoja ja suhteita, sukua ja sukulaisia, hyväksikäyttöä monella eri tapaa, monen näköistä rakkautta tai rakkaudettomuutta, kulttuurien kohtaamista.

Itselleni parhaimmat novellit olivat Yksityisasia, Loikkivan apinan kukkula ja Huominen on liian kaukana. Oikeastaan jonain toisena hetkenä olisin voinut nimetä tähän kohtaan melkeinpä ihan minkä tahansa muunkin novellin, sen verran mieleenpainuvia ne kaikki olivat.

Yksityisasiassa nuori Chika pääsee kadun mellakointia pakoon pieneen myymälään kanssaan hausanainen. Chika ja nainen ovat tappelun osapuolten vastakkaisilta puolilta, ja molemmat ovat joutuneet eroon läheisestään; Chika siskostaan ja nainen tyttärestään. 

Loikkivan apinan kukkulassa joukko kirjailijoita on kokoontunut yhteen kirjoitusleirille. Novellissa käydään läpi kirjailijoiden tapaamisia, keskusteluita ja erään kirjailijan omaa elämää ja tämän kirjoittamaa novellia. Vaikka novellissa ei tapahtunut kovin paljoa, se oli todella mielenkiintoinen ja erilainen kuin muut.

Kirjan nimikkonovelli Huominen on liian kaukana on ehkä oma suosikkini novelleista, ainakin se jäi vahvasti mieleen. Novellissa on vuosia aiemmin tapahtunut onnettomuus, jota muistellaan ja selitetään auki. Sekä tässä novellissa että eräässä toisessa puhutellaan suoraan lukijaa, mikä on kiinnostava kirjoitustyyli. Novelli taitaa olla myös koko kirjan lyhyin, vain kymmenen sivua.

Kirjan novellit olivat melkeinpä jokainen järjestään todella vaikuttavia, mieleenpainuvia ja välillä jopa hengästyttäviä. Niin aitoja kuvauksia ihmisistä, heidän persoonistaan ja ajatuksistaan, kohtaloistaan ja elämistään. Elämänmakuisia novelleja, vaikka useimmissa se elämä ei ole helppoa tai mitenkään ruusuista. Todellisia, silmiä avaavia tarinoita, vahvat suositukset tälle!

Arvosana: Neljä kissanpentua

Muualla: Kirsin kirjanurkka, Kirjainten virrassa, P.S. Rakastan kirjoja, Mitä luimme kerran

Helmet-haaste: 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä
Novellihaaste 

Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia

Michael Cunningham

Villijoutsenet ja muita kertomuksia

(A Wild Swan and Other Tales, 2015)

Gummerus, 2016

Suom. Kristiina Drews

151 s.

Villijoutsenet ja muita kertomuksia on lyhyehkö novellikokoelma tunnetuista saduista, ja siitä mitä onnellisen lopun jälkeen tapahtuu. Tosin kaikissa kertomuksissa ei juuri päästä tuon lopun jälkeiseen aikaan, vaan tarinaa on muuten muokattu eri näköiseksi. Cunningham on nimittäin muuttanut näitä tunnettuja satuja aika tavalla. Osa saduista on hyvinkin tunnistettavissa tarinan takaa ja jotkut suhteellisen alkuperäisenkin kuuloisia, mutta osaa tarinoista on modernisoitu tai muuten muokattu vahvasti. Esimerkiksi tarinaa Hannusta ja Kertusta ei kerrotakaan lasten, vaan vanhan noidan näkökulmasta. Mukana on muunnelmia muun muassa Kaunottaresta ja Hirviöstä, Tähkäpäästä ja Lumikista.

Muutamat novelleista on vain parin sivun mittaisia, jotkut taas selvästi pidempiä. Monessa sadussa tulee lyhyesti esiin mitä sen lopun jälkeen tapahtuu, mutta ehkä useampi kertoo kuitenkin sadun uudelleen, hieman ehkä lyhyemmästi, aivan eri näkökulmasta tai muuten eri tavalla. Varsinkin Kaunottaresta ja Hirviöstä kertovan novellin Me hirviöt kohdalla pidin tästä uudelleen kertomisesta paljon; sekä Kaunotar että Hirviö molemmat saavat tarinassa aivan uudenlaiset persoonat ja tarinan loppukin on todella kiinnostava. Oikeastaan tämä taisikin olla ainoa novelli, jonka lukemista olisin halunnut jatkaa lopun jälkeenkin.

Novellikokoelma sisältää alun lyhyen Lumous särkyy -johdantonovellin lisäksi kymmenen novellia. Muutamien novellien nimistä voi arvata jo, mitä satua tarina koskee, mutta joistain ei ainakaan minulla heti sytyttänyt. Muutamat taustalla olevat sadut ovat minulle myös aika tuntemattomia, joten aina suoraa yhdistämistä ei tullut lukemisen jälkeenkään. Kirja sisältää novellit Villijoutsenet, Vanha hullu eukko, Taikajaakko, Myrkytetty, Apinan käpälä, Pikkumies, Tinassa, lujasti, Me hirviöt, Hänen hiuksensa ja viimeisenä mukavan todentuntuinen ja lämminhenkinenkin novelli Elämänsä loppuun saakka.

En halua lähteä juurikaan avaamaan näitä novelleja täällä, sillä itselleni kirjan lukemisessa oli parasta se, ettei aina otsikostakaan tiennyt mitä satua novelli koskee tai mihin se on menossa. Monet novellit yllättivät juuri tämän takia positiivisesti, oli hauskaa lähteä lukemaan tarinoita usein ilman minkäänlaista tietämystä jatkosta. Muutamat novellit olivat kuitenkin taas ylitse muiden, ja niistä haluan sanoa muutaman sanan.

Pidin erityisesti novellista Myrkytetty, joka kertoo lyhyen, muutaman sivun mittaisen vuoropuhelun Lumikin ja hänen prinssinsä välillä sadun lopun jälkeen. Tarina on jotenkin niin huvittava ja hieman absurdikin, että pidin siitä ehkä eniten. Alussa ei ole ihan varma mistä nyt on kyse, hieman jopa nostelin kulmakarvoja lukiessa. Mutta kun kaikki sitten selviää parin sivun jälkeen, alkaa väkisinkin hieman naurattaa. Pikkumies jäi novelleista myös hyvin mieleen. Menninkäisen suuri toive saada lapsi on niin hauras, ja menninkäinen on niin kovin epätoivoinen. Kirjan lopettava novelli Elämänsä loppuun saakka oli jotenkin ihana, pidin siitä todella paljon. Perinteinen tarina kuninkaasta ja tämän kuningattaresta, kuinka he oppivat rakastamaan toisiaan ja miten elämä kulkee eteenpäin. Myös jo aiemmin mainittu Me hirviöt kuuluu suosikkeihini.

Loput novelleista olivat kaikki aikalailla hyviä, mutta eivät kuitenkaan nousseet mitenkään erikoisiksi. Pidin kuitenkin siitä, miten jokaiseen oli tuotu sellainen oma juttunsa, oma näkökulma tai kerrontatapa. Kokoelmaan olisin kaivannut ehkä hieman lisää siitä, mitä tapahtuu sen onnellisen lopun jälkeen, mutta hyviä ne olivat näinkin. Novelleja luki nopeasti ja helposti monta peräkkäin, näiden välissä ei tarvinnut pitää taukoa. Ehdotonta plussaa kirja saa sen kauniista ja todella yksityiskohtaisista kuvituksista, jotka on tehnyt Yuko Shimizu. Kuvat tuovat tarinoihin hienosti lisää eloa.

Hyvä kokoelma täynnä mitä erikoisempia tarinoita ja kohtaloita. Moni aika traagisiakin eikä mitenkään iloisia, mutta sellaistahan elämä on, satuhahmoillakin. Kyllä tähän kannattaa tarttua jos kaipaa jotain lyhyttä, ajatuksiakin herättävää lukemista harmaan syksyn keskelle. Mutta huomio, lapsille nämä sadut eivät kuitenkaan ole.

Muualla: Kaisa Reetta T., Lukujonossa, Kirja vieköön!

Arvosana: Neljä kissanpentua

Alice Munro: Liian paljon onnea

Alice Munro

Liian paljon onnea

(Too Much Happiness, 2009)

Tammi, 2010

Suom. Kristiina Rikman

365 s.

Liian paljon onnea sisältää 10 novellia, jotka "käsittelevät hetkiä, jotka muuttavat koko elämän". Suurimmassa osassa tarinoista keskiössä on vanhempi nainen, joka muistelee ja käy läpi aiemmin tapahtunutta, omaa elämäänsä järkyttänyttä ja mullistavaa asiaa. Kirjan nimikkonovelli Liian paljon onnea pohjautuu 1800-luvulla eläneeseen venäläiseen matemaatikkoon Sofja Kovalevskajaan ja kuvaa hänen junamatkaansa Ranskasta Tukholmaan.

Novellien alut olivat kaikista parhaimpia. Suurin osa alkoi todella mielenkiintoisesti, suorastaan kutkuttavasti ja sitä halusi jatkaa lukemista, tietää mihin asiat johtavat. Tarinat alkoivat heti kiinnostaa ja lukeminen oli miellyttävää. Odotukseni nousivat ja pohdin monta kertaa mihin tarina onkaan menossa. Harmillisesti, monta kertaa jouduin myös pettymään novellin lopputuloksesta. En lopulta päässyt oikein yhdenkään novellin sisään kunnolla, enkä tuntunut ymmärtävän päähenkilöiden ajatusmaailmaa ollenkaan.

Tiesin kyllä etukäteen kansilehdestäkin lukemalla, että Munro kuvailee ennemminkin tapahtumien seurauksia, kuin itse tapahtumaa. Kirjassa onkin rankkoja teemoja, muun muassa murha, väkivalta, hyväksikäyttö, itsemurha. Mutta sen sijaan että kertoisi itse tapahtumasta ja rikoksesta, Munro seuraa ihmisiä näiden tapahtumien jälkeen, kuinka he selviävät eteenpäin ja mitä he ajattelevat. Silti, tiedettyäni tämän näkökulman jo etukäteen, kaipasin tarinoihin enemmän nimenomaan sitä itse rikosta, sitä järkyttävää tapahtumaa joka on sysännyt ihmiset sinne missä he nyt ovat. Omaan makuuni ne olivat liian sivuosassa. Ihmisten erilaiset ajattelutavat kiinnostavat kyllä kovasti, varsinkin tämänlaisten tapahtumien jälkeen, mutta jokin ei nyt siltikään iskenyt.

Tarinoiden pääosassa ovat ihmiset, jotka käsittelevät hyvin eri tavalla näitä tapahtumia kuin mitä olen tottunut lukemaan. Yhdenkään ihmisen pään sisään en päässyt kunnolla, en tajunnut oikein kenenkään motiiveja, ajatuksia tai tunteita. Huomasin olevani aivan ymmälläni useammin kuin kerran. Lopulta yhdenkään henkilön kohtalo ei kiinnostanut, ja lukuintokin lopahti. Harmitti, etten oikein tuntunut ymmärtävän Munron päälle.

Novelleja luki kyllä ihan mielellään ja asetelmat olivat kiinnostavia, mutta melkein joka kerta novellien loput lässähtivät. En tahtonut millään ymmärtää mitä oikein tapahtui ja miksi. Sen takia kokoelman lukeminenkin jäi ja jäi, kunnes eräänä päivänä pakotin itseni tarttumaan siihen ja lukemaan sen loppuun. Ja onneksi pakotin, sillä edessä oli vielä oma lempinovellini koko kokoelmasta. Sen sijaan kokoelman päättävä nimikkonovelli Liian paljon onnea ei valitettavasti jaksanut tarinallaan kiinnostaa juurikaan, ja koinkin sen lopulta aika pitkäveteiseksi.

Kaksi novellia kuitenkin tosiaan nousi hieman muita ylemmäs. Niissä tuntui olevan jotain sellaista pientä trillerin tuntua; jotain järkyttävää on todella tapahtunut ja lukijalle selvitetään pikkuhiljaa että mitä, ja miten henkilöt tästä selviävät.

Toinen näistä oli novelli Vapaat radikaalit, jossa vanhemman leskinaisen kotiin tunkeutuu murtovaras. Tarina oli jännittävä, siinä oli kiinnostavia käänteitä ja se piti koko ajan otteessaan. Tässäkin oli muutamia muiden novellien tapaisia outoja kohtia, mutta oli kuitenkin hyvä. Toinen novelli, ja ehkä se oma lempparini, oli kokoelman kolmanneksi viimeinen ja nimeltään Lasten leikkiä. Novelli alkaa hyvin kiintoisasti antaen ilmi, että jotain järkyttävää on tapahtunut lasten kesäleirillä. Tarina kulkee parissa eri ajassa; ajassa jossa päähenkilö on leirillä ja kertoo uudelle ystävälleen häntä vainonneesta toisesta lapsesta, ja ajassa, jossa päähenkilö muistelee tuota aikaa saadessaan vanhalta ystävältään kirjeen. 

Ei tämä huono kirja ollut, ja ymmärrän kyllä miksi ihmiset tästä pitävät kovastikin. Kirjoitus on vahvaa ja todella taidokasta, mutta ainakaan tämä kokoelma ei voittanut minua puolelleen. En aio vielä toki luovuttaa Munron suhteen, ehkä jokin vanhemmasta tuotannosta uppoaisi paremmin? Suosituksia otetaan vastaan!

Muualla: Eniten minua kiinnostaa tie, Sinisen linnan kirjasto, Järjellä ja tunteella, Kirjanainen, Pieni kirjasto, Lukuisa

Arvosana: Kaksi kissanpentua

Claire Castillon: Äidin pikku pyöveli

Claire Castillon

Äidin pikku pyöveli

(Insecte, 2006)

Gummerus, 2007

Suom: Lotta Toivanen

130s.

Äidin pikku pyöveli on kokoelma novelleja äideistä ja tyttäristä ja heidän suhteistaan. Suhteista, jotka eivät aina ole niin yksioikoisia, vaan jopa aika usein jotenkin vääristyneitä, vinksahtaneita. Välillä ollaan suhteellisen tavanomaisissa aiheissa, kuten vastasynnyttäneissä äideissä, äidin sairauden kohtaamisessa tai häpeässä, jota tytär kokee äitinsä holhoamisen takia. Tavanomaisista aiheistaan huolimatta nämäkään eivät silti välttämättä olleet sieltä helpoimmasta päästä.

Välillä taas mennään aivan ääripäihin. On tyttäriään tarkoituksella sairaaksi tekeviä äitejä tai tyttäriä jotka paihoinpitelevät äitiään. Aiheet ovat siis hyvin vaihtelevia, mutta yhteistä kaikille on äitien ja tyttärien välinen rakkaus, tai sen puuttuminen. Paljon erilaisia tunteita koetaan puolin ja toisin, välinpitämättömiä ei juurikaan olla. Kirja on täynnä kipeitä tunteita ja suhteita, erilaisia ja eri ikäisiä äitejä ja tyttäriä.

Novelleja on 19, osa on pituudeltaan vain pari sivua, jotkut useamman. En kirjoita tässä niistä jokaisesta, mutta ajattelin nostaa esille omat lempparini. Noin yleisesti pidin suurimmasta osasta novelleista, mutta joukossa oli myös muutama joita en tainnut oikein ymmärtää tai jotka eivät muuten vaan kolahtaneet. Ja muutama taas nousi selvästi muiden yli.

Aloittaessani kirjan, en tiennyt yhtään mitä odottaa. Niinpä kirjan ensimmäinen novelli Sanoin yksi oli pienimuotoinen shokki. En odottanut ainakaan tätä, en todellakaan. Se teki heti selväksi millaisia tarinoita näihin kansiin oikein kätkeytyykään. Tarinan keskiössä on nainen, joka pelkää miehensä menettämistä niin paljon, että suostuu tekemään tälle yhden lapsen. Muutenhan mies saattaisi vauvakuumeessaan tehdä sen jonkun toisen kanssa. Mutta vain yhden. Niinpä nainen kokeekin tulevansa hieman petetyksi heidän saadessaan kaksoset, ja toinen lapsista saa lähteä.

Seuraava novelli Hyönteinen kertoo naisesta, joka on aivan varma että hänen aviomiehensä käyttää hyväkseen heidän tytärtään. Merkkejä on joka paikassa; heidän yhteiset hetkensä autotallissa, miehen käynnit iltaisin tytön makuuhuoneessa, tyttären hiljainen olemus. Nainen päättää että asialle täytyy tulla loppu. Lukija näkee tilanteen vain naisen näkökulmasta, mutta asiassa on toinenkin puoli.

Novellit Siihen on lääke ja Välillinen Münchausen ovat aika samankaltaiset. Molemmissa äidit haluavat pitää tyttärensä luonaan, keinoja kaihtamatta. Ensimmäisessä äiti pumppaa tyttärensä täyteen lääkkeitä, kaikkeen mahdolliseen kun on lääke. Toisessa taas tytär on muutamien elinvuosiensa aikana kokenut jo kymmenkunta verenmyrkytystä ja on aina sairaalassa, äiti totta kai aina vierellään, antamassa tytölle omaa lääkettään tämän omaksi parhaakseen.

Muutama muukin novelli jäi hyvin mieleen, kuten Valehtelija, jossa nuori tyttö on varma että hänet on adoptoitu ja pitää äitiään valehtelijana, Paras ystäväni, jossa perheen äiti on taantunut täysin teini-ikäisen tyttärensä tasolle, ja He joivat samppanjaa ravintolassa, jossa nainen on hyvin vainoharhainen ja luulee miehensä pettävän häntä, eikä saa äidiltään vastakaikua.

Novellien aiheet, ja aika moni loppuratkaisukin, olivat aika järkyttäviä, shokeeraavia ja yllätyksellisiä. Kovin iloisia aiheita ei näistä kansista tosiaan löydy, vaikka toisinaan aiheet tuntuivatkin menevän jo niin yli että saatoin nauraa epäuskoisesti. Loppua kohden aiheiden raakuus ja samankaltaisuus alkoi tosin jo turruttaa, kun tiesi että harvassa novellissa käy lopulta hyvin. Aina on jokin pielessä.

Jotkin näistä novelleista aiheutti jopa minulle hieman epämukavaa tunnetta, vaikka harvoin mikään minua juurikaan järkyttää. Toisaalta, pidän järkytetyksi tulemisesta kirjoissa, joten ne kaikista kamalimmat tarinat olivat lemppareitani. Pidin myös novellien yllätyksellisyydestä, siitä ettei yhtään voinut tietää mitä tuleman pitää.

Kokonaisuudessaan lukukokemus jää keskitasolle, sillä huolimatta näistä muutamista todella mielenkiintoisista tarinoista, joukossa oli myös muutamia jotka eivät vain napanneet, olivat tylsiä tai vaan liian outoja makuuni. Hyvä kirja kuitenkin kyseessä, hyvin erilainen mitä ajattelin. Harvemmin myöskään luen novelleja, joten tämä oli positiivinen yllätys.

Muualla: Kujerruksia, Luettua, Lukuneuvoja, Albatrossia haavoitin

Arvosana: Kolme kissanpentua