Margaret Atwood: Orjattaresi

Margaret Atwood 

Orjattaresi (The Handmaid's Tale, 1985)

Tammi, 2017
Suom. Matti Kannosto

436 s. 

En koskaan päässyt hyppäämään mukaan HBO:n Handmaid's Tale -sarjan junaan mukaan, sillä ajatuksena oli aina lukea kirja ennen sarjaa. Kakkoskauden tullessa meinasin jo vain aloittaa sarjan katsomisen, kun kirjan varaaminen kirjastosta ja lukeminen oli vain jäänyt, mutta pidin vielä pääni. Ja nyt sain viimein aikaiseksi lainata tämän kirjan ja lukea. Vielä en ole siis sarjan pariin päässyt, mutta lähiaikoina aion senkin aloittaa! 

Orjattaresi kertoo siis nimettömänä pysyvän päähenkilön matkasta ja arjesta tässä Atwoodin kehittämässä dystopisessa maailmassa, jossa naisilta on viety kaikki oikeudet omaisuuteen, varallisuuteen tai oikeastaan mihinkään. Gilead on joskus ollut osa Yhdysvaltoja, nyt se on eristetty alue, josta ei kerrota sen enempää. Syntyvyys on lähes olematonta, joten osa hedelmällisistä naisista on koulutettu orjattariksi, synnyttämään siis miehille tulevia sukupolvia näiden vaimojen katsellessa toimitusta vieressä.

Orjattaresi on todella vetävästi kirjoitettu, vaikka välillä teksti onkin pelkkää päähenkilön ajatuksenjuoksua tai yksityiskohtaista kuvailua ympäristöstä tai ajatuksista. Lyhyet luvut pitävät huolen siitä, että kirja tuntuu etenevän vauhdilla tapahtumien verkkaisuudesta huolimatta. Historiasta ja nykyajasta haluaa koko ajan tietää enemmän, ja yksityiskohtia paljastetaan pikkuhiljaa.

Juoni itsessään on aika hitaanpuoleinen ja toi kyllä elävästi ainakin itselleni mieleen Oryx ja Craken, joka onkin ainoa aiempi Atwoodin teos, jonka olen lukenut. Molemmissa menneistä tapahtumista paljastetaan pikkuhiljaa enemmän tietoa päähenkilön muistellessa tapahtumia ja koittaessa selviytyä nykytilanteessa. Koska Oryx ja Crake oli jo tuttu, tämän kirjan pariin oli jotenkin helppo heittäytyä, niin tutunoloista kerronta oli. Ja koska pidin Oryx ja Crakesta niin paljon osittain juuri kerronnan takia, tiesin, kuinka hyvin Atwood sen homman osaa myös tämän kohdalla.

Kirjan edetessä sitä ehtii pohtia jos jonkinlaista lopputulemaa tapahtumille, mutta tässä suhteessa Atwood osaakin yllättää. Kirjan lopetus ei ollut lainkaan sellainen kuin olisin odottanut, ja ensialkuun olin jopa hieman pettynyt, odotin ehkä jotain vielä suurempaa ja no, lopullisempaa loppua. Tavallaan itse tarinan päätyttyä kirjan lopussa on vielä täysin erilainen osio tulevaisuudesta, jossa katsotaan taaksepäin näihin kirjan tapahtumiin. Tämä oli todella mielenkiintoinen luku ja antoi hieman osviittaa siitä, mitä kaiken tämän välissä on tapahtunut, muttei kuitenkaan paljastanut liikaa. 

Lopulta kun pääsin ajan kanssa pohtimaan kirjaa, sen tapahtumia ja erityisesti loppua, aloin pitää siitä paljon enemmän. Kirja on todella kiinnostava kuvaus erilaisesta, muttei lainkaan mahdottomalta kuulostavasta maailmasta, jossa naisilla ei ole oikeutta mihinkään, mutta heillä on kuitenkin tavallaan, näennäisesti jonkinlaista valtaa ja päätösvaltaa. Naisia tavallaan kunnioitetaan enemmän kuin koskaan, mutta samalla orjuutetaan. Todella mielenkiintoinen kirja, joka laitaa odotukset kyllä kieltämättä korkealle nyt syksyllä ilmestyvää jatko-osaa, Testamentit, ajatellen. 

Arvosana: Neljä kissanpentua

Helmet-haaste 2019: 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa