Emma Donoghue
Huone (Room, 2010)
Tammi, 2012
Suom. Sari Karhulahti
325 s.
Jack elää Äitinsä kanssa Huoneessa. Huoneessa, jonka ulkopuolella Jack ei ole koskaan käynyt. Matossa näkyy vieläkin tahra siinä, mihin hän viisi vuotta sitten syntyi. Vaikka Huone on Jackille tuttu ja turvallinen koti, Äidille se on vankila. Kun Äiti alkaa kertoa Jackille tarinoita Ulkopuolesta, todellisuudesta, on Jackin vaikea niitä uskoa. Miten kaikki televisiossa näkyvä voisi muka olla todellista? Jackille todellista on vain kaikki Huoneessa oleva, hän itse ja Äiti sekä öisin käyvä, sänkyä narisuttava Vanha Kehno.
Pidän valtavasti lapsinäkökulmista kirjoissa. Niissä on aina sitä ihanaa naiiviutta mitä muualta ei löydy, sitä suloista lapsellisuutta mitä lapsilla kuuluukin olla. Muissa kirjoissa inhoan aikuisten liiallista naiiviutta, mutta lapsille sen suo ilomielin. Se tekee kirjasta myös uskottavan, sillä eihän lapsi voi vielä kaikkea tietää viisivuotiaana. Varsinkaan, jos on asunut koko elämänsä vain pienessä huoneessa.
Vaikka kirja on kerrottu Jackin näkökulmasta, kirja tuo silti todella hyvin esiin Jackin Äidin ajatukset ja tunnemaailman. Jack huomaa pienistä eleistä millä tuulella Äiti on, mutta ei aina ymmärrä miksi hän on huonolla tuulella. Lukija kuitenkin näkee rivien taakse ja ymmärtää tilanteen kokonaisuuden. Tämän takia tarina onkin välillä todella riipaisevaa lukea, kun lukijana osaa kuvitella Äidin kamalan tilanteen niin elävästi.
Jackin Äiti on muutenkin todella hieno hahmo. Vahvaksi kasvanutta ja aivan mahdottoman rohkeaa nuorta naista on pakko ihailla. Vaikka tilanne vaikuttaa kuinka epätoivoiselta, niin Äiti ajattelee aina lapsensa parasta, käyttää järkeään, pitää itsensä vahvana. Toki Äidilläkin tulee alamäkiä ja huonoja hetkiä, mutta kelläpä ei tulisi, varsinkin tuollaisessa tilanteessa.
Pidin ehkä hieman enemmän kirjan ensimmäisestä puolikkaasta, kun lukijalle selvitetään vähitellen tilannetta ja kuvaillaan miten kaksikko päivänsä viettää. Lapselle suurin osa on vain leikkiä ja normaalia päivärutiinia, mutta todellisuudessa taustalla onkin usein jokin muu tarkoitus. Kuten Äidin keksimällä jokapäiväisellä kiljumisleikillä tai yöllä lampun napsuttelulla kattoikkunaa kohti.
Toki loppuosakin oli yhtälailla mielenkiintoinen, mutta menetti jossain vaiheessa ehkä vähän sitä alkuosan tehoa. Itse loppu sen sijaan oli taas todella ihana ja koskettava. Kirjassa mentiin muutenkin aika vuoristorataa tunteiden kanssa. Välillä huomasin kuumeisesti silmäileväni viereisiä sivuja, sillä tarina oli niin jännittävä. Suorastaan pelottava. Varsinkin, kun kaikki kuvataan vain pienen lapsen näkökulmasta.
Aivan ihana tarina kaikkinensa. Upeasti kerrottu, hienosti suomennettu, koskettavasti esitetty. Tarinat joissa lapset kokevat vääryyttä menevät aina syvälle ihon alle, niin myös tämä. Hurjasta aiheestaan huolimatta kirja on kuitenkin hyvin optimistinen ja valoisa, ja tätä voikin suositella oikeastaan kaikille luettavaksi.
Muualla: Kirjainten virrassa, Lukutoukan kulttuuriblogi, Lumiomena, Lukuisa, Amman lukuhetki, Pieni kirjasto, Rakkaudesta kirjoihin
Arvosana: Neljä kissanpentua
Osallistun tällä Seitsemännen taiteen tarinat- haasteeseen.
Huone on oikeasti aika hurja, mutta pikkulapsen näkökulma tuo pientä helpotusta, sillä hän ei tajua samalla tavalla asioita kuin aikuinen. Hieno kirja:)
VastaaPoistaJep nimenomaan, hurjaa aihettakaan ei tarvitse lapsinäkökulman takia liikaa pelätä :) Oli kyllä upea kirja!
PoistaTämä oli niin paha, kamala.
VastaaPoistaVälillä teki minullakin pahaa, mutta pohjimmiltaan koin tämän aika valoisaksi kirjaksi, selviytymistarinaksi. :)
Poista