22. joulukuuta 2015

Chris Cleave: Poikani ääni

Chris Cleave
Poikani ääni
(Incendiary, 2005)
Gummerus, 2012
Suom. Irmeli Ruuska
338s.




Kirjan pääosassa on nimetön perheenäiti, joka kirjoittaa kirjettä Osama bin Ladenille. Lontoossa on tapahtunut terrori-isku jalkapallostadionilla, keskellä Arsenalin kannattajia. Tuolla katsomossa oli myös perheenäidin aviomies ja pieni nelivuotias poika. Ainoastaan pojan unilelu Herra Pupu löytyy tapahtumapaikalta melkein ehjänä. Nyt tämä äiti haluaakin Osaman kuulevan pienen poikansa äänen, oppivan tuntemaan tämän, jottei tekisi enää vastaavia terroritekoja.


Kirja jakautuu neljään vuodenaikaan, kaikki alkaa keväästä ja vapunpäivästä, jolloin tuo kamala isku tapahtui. Naisen elämä murtuu ja muuttuu salamannopeasti, eikä asiaa helpota yhtään se, että hän oli juuri tapahtuman sattuessa toisen miehen kanssa. Tästä alkaakin sitten naisen alamäki. Suru on hyvin voimakas, eikä naisella ole elämänhalua juuri enää jäljellä. 

Kirja on jotenkin outo. Eikä kaikilta osin kovin uskottavakaan. Naisen kokemat harhat, menettämisen tuska ja kieltäminen, tyhjyyden tunne ja elämän pirstaleisuus on hienosti kuvattu, ja kyllä varsin uskottavasti myös. Nainen näki poikaansa joka puolella, rakennukset näyttivät olevan tulessa ja ihmisten raajoja näytti tippuvan pois.

Sen sijaan jotkin tapahtumat eivät vaan ollenkaan kolahtaneet, kuten nyt vaikka naisen sairaalassa tapaamansa Prinssi William ja hänen päälleen oksentaminen. Nainen on myös koko kirjan ajan jotenkin todella rasittava, hyvin neuroottinen, pakkomielteinen ja muutenkin aika erikoinen hahmo. Eivätkä muutkaan hahmot mitenkään mukavia ja sympaattisia olleet.

Eniten oikeastaan pidinkin kirjassa siitä, miten Lontoota kuvataan tällaisen iskun jälkeen. Yöllä kaduilla on liikkumiskielto, kaikki muslimit erotetaan työstään varotoimenpiteenä, taivas täyttyy uhrien kasvoilla maalatuista sulkupalloista torjuten ilmaiskuja. Helikopterit jylläävät yötä päivää kaikkialla, katuja suljetaan, siltoja nostetaan ylös. Pelottava kuva mahdollisesta käytännöstä.

Jotenkin outo fiilis nyt tämän jälkeen. Toisaalta konsepti on ihan hyvä, mutta toteutus ei oikeastaan. Osaltaan kyllä, ympäristö ja kirjan loppupuoli olivat verrattain hyviä. Sen sijaan eniten häiritsivät itse päähenkilö ja koko kirjan kirjoitustyyli. Kirjemuoto ei toimi, enkä tykkää kirjakielen ja puhekielen sekoituksesta. Enkä muuten kertaakaan koko kirjan aikana liikuttunut yhtään, vaikka takakannen sitaatin mukaan olisi pitänyt. Kirja ei oikeastaan nostattanut juuri muita tunteita esiin kuin ärsytystä ja jopa pitkästymistä.

Kirja oli silti parempi mitä alun jälkeen ajattelin, sillä meinasin jättää koko kirjan kesken jo alle 50 sivun jälkeen. En tiedä olisiko kannattanut, mutta nopealukuinen tämä onneksi oli. Lopulta sellainen ihan ok, mutta aika varovaisesti tätä muille suosittelisin.

Eikä muuten ollut mikään paras idea lukea tätä heti Glavinicin Toiveet jotka toteutuvat jälkeen, kirjat kun muistuttavat aika paljon toisiaan - huonolla tavalla. Molemmissa kirjan päähenkilö on rakastava vanhempi, mutta pettää puolisoaan, ja molemmissa tämä puoliso kuolee. Molemmissa kirjoissa on aika yksityiskohtaisiakin seksikohtauksia, outoja tapahtumia, mielen järkkymistä, onnettomuuksia. Liian samanlaiset kirjat perätysen, vaikka aiheet olivatkin aivan erit.


Arvosana: Kaksi kissanpentua

Luetaan sateenkaari-haasteen kuudes raita, tummansininen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti