Fables, Vol. 2: Animal Farm

Bill Willingham
Fables, Vol. 2: Animal Farm (irtonumerot #6 - #10)
Vertigo, 2003
112 s. 
kirjastolaina

Yritän parhaani mukaan olla spoilaamatta tätä tai ensimmäistä osaa, mutta pieni varoitus lienee silti paikallaan! Lisäksi linkitän muutamien hahmojen kohdalle Wikipedia -sivuja hahmojen alkuperästä. 

Animal Farm lähtee liikkeelle ensimmäisestä osastakin tutuksi tulleen Snow Whiten matkasta Farmille, tehdäkseen perinteisen tarkastuksensa kuinka asiat siellä ovat menneet viime aikoina. Perille päästyään hän huomaa yllätyksekseen että Farmin ylläpitäjä ja hallinnoija Weyland Smith, seppäjumala, on ottanut koko paikasta hatkat ja hänen paikkansa on ottanut yksi kolmesta porsaasta. Kaikki ei ole aivan kuten pitäisi. Jo satoja vuosia Farmilla asuneet Fablesit ovat kyllästyneitä olemaan piilossa, ja kapina alkaa olla valmis. Eikä tragedioiltakaan vältytä.

Kauaa ei nokka tuhissut ensimmäisen osan jälkeen kun tartuin jo tähän toiseen. Halusin kovasti päästä näkemään miltä ensimmäisessäkin osassa mainuttu Farmi näyttää. Siellä ovat siis kaikki ne Fablesit, jotka eivät voi ottaa ihmisen muotoa eivätkä siten voi elää normaalien ihmisten, Mundyjen, joukossa. Ja miten vauhdikas osa tämä olikaan! Alun näennäisen hitauden jälkeen päästään nopeasti vauhtiin ja kirja vie mukanaan. Tyyli on myöskin aika erilainen edelliseen osaan verrattuna. Ensimmäinen osa oli aikalailla vasta tutustumista ja esittelyä, suhteellisen rauhallista. Juonikuvio oli myöskin hyvin selkeä; tutkittiin murhaa, joka lopussa selvitettiin. Tässä sen sijaan on jo paljon suuremmat ja selvästi kauaskantoisemmat juonikuviot kyseessä.

Hahmoja tulee roppakaupalla lisää ja eri näkökulmat vaihtuvat useasti. Varsinkin osa uusista hahmoista on todella mielenkiintoisia, kuten Goldilocks (Kultakutri) ja kettu Reynard. Menetyksiltäkään ei tässä osassa tosiaan vältytä, jotka osaltaan olivat minulle jopa aika järkyttäviä. En tavallaan osannut odottaa että tällaista tapahtuu näissä sarjakuvissa, joten yllätys oli aika suuri. En kuitenkaan näe tätä mitenkään huonona asiana, pidän siitä että kirja yllättää, vaikka joku kiva hahmo kuolisikin. (Toki tähänkin on poikkeuksia, kuten muutamat Potterit......) Lisäksi pidän siitä että hahmot eivät todellakaan ole yksiselitteisesti pahoja tai hyviä. Jokaisella on omat huonot puolensa ja synkät historiansa. Kirjassa myös käsitellään sellaisia aiheita, jotka ovat aika kaksipiippuisia, enkä itsekään oikein tiedä mielipidettäni asiaan. Pidin tästä kuitenkin vielä melkein enemmän kuin ensimmäisestä osasta.

Arvosana: Neljä kissanpentua

Ps. Blogin ulkonäkö on hieman muuttunut, ja saattaa vielä lähipäivinä hakea muotoaan. Älkää siis säikähtäkö! 

Fables, Vol. 1: Legends in Exile

 
Bill Willingham 
Fables, Vol. 1: Legends in Exile (irtonumerot #1- #5)
Vertigo, 2002
127 s. 
kirjastolaina

Kiinnostuin Fablesista alunperin itseasiassa The Wolf Among Us -nimisen videopelin myötä, joka pohjautuu näihin kenties jo legendaarisiin sarjakuviin. Itse en ole peliä pelannut, mutta luettuani tämän ensimmäisen osan saatan sitä joskus kokeilla. Lisäksi ylipäätään mikä tahansa muunnelma tunnetuista saduista kiinnostaa aina.

Kirjan nimi Fables on kirjassa esiintyvien satuhahmojen nimitys itselleen. Tarinassa kaikki sadut ovat olleet aikoinaan totta, mutta erinäisten tapahtumien takia hahmot joutuvat pakenemaan omasta maailmastaan ja piiloutumaan New Yorkiin normaalien ihmisten joukkoon. Sinne he perustavat yhteisön jossa he kaikki asuvat, Fabletownin. Hahmot jotka eivät voi ottaa ihmisen muotoa, joutuvat elämään piilossa niin sanotulla Farmilla. Farmiin tutustutaan paremmin sarjan toisessa osassa, jonka nimi on Animal Farm.

Legends in Exile tutustuttaa meidät vasta muutamaan hahmoon, kuten esimerkiksi Lumikkiin (Snow White), Ritari Sinipartaan (Bluebeard) ja pavunvarren Jaakkoon (Jack and the Beanstalk). Tarina seuraa Fabletownin sheriffin Ison Pahan Suden eli Bigby Wolfin, yritystä ratkaista Lumikin sisaren Rose Redin murhamysteeriä (Ensin luulin Rose Redin olevan punahilkka, mutta hahmo pohjautuukin kuulemma tähän). Sen moniulotteisempaa juonta ei tässä ensimmäisessä osassa ole, vaikkakin pieniä viittauksia tulevaan voi huomata taustalta. Tarina kulkee perinteisellä murhamysteerin kaavalla, jossa ensin tutkitaan murhapaikka, sitten kysellään epäillyiltä ja lopussa tulee klassinen kohtaus jossa salapoliisi selvittää suuren yleisön edessä kuka teki ja mitä tapahtui.

Tai kuten Bigby itse sen kertoo: "This is it. In the mystery novels this is called the 'parlor scene,' where the clever detective reveals all. If this were a work of fiction, the author would pause the story here to ask the readers if they'd put all the clues together yet."

Pidin sarjakuvasta todella paljon, vaikka muutama miinuspuolikin löytyi. Aloitetaan kuitenkin niistä plussista. Ensinnäkin kaikki murhamysteerit jotka loppuvat tähän kyseisenlaiseen kohtaukseen, jossa salapoliisi vihdoin paljastaa syyllisen ja keinot joilla pääsi lopputulokseen, ovat aina mieleeni. Oli kyse sitten kirjasta, tv-sarjasta tai elokuvasta. Pidän siitä että saan pohtia eri syyllisiä ja syitä teolle, vaikka saatankin lopulta olla aivan hakoteillä. Rakastan tällaista neroutta mitä esim. Holmesilta ja Poirotilta löytyy. Mielestäni sarjakuva onnistuu tässä suhteellisen hyvin, vaikka itse tapahtumat olivatkin lopulta aika helposti arvattavissa.

Juonen lisäksi itse hahmot ovat todella kutkuttavan mielenkiintoisia. Hahmojen välisiä suhteita valotetaan pikkuhiljaa ja moni pääsee tarinassa ääneen. Jokaisessa on todellisen ihmisen (tai eläimen) tapaan syvyyttä; kellä on rahaongelmia, kellä aviokriisiä, kellä väkivaltataustaa. Enää ei ole pelkkää onnellista elämää loppuun saakka, vaan löytyypä joukosta eronneita prinssejä ja prinsessoitakin. Toivon mukaan jatkossa mukaan tulee entistä suurempi joukko uusia "tuttuja" hahmoja.

Välikuva. Kauniita, eikö?

Muutama miinuspuolikin kirjasta kuitenkin löytyy. Ensimmäinen on itselle oikeastaan se tärkein kun kyse on sarjakuvista ja graafisista novelleista, nimittäin ulkoasu ja piirustustyyli. Tässä sarjakuvassa se ei juuri omaa silmääni miellyttänyt, vaikka siihen onneksi lopulta tottuikin. Sitä on oikeastaan vaikea kuvailla miksi en tällaisesta tyylistä pidä, mutta kaiketi kyse on liian yksityiskohtaisesta ja realistisesta otteesta. Tyyliin tosiaan onneksi tottui eikä se loppua kohden enää häirinnyt. Jokaisen osan välissä näkyvät sivun kokoiset taidekuvat olivat sen sijaan mielestäni todella kauniita ja hienoja, kuten esimerkiksi oheinen kuva.

Toinen pieni miinus on tuossa lyhyessä lainauksessakin huomattavissa oleva tekstin lihavoinnin suuri käyttö. Tähän asiaan kiinnitin jo alkumetreillä huomiota, mutta lopussa asia alkoi jo hieman ärsyttää. Ymmärrän toki lihavoinnin käytön kun halutaan painottaa jotain asiaa. Ja totta on, että se tekee puheesta paljon eläväisemmän kuuloista. Melkein jokaisessa lauseessa on kuitenkin yksi tai useampi sana lihavoituna, mikä todella pistää silmään. Mielestäni sitä olisi voinut vähän karsia pois.

Kolmas ja viimeinen pienen pieni miinus on mielestäni todella ruma kansi... No, onneksi se ei vaikuttanut lukukokemukseen. Vaikkakin, jos kannen perusteella olisin kirjastosta lukemista hakenut, tämä olisi jäänyt hyllyyn.

Summa summarum, todella mielenkiintoinen sarjan avaus ja hieno lukukokemus. Suosittelen lämpimästi jos sarjakuvat ja satuhahmot kiinnostavat vähääkään.

Arvosana: Neljä kissanpentua