Julian Fellowes: Belgravia

Julian Fellowes
Belgravia (2016)
Otava, 2016
Suom. Markku Päkkilä
477 s.

Kaksi nuorta rakastavaista kohtaavat viimeistä kertaa tanssiaisissa Waterloon taistelun aattona. Tuo traaginen rakkaustarina kohahduttaa kuitenkin vielä vuosia myöhemmin, kun näiden kahden suvun naiset tapaavat Belgraviassa, tuossa Lontoon uudessa yläluokkaisessa korttelissa. Salaisuudet vaihtavat omistajaa ja pian koko Lontoo kuhisee uteliaita ihmisiä, niin sukulaisia kuin palvelijoitakin.

Minulla kesti kyllä pienoinen ikuisuus tämän kirjan kanssa. Mutta vihdoin sain sen luettua! Ja pienen alkupatistuksen jälkeen kirja olikin oikein menevä. Belgravian alku ei ollut mitenkään kovin ihmeellinen, kirjan kantava paljastus tehdään aika pian ja tarina alkaa siitä sitten pikkuhiljaa muovautumaan. Jostain syystä tarina ei alussa vienyt mukanaan ollenkaan, henkilötkin olivat aika yhdentekeviä ja kliseisiä. Ei vaan jaksanut kiinnostaa, eikä kyllä tullut taka-kannessa mainittu Downton Abbeykään juuri mieleen.

Mutta kun vähän pakottamallakin jatkoi kirjan parissa, niin kyllä se lopulta vei mukanaan ja viihdyttikin ihan loppuun asti. Juoni ei ollut missään vaiheessa kovin yllätyksellinen eikä käänteiltään mitenkään alkuperäinen, mutta viihdyttävä kuitenkin. Ja vaikkei kirja missään vaiheessa ollut minulle mikään Downton Abbey -korvike, niin vanhasta Englannista on silti aina todella kiva lukea. Kaikki ne hevoskärryajelut, lähetit, seurapiirijuhlat, juonittelevat palvelijat... Ah. Tunnelmaa kirjasta kyllä löytyy.

Juoni oli tosiaan alusta asti aika ennalta-arvattava, mutta oikeastaan se ei edes haitannut. Oli kiinnostavaa nähdä miten lopputulokseen päädytään ja mitkä kaikki asiat vaikuttavat toisiinsa. Sillä erilaisia langanpätkiä kirja kyllä sisältää aikamoisen määrän. Kuka vihaa ketä ja miksi, kuka maksaa kelle mistäkin paljastuksista. Mielestäni kaikki nivoutui yhteen oikein kivasti, tosin vähän jopa liiankin hyvin. Kirja oli loppumetreille asti jo todella hyvä, mutta ihan loppu sai sen taas lässähtämään. Aivan liian kliseinen "paha saa palkkansa" -tyylinen lopetus.

Myös se harmitti, miten täydelliseksi tämä eräs kirjan päähenkilö on tehty. Kaikessa niin hyvä ja onnistuva, moraalisesti täydellinen, kaunis ja ihana. Eräässä vaiheessa häneen yritettiin kyllä tehdä muutama pieni särö, mutta nekin olivat vain väärinkäsityksiä ja tämän hahmon reagointi koko tilanteeseen sai hänet näyttämään vielä puhtoisemmalta ihmiseltä. Huoh. 

Olisin kaivannut myös huomattavasti lisää palvelijoiden näkökulmia tilanteisiin! Kyllä kirjassa palvelijoitakin näkyi, mutta harmittavan vähän. Ja jos palvelijoita näkyi, niin suurin osa heistä juonitteli koko ajan jotakuta vastaan tai olivat tyytymättömiä asemaansa. Lähinnä siis vain ilkeää, pahansuopaista palveluskansaa. Olisi ollut ihana lukea hieman enemmän myös niiden ihanien palvelijoiden elämästä, kuten Downton Abbeyssakin nähdään. Nyt kaikista jäi lähinnä vain todella tympeä ja pinnallinen kuva.

Kaiken kaikkiaan Belgravia ei ollut mikään kovin kummoinen kirja juoneltaan tai kirjoitustyyliltään, mutta silti todella helppolukuinen ja tunnelmaltaan mukavan viihdyttävä. Sellainen kevyt ja kutkuttavan koukuttava pukudraama. Kyllä tätä suositella voi, sen verran tiuhaan sivut tämän parissa kääntyivät, loppua kohden varsinkin.

Muualla: Lumiomena, Hemulin kirjahylly, Todella vaiheessa, Lukutoukan kulttuuriblogi, Järjellä ja tunteella

Arvosana: Kolme kissanpentua

Kiitos Otavalle arvostelukappaleesta!